Jatkoa Motivaatiosarjalle seuraa vihdoinkin. Emmekös me jääneet viime osassa sohvalle huurteinen kädessä? Tässä kun on niin mukava pötkötellä, että joskus tulee joskus mieleen, että miten ne toiset tuntuvat treenaavan ihan innoissaan tuosta vaan, ja itsellä se on työn ja tuskan takana?

Motivaatiosarjan kolmannessa osassa tarkastellaan geenien merkitystä liikuntamotivaatiolle.

Vähäinen liikunnan harrastaminen voi johtua osittain perintötekijöistä, todettiin Jyväskylän yliopistossa juuri tarkastetussa väitöstutkimuksessa Leisure-time physical activity in a Finnish twin study: genetic and environmental influences as determinants and motives as correlates. Sari Aaltonen selvitti tutkimuksessaan liikunnan määrän eroihin vaikuttavia tekijöitä eri ikäryhmissä, ja erityisesti nuorilla ja varhaiskeski-ikäisillä perintötekijät selittivät noin puolet vapaa-ajan liikuntamäärien erosta. Kaksostutkimusten avulla on todettu, että väestötasolla liikunta-aktiivisuuden erot johtuvat sekä geeniperimän eroista että muista tekijöistä.

Liikkumismotivaatiolla on tiedetty olevan geneettinen pohja jo ennen Aaltosen tutkimustakin. Kaksosilla ja saman perheen jäsenillä tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että ihminen tuppaa liikkumaan kuten vanhempansa tai sisaruksensa, silloinkin kun hän on kasvanut heistä erillään. Ilmeisesti into liikkua tai laiskotella on perinnöllistä, vaikka yksittäisiä liikuntageenejä ei ole pystytty osoittamaan. Mutta mistä tämä into tulee?

New York Timesin jutussa kerrotaan Missourin yliopiston tutkimuksesta (yliopiston julkaisu täällä), jossa tutkittiin kahta rottaryhmää. Toiset siimahännistä rakastivat juoksua ja toiset laiskottelua. Tutkijat tarkkailivat, mitkä rotista juoksivat juoksupyörässä eniten ja mitkä vähiten, ja parittivat liikkuvat rotat kaltaistensa kanssa ja laiskimukset omiensa kanssa.

Kymmenen sukupolven jälkeen juoksusta diggailevat rotat harjoittivat spontaania liikuntaa 10 kertaa todennäköisemmin kuin laiskemmanpuoleiset. Fyysiset erot eivät selittäneet tätä: hienoisia eroja löytyi, mutta molemmilla rottajoukoilla oli edelleen terveet lihakset ja hyvä ruokahalu.

Rottien aivojen mielihyvä- ja palkkiokeskuksessa taas eroja löytyi, kymmenien geenien aktiivisuudessa. Ilmeisesti juoksurottien mielihyväkeskus aktivoitui juoksemisesta ja laiskurien ei. Toisin sanoen ne jyrsijät juoksivat joiden mielestä se oli hauskaa. Jep, toisten mielestä liikunta on kivempaa kuin toisten. Heille tulee siitä oikeasti niin ihana olo - eikä se siis ole ärsyttävää pätemistä.

Noh, ihan varmasti ei tiedetä, toimiiko homma ihmisillä samoin. Tutkimus ei myöskään vastaa siihen kysymykseen, muuttaisiko sitkeä harjoitteleminen laiskurirottien aivoja niin, että he oppisivat nauttimaan liikunnasta. Muu aivotutkimus osoittaa, että käyttäytyminen muokkaa aivoja, joten se on hyvin todennäköistä. Ongelma vain on siinä, että viitsiikö ikävää tai puuduttavaa hommaa tehdä? Niin ihminen kuin rottakin kaipaa nopeaa palkintoa, jotta viitsii liikuttaa töppösiään. Ajatus siitä, että liikkuminen kantaa hedelmää kuukausien tai vuosien päästä ei välttämättä riitä motivoivaksi palkinnoksi.

Nopea palkinto motivoi sekä pikkunisäkkäitä että minua.

Joka tapauksessa geenien myötä- tai vastavaikutuksesta huolimatta liikkuminen on valinta. On hyvä ymmärtää, että sen valinnan tekeminen voi toisille olla huomattavasti vaikeampaa kuin toisille, erityisesti jos itse kuuluu velttoilijoiden jengiin. Toivo ei silti ole menetetty: itse uskon vakaasti olevani laiskurigeeninen, mutta liikun silti säännöllisesti. Mitä ihmettä? 

Geneettisten ja ympäristötekijöiden merkityksen lisäksi Aaltosen tutkimuksessa havaittiin, että sisäisesti motivoitunut liikkuja harrastaa liikuntaa säännöllisesti ja jaksaa jatkaa harrastustaan jopa vuosikymmeniä. Sisäisen motivaation löytyminen saattaa olla avain liikkumattomien henkilöiden liikunnan aloittamiseen, mutta erityisesti liikunnallisen elämäntavan pitkäaikaiseen ja pysyvään omaksumiseen, tutkimuksen tiedotteessa sanotaan.

Sisäinen motivaatio! Melkein kuin sisäinen sankari! Näistä lisää seuraavassa osassa…

***

Read this interesting article on motivation & genes from NY Times based on this research.

Kommentit (8)

Lii

Geeniterapia ei VOI tulla markkinoille liian pian. Mä haluaisin sellaiset geenit, että ne ikään kuin pakottais lihakset vaatimaan lenkkiä. Olen jostain lukenut ja mutkat itse suoriksi vetänyt, että joillakin ihmisillä näin voisi olla.

Sen jälkeen haluaisin .... Hmmm. Lentokyvyn.

Roso

Olen yrittänyt tsempata lihaskunnossa, vaikka se on tylsää. Käynyt salilla ja tehnyt kotijumppaa etenkin yläkroppaan, joska se jumittaa. Tänään lääkäri sanoi, että punnertaminen pitäisi kieltää (siis muiltakin kuin minulta), koska se on vaarallista ranteille ja olkanivelille. Jos ranteet ovat suorassa ja olat pysyvät luontaisessa asennossaan, voi treenata lihaksia. Lastoja sinne ja panssareita tänne, jos meinaa salille. Hirveen huonot geenit!

Kärttyri

Pienenä olin liikkuja. Olin aina ulkona ja vain harvoin paikoillani, lähinnä silloin kun leikin (nukeilla). Muutoin leikittiin pihaleikkejä kavereiden kanssa, kiipeiltiin puissa ja rakennettiin majoja. Kesälomilla kävin päivittäin rimputtelemassa kavereiden ovikelloja ja sitten oltiin koko päivä ulkona.

Sitten yhtenä kesänä kavereita ei ollutkaan enää missään. Kaikki oli sukulaisten luona tai lomamatkoilla, ja jouduin keksimään omaa tekemistä. Käytännössä videot lauloivat ja opin lukemaan kirjoja. Ja olemaan paikoillani.

Sen jälkeen liikkuminen on tasaiseen tahtiin vähentynyt. On aktiivisia kausia, olen aina pitänyt koululiikunnasta (ja normaalimäärissä myös osannut inhota tiettyjä asioita siitä), mutta saatan aivan hyvin laiskotella koko päivän.

Johtuuko laiskottelu sitten siitä, että olisin joka tapauksessa teini-iässä laiskistunut vai opinko siihen, en tiedä. Harmittaa joka tapauksessa. . 

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Treenaaminen on niin vaikeaa kun on tällainen luonnosta vieraantunut nykyihminen! Ei ennen könötetty koneen ääressä vaan kyykittiin tuolla jossain metässä ja ihan itsestään liikuttiin. Nyt sillä vaan hajottaa itsensä :D

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Kyllä sitä lapsena oli menossa...minäkään en kuulemma suostunut kävelemään opittuani enää rattaisiin vaan halusin aina kävellä, koko ajan, matkasta riippumatta. Jossain vaiheessa mullakin tuli kirjat ja sittenhän mä vaan makasin kaikki päivät :D

Enkä mä edelleenkään ole aktiivinen. Mun on kyllä vaikea istua paikallani, mutta mikään hyötyliikuntaihminen en ole.

Uskon, että se tietty taipumus on jonkinlainen, ja ympäristö ja oma käytös sitten vahvistaa tai heikentää sitä. Toinen mun lapsista on koko ajan liikkeessä, vauvanakaan ei viihtynyt sylissä paikallaan vaan mönki menemään koko ajan. Toinen viihtyi paikallaan sylissä ja on pikkulapsenakin mielellään ollut kainalossa lukemassa, toinen ei malta.