En oikein tiedä, mitä odotin kun lähdin vaikeaksi mainitulle Ateenan maratonille treenaamatta. Jalkavamman takia olin ollut telakalla lähes koko vuoden. Juoksukilometrejä oli kasassa hädin tuskin kolmesataa tammikuun alusta lähtien. Vertailun vuoksi: yleisen käsityksen mukaan saman verran pitäisi kertyä maratonia edeltävän kahden kuukauden aikana. Paitsi harjoittelun vähyyden, myös edelleen oireilevan vamman takia lähteminen oli aika uhkarohkeaa.

En siis tosiaan tiedä, mitä odotin. En ainakaan sitä, mitä tuleman piti.

Syntagma kello 6:40. Koko oikea reuna on täynnä ihmisiä, vasen busseja. Kuljetusjärjestelyt toimivat käsittämättömän hyvin.

Ennen auringonnousua Syntagman aukion reunamilla jalkakäytävä on täynnä ihmisiä, heitä on kahden, kolmen ihmisen riveissä ainakin parinsadan metrin matkalla. Busseja on letkassa kerralla kymmenkunta, ne tulevat, ahmaisevat ihmisiä sisäänsä, ja lähtevät. Järjestäjät huutavat megafoneihin ja ilman niitä, kreikkalaiset juoksijat huutavat järjestäjille, molemmat huitovat ilmaan.

Osallistujia oli joka puolelta maailmaa. Kiinalaiset edustivat verkkareissaan.

Pääsemme kyytiin, bussi täyttyy ja lähtee. Tyhmänä ryyskäsin etupenkille, oikein maisemapaikalle katsomaan ja kauhistelemaan reittiä. Rauhoitan hermojani meikkaamalla. Reitillä otetaan kuvia, haluan näyttää niin tolkulliselta kuin mahdollista. Meikattuani tuijotan allemme katoavaa tietä. Päässäni alkaa soida Matti ja Teppo: Näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti… Hermostuttaa niin, että itkettää.

Kohta olemme ajaneet reitistä yli puolet, eikä se vaikuta lainkaan pahalta. Muutama huolestuttava alamäki –meille siis ylämäki– on tullut vastaan, mutta suurin osa matkasta vaikuttaa tasaisemmalta mitä odotin. Pelko ei silti hälvene. En oikeastaan tiedä mitä pelkään. Kipua? Epävarmuutta? Vai valmistaudunko vain?

Ehdin myös pelätä, että ”se maratonin fiilis” jää tuntematta. Kun en ole harjoitellut, kun en ole tavoittelemassa tulosta. Mitä jos tämä juoksu ei enää tunnukaan miltään, mitä jos se ei olekaan lainkaan ihmeellistä?

Tässä vaiheessa en vielä tiedä, että tulossa on tähänastisista maratoneistani ihmeellisin.

Kuten minäkin! Vaatteeni ovat Uffista, ja tarkoitus oli heittää ne menemään juuri ennen lähtöä, mutta Suomi-collarista en raaskinut luopua!

Perillä Maratonissa alue on pieni ja aivan tukossa ihmisistä, eteneminen tungoksessa on hyvin hidasta. Jätämme tavarat säilytykseen, melkein unohdan aurinkolasit. Ne tulevat tarpeeseen, aurinko on jo korkealla. Etsimme vessoja, ne löytyvät urheilukentältä, ja suureksi hämmästyksekseni niihin ei ole juuri lainkaan jonoa. Odottaessani olen niin kauhuissani, että joudun painamaan käsivarteni suutani vasten etten oksentaisi.

Joo siis todellakin meikkaan täällä bussissa!

Enää vajaa vartti lähtöön, aika siirtyä lähtöalueelle. Lähtökarsinassa asettelen musiikkiani, numerolappuani ja kenkiäni. Ohitse kävelee joku kreikkalainen julkkis, ja suuri osa juoksijoista villiintyy. Minä ja amerikkalainen mies kohauttelemme olkiamme toisillemme, kuka lie.

Lähtölaukaus. Ensimmäinen ryhmä on liikkeellä, ja kaiuttimista soi Mission Imbossiblen tunnusmusiikki. Mahdoton tehtävä? Onko tuo nyt hyvä valinta lähtömusiikiksi? Seuraava ryhmä lähtee, ja seuraava. Yksi toisensa jälkeen, kunnes on meidän vuoromme. Lähden liikkeelle ja itken. Osan vuotta pelkäsin, että en pystyisi juoksemaan enää ikinä, varsinkaan maratonia. Itken niin paljon, että kyyneleet valuvat poskiani pitkin ja joudun lopulta nostamaan aurinkolasit ja pyyhkimään kasvojani käsilläni.

Ei ristus nyt ne aurinkolasit jäivät pussiin!

Ensimmäiseen viiteen kilometriin en pysty itse valitsemaan vauhtiani, niin tiiviissä muodostelmassa juoksemme. Onneksi yhteinen rytmimme on minulle sopiva, himpun päälle kuusi minuuttia kilometriä kohden. Muuten kaikki tuntuu hyvältä, mutta minun on vaikea saada henkeä. En tiedä onko se vieläkin pelkoa, vai olenko kenties nukkunut huonossa asennossa, mutta yläselkäni ja rintakehäni tuntuvat niin kireiltä, että on kuin keuhkoihini ei mahtuisi ilmaa.

Yritän hengittää syvään ja rauhallisesti, mutta kireys ei hellitä. Vähitellen alkaa tulla kuuma. Reitti tekee mutkan, ja juoksemme toisiamme vastaan. Ehdin nähdä sekä puolisoni että ystäväni, mikä on melko hämmästyttävää ottaen huomioon, että maratonilla on 10 000 osallistujaa.

10 km

Kymmenen kilometriä menee niin, että en oikeastaan huomaakaan. En ole katsellut kilometrimerkkejä enkä kelloakaan kuin viiden kilsan välein. Kumpikin vitosista on siitä huolimatta mennyt täsmälleen samaan aikaan. Tätä vauhtia olisin maalissa 4:08. Haaveksin hetken tavoitteista ja vaivun laskelmiin ennen kuin tajuan karistaa ne mielestäni. Nyt menen ihan rauhassa, ajasta viis.

Yhtäkkiä juoksu muuttuu raskaammaksi. Ihmettelen, mitä tapahtui. Ei kai energiani voi loppua, nyt jo? Sitten tajuan: ylämäki. Nyt se alkoi.

Tästä eteenpäin ylämäkeä olisi noin kahdenkymmenen kilometrin ajan. Mäki junttaa samantien reisiini, ei kai tämä voi tällaista olla? Kahdenkymmenen kilometrin ajan?

Huoli on tilapäistä, hetken kuluttua soljahdan nousujen rytmiin. Tien varrelta kuuluu Zorbas, ja punapaitaiset kreikkalaiset tanssivat rivissä. Haluan liittyä riviin, mutta en tiedä olisiko se sopivaa vai ei. Syön geelin, se on yllättävän hyvää. Kuumuus alkaa korventaa hermojani ja nostaa sykettäni. Liian myöhään huomaan, että huoltopisteeltä olisi saanut vilvoittavan sienen. Alamäet ovat tulossa ja pilvet nousevat, uskottelen itselleni.

Alamäki tulee, ja pitkä sellainen. Juoksutekniikkani ei ehkä muuten ole kummoinen, mutta alaspäin osaan juosta. Pistän keskikropan tiukaksi ja muuten olen rento, nojaan kevyesti eteenpäin ja annan painovoiman vetää. Mäki tuntui jatkuvan kilometrejä alas, alas, olen nopea ja irtonainen.

Kylttien numerot kasvavat suuremmiksi, mutta minulla on ainoastaan kuuma. En ole väsynyt, jalkani ei aiheuta ongelmia, minulla ei ole kipuja. Tämä on tähän asti helpoin maratonini, mietin. Mutta kyllä ne vaikeudet vielä tulevat, muistan kyllä millaista se on. Ei nyt sovi tuudittautua tähän.

Ylämäet eivät ole jyrkkiä mutta ne ovat pitkiä. Tolkuttoman, loputtoman pitkiä. Raivostuttavan pitkiä. Ja on niin kuuma.

Minulla on nälkä. Hotelli järjesti aamiaisen puoli kuudelta. En saanut syötyä juuri mitään, vähän jugurttia ja hunajaa, suklaatahnalla täytetyn minicroissantin. Onneksi huoltopisteitä on todella tiheästi, kahden ja puolen kilometrin välein. Koluan niistä jokaisen ja otan kaiken mitä tarjotaan: vettä, urheilujuomaa, geeliä, banaania, myslipatukoita. Kaadan vettä päähäni ja jemmaan sienen talteen topin toisen, ja myslipatukan toisen olkaimen alle. En pidä mitään kiirettä, kävelen ja syön.

Tie kulkee kreikkalaisen maaseudun läpi, missään ei ole juuri mitään. Vasemmalla korkea vuori, oikealla pensaita ja risukkoa. Välillä juoksemme kylien läpi, katujen varsilla seisoo kannustajia. He ojentavat oliivipuiden oksia, juoksijat asettavat niitä hiuksiinsa, vaatteisiinsa tai kantavat kädessään. Suomalaisia näen silloin tällöin, Smilereitä, pari pariskuntaa ja yksinäisin juoksevan miehen.

21 km

Puolimaratonin kohdalla katson aikaa: hidasta on, ihan sama. Toinen puolikas ei kauhistuta, eihän tämä tunnu vielä miltään. Taivaalla alkaa vähitellen näkyä pilviä, ja enää vajaa kymmenen kilometriä niin alkaa alamäki. Yleensä kilometrit kahdesta kymmenestä kolmeenkymmeneen ovat minulle pahimmat, mutta tämä on ihan helppoa. Tämä on ehkä helpoin maratonini ikinä, voisiko olla? Voiko tämä olla tällaista?

Ohitan miehen, jonka neonkeltaisen paidan selkämyksessä lukee Nothing to prove. Se on kuluvan juoksuni motto. Olen jo juossut maratonin läpi, ja olen jo juossut maratonin omasta mielestäni riittävän hyvällä ajalla. Olen täällä huvin vuoksi.

Ajalla ei ole mitään väliä. Maaliintulonkin merkitys on puhtaasti välineellinen, se merkitsee alkaneen tapahtuman loppuneeksi. Se millä on väliä ja merkitystä on itse juoksu. Keskityn siihen, parhaissa kohdissa ja vähän vaikeammissa kohdissa mietin: tämä. Tämän takia olen täällä.

Maisema muuttuu kaupunkimaisemmaksi, kannustajien määrä lisääntyy. Kolmekymmentä kilometriä alkaa olla täynnä. Alamäissä nilkkani vähän vihoittelee. Etenen rauhalliseen tahtiin, en katso kelloa lainkaan. Jaan huoltopisteen viimeisen banaaninpalan ranskalaisen naisen kanssa. Kävelen ja syön ja juon samalla.

30 km

Reitti kulkee sillan alle, sillalla lukee antiikkisin kirjaimin Ateena, nytkö siellä ollaan. Päätän, etten juokse mäkeä ylös sillan alta, se on aika jyrkkä. Ohitseni juoksee kevein askelin keski-ikäinen nainen. Hänen kannustajansa huutavat ylhäältä sillalta, nainen kuulee heidät ja tuulettaa lyömällä nyrkkiään ilmaan useita kertoja. Hän on niin energinen, niin iloinen, niin hyvissä voimissa että nauran ääneen. Kävelen mäen ylös, kaivan myslipatukan olkaimen alta, syön sen ja jatkan juoksua. Pelkkää alamäkeä tästä eteenpäin!

Olkoonkin tarina Feidippideestä pelkkä tarina, mutta mietin miltä tuntuisi juosta viemässä sanaa siitä, että sota on voitettu. Muistan usein toistetun tarinan lapsuudestani: mummoni oli lapsena äitinsä, upseerin vaimon, kanssa Helsingin rautatieasemalla, kun mies juoksi heidän luokseen ilmoittamaan rouva Salomäki, sota on ohi! Ei sellaista tunnelatausta pysty käsittämään. Ja joitain viestejä voi viedä vain juosten.

Ehkä me juoksemme maratoneja, koska meillä on asiat niin hyvin? Vaikka haenkin matkalta selviytymisen kokemusta, edelleen kaikki on hämmästyttävän helppoa. Olen vähän väsynyt, mutta en enempää. Kilometrikylttien kertoma tuntuu leppoisalta: kahdeksan kilometriä jäljellä, seitsemän. Se on niin kovin vähän! Yleensä tässä vaiheessa kiroan, että en ikinä enää juokse tätä matkaa. Nyt lasken, että juoksen ainakin kuusi vielä. Vähintään!

Uskaltaudun ajattelemaan, että ehkä tämä todella on tällaista. Näin keveää, koko ajan? Onko se typeryyttä? Hybristä?

36 km

Vatsaani alkaa vääntää. Oksettaa. Se ranskalaisen naisen kanssa jaettu banaani! Sainko nyt vatsataudin?! Sitten muistan, ainahan minua on oksettanut maratonin loppupuolella. Mutta nyt vasta, tällä tavoin?

En tiedä uskallanko syödä enää. Viitisen kilometriä jäljellä. Jalkoihini alkaa sattua, kipu ei ole hirveän voimakasta, mutta hyvin epämiellyttävää, kuin lihasten sisällä vedettäisiin piikkilankaa. Hermokipua.

Olemme jo kaupungissa. Yritän katsella ympärilleni. Vatsaa vääntää edelleen, voin huonosti. En todellakaan oksenna tänne kadulle, olisiko vähän noloa. Enkä varmasti pysähdy vessaan, se olisi turhaa. Huono olo loppuu aina maalissa.

Edessäni nainen ei pysy jaloillaan, toinen kannattelee häntä käsikynkästä, jalat notkuvat holtittomasti sinne tänne. Seurueeseen liittyy mies, he taluttavat naisen kadun vierelle. Harmittaa naisen puolesta, tässä vaiheessa!

Kohti maalia

Näen kilometrikyltin, 39. Ei voi olla totta! Luulin, että edellinen kilometri oli kolmanneksi viimeinen. Laskin väärin, taas! Mielessäni vuorottelevat ajatukset kyllä tämä nyt jo riittäisi, ja pari jäljellä, mikäs tässä.

Viimeinen kilometri. Missä se stadion on? Luulisi olevan lähellä jo.

Ylämäki. Mitä tämä nyt on! Missä se stadion on, miksi sitä ei näy missään?

Alamäki. Tämän on oltava loppusuoraa, johan tässä on tultu hyvän matkaa. Onpa ystävällistä laittaa viimeiseksi alamäki! Kiristän tahtia. Ohhoh enpä kiristäkään. Hitto, voimia olisi, mutta voin niin pahoin.

Pieni mutka. Ei ole todellista.

Ei ole todellista!

Stadion on valtavan kokoinen, sen valkeat, marmoriset istuinrivit kohoavat ylös aurinkoon. Karvat nousevat pystyyn, vedet silmiin. Juoksen tartanille, ajattelen antiikin olympialaisia, kaikkia niitä ihmisiä ennen minua, satoja, tuhansia vuosia. Pieni tahdin kiristys, olen maalissa.

Jee sain tämmöisen!

Maalissa

Kävelen eteenpäin, jalat ovat tönköt. Itkettää pikkuisen, oksettaa enemmän, miksi se ei lopu? Katson taakseni, maaliin tulevat mies ja nainen käsi kädessä. Joku sanoo jotakin kreikaksi mikrofoniin, yleisö alkaa huutaa. Puhuja vaihtaa englantiin, ja tajuan että hän on sen pariskunnan mies. I love you more than anything, hän sanoo. Mies vaihtaa takaisin kreikkaan, ja yleisö alkaa huutaa entistä enemmän. Hän jatkaa englanniksi Will you marry me? En näe paria, mutta katsojien reaktiosta päätellen vastaus on myöntävä. Itkettää.

Saan mitalin, ja vapaaehtoinen ottaa minusta kuvia. Jalkoihini sattuu, oksettaa edelleen. Toinen vapaaehtoinen solmii päälleni lämpöfolion, enkä hetkeen ymmärrä, että kuumuudesta tulee vain huonompi olo. Juon vettä ja kadun sitä heti. Kävelen hakemaan tavaroita ja valitan puoliääneen itsekseni. Haluaisin istumaan. Löydän tavarani ja puolison, vaihdan kengät ja paidan ja lähdemme kävelemään hotellille. Olo on kuin vatsataudissa.

Koko homman pahin juttu koitti vasta juoksun jälkeen. Voi hyvä ihme miten huono olo minulla oli!

Pääsemme hotelliin helposti, latkin siellä sitruunavissyä sängyssä istuen ja tokenen vähitellen. En tiedä oliko huonovointisuuden syy itse juoksussa, syömisissä vai jopa jossain pöpössä, mutta miten onnekkaasti se ajoittui! Muuten olen hyvässä kunnossa, jalat rakottomat, varpaankynsiä jäljellä yhtä monta kuin varpaitakin, vain pientä auringonpolttamaa rinnassa ja olalla.

Lopun pahoinvoinnista huolimatta tämä oli todellakin helpoin maratonini. Suorastaan käsittämättömän helppo!

Jälkifiilikset

Muistan, miten ihmeelliseltä tuntui, kun huomasin pystyväni juoksemaan puolimaratonin valmistautumatta. Nyt juoksin kokonaisen naurettavan vähällä treenillä, uskomatonta! Aikaahan se vei, lähes viisi tuntia. Etenin koko matkan peruskestävyysalueella, alhaisella sykkeellä, siksi se tuntui niin kevyeltä. Reittikään ei ollut lainkaan niin paha, mitä etukäteen odotin. Jos olisin voinut treenanata, ja jos olisin pyrkinyt tulokseen, ennätys olisi ollut ihan mahdollinen, niin vaikea reitti ei missään tapauksessa ollut.

Vergina weiss, lähes Franziskanerin veroista.

Helppouden lisäksi tässä ilahdutti se, että juoksin viimeisen vitosen samaa vauhtia kuin kilometrit 10-15. Kestävyys on siis edelleen tallella, treenin puutteesta huolimatta. Berliinin ajasta jäin vain kymmenisen minuuttia, ja siellä reitti oli hyvin nopea ja olin treenannut enemmän kuin yhdellekään maratoneistani. En tiedä mitä on kiittäminen, mutta hämmentävän hyvin kuntoni on säilynyt.

Vitsailimme ennen matkaa, että reissun teemana on ???????? ??? ??? ??????? ?? ????????*, lahjattomat harjoittelee. Mutta se oli paniikinsekaista, hermostunutta naureskelua, en olisi hetkeäkään voinut uskoa, että tämä voisi mennä näin hyvin!

* Voi olla, että tässä lukee jotakin junista tai muuta. Kuten sanottua, kreikantunneista on hyvin pitkä aika, ja sitä paitsi opiskelin koineekreikkaa, jolla ei tee nykymaailmassa mitään. Eikä siitäkään tarttunut minulle oikeastaan mitään muuta kuin vähän sotkuisempi käsiala.

Lue myös:

Ensimmäinen maratonini, Las Palmas 2013.

Toinen maratonini, Berliini 2013.

Kolmas maratonini, Las Palmas 2014.

***

I ran my fourth full marathon in Athens. I could not train for it, but I could not stand the idea of not going, so I went. I don't know what I expected to happen, but surely not that what actually happened.

I took it easy, and oh my, easy it was! This was more than 20 minutes slower than my PB but I don't care. Everything went way better I could ever believe.

Kommentit (20)

HelloAochi

Kyseinen kreikankielinen virkkeenpuolikas tarkoittaa "Heitä, jotka eivät voi harjoitella". Eli melkein oikein ;)

Lotta Katariina

Vitsit mikä jännitysnäytelmä tämä sun raportti! Jostain syystä teki mieli ruveta juoksemaan maratoneja..

Suvi K.

En ymmärrä oikeesti asiasta yhtään mitään mutta mä en kyllä uskaltais syödä mitään kiinteetä kesken juoksemisen. :o 

Mutta muutoin samoissa fiiliksissä kuin Lottakin (taas)! :D

Sugar Daddy

Pari maratonia juosseena juuri tuollaista tunteiden vuoristorataahan se homma on. Mitä enemmän mennään äärirajoilla, sitä enemmän vuoristoradassa on laskuja ja nousuja.

Onnittelut - kova veto ja erinomainen raportti! :)

Mirva_imagefit

No johan alko tekee mieli Ateenan maratonille! Onnea suorituksesta ja ennen kaikkea mielettömästä kokemuksesta :)

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Mä pystyn yleensä aika hyvin syömään, olen aiemmin syönyt esim. espressotäytteisiä suklaakonvehteja, jos ne pysyy sisällä niin eiköhän melkein mikä tahansa pysy :D Jotkut ei oikein voi syödä mitään, hyvä jos pystyvät urheilujuomaa juomaan. Toi syöminen pitää opetella, koska ei sitä voi jatkaa tuntikausia ilman että saa energiaa mistään.

Ja tossa oli vielä se, että olin tosiaan pk-alueella koko ajan, silloin on ihan helppo syödä. Jos juoksee kovempaa niin sitten alkaa olla vähän eri juttu.

Tosin nyt söin niin paljon, että voi olla että se huono olo tuli siitä. Tai sitten siitä, että söin paketillisen magnesiumia sisältäviä glugoosipastilleja :D En tullut ajatelleeksi että ehkä osan olisi kannattanut olla tavallisia :D

Frigga

Hei voi ei. Mä juoksen vasta kymppejä kun keskittymiskykyni on niin huono etten varmasti viitsisi muuta... mutta näitä sun juttuja lukiessa alkaa tehdä mieli maratonille.

Ihan kamalaa, en halua asettaa itselleni sellaisia tavoitteita :D

Ninan verkkareissa

"22 refreshment stands, 21 food stands and special gourmet stands (oysters, ham, steak, cheese, ice cream, Medoc attic, etc.)" - !!! Pakko harkita!

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Aseta vaan, kivaa se on :D Ja mullakin on huono keskittymiskyky, mutta siellä jotenkin muuttuu se ajattelu, aika kuluu eri tavalla ja kaikkea.

Emmi Nuorgam

Olipa hyvin kirjoitettu! Melkein teki munkin mieli alkaa juosta maratoneja. Onneks vaan melkein. :D

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

No hittolainen että vaan melkein! Tammikuussa sitten pitää yrittää vielä enemmän kirjoittaa niin, että et pysty enää vastustamaan :D

MMinne

Kauhee jännitysnäytelmä kyllä tää tarina, mutta tulihan se lopulta sieltä, mitä odottelinkin.. Nimittäin vehnäolut-kuva! Aaah! ;) Onnittelut hyvästä suorituksesta! Ihan tekis jopa melkein mieli itsekin alkaa juoksemaan!

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012