Tiiti haastoi minut Liian isot lihakset -blogissaan vastaamaan miksi liikun (ja miksi en). Tästä taitaakin tulla sitten vähän pidempi juttu...siis tosi pitkä. Luvassa on runsain mitoin lentäviä lauseita ja jäsentymätöntä horinaa sekä hihhulointia. Kannattaa varmaan hakea eväät, mä venaan sen aikaa.

Okei, sulla on nyt voikkari  ja banaani siinä. Aloitan ensin niistä yksinkertaisimmista, eli terveys- ja ulkonäkösyistä. Paitsi että ihmisen pitää liikkua ylipäänsä pysyäkseen terveenä, minä juoksen ihan lääkärin määräyksellä. Mulla on alaraajojen verisuonet vähän heikossa hapessa ja lihastyöllä saan ne toimimaan paremmin. Lisäksi löytyy on sukurasite 2. tyypin diabetekseen, niin on parempi liikkua siksikin. Toimistossa könöttämisen vastapainoksi on liikutettava raajoja ja jumpattava keskikroppaa ja hartioita. Ja edistäähän se liikkuminen myös mielenterveyttä, mutta tästä lisää syvällisyys-osioissa, mennään seuraavaksi pinnallisiin syihin.

Tai no onhan se terveyssyy tämäkin: Olen yli 30, laiskuuteen ja syöpöttelyyn taipuvainen, ja lihon helposti. Siis todella helposti, suunnilleen katsomalla kakkuun päin. Ja koska en kerta kaikkiaan voi tyytyä pelkkään katsomiseen, liikun myös, jotta voisin syödä herkkuja paisumatta valtavaksi. Mutta rehellisyyden nimissä olen huolestuneempi lihomisesta ulkonäkö- kuin terveyssyistä. Mistä päästään niihin muihin pintapuolen juttuihin.

Mielestäni treenattu kroppa on kaunis, ja siksi haluan itsekin sellaisen. Pidän myös siitä, että kropastani näkee, että treenaan. Vaatevalinnoilla viestitään muille omaa makua, arvoja ja ryhmää, johon kuulutaan tai halutaan kuulua. Samalla tavalla vartalostani näkee, että arvostan liikunnallisia elämäntapoja ja uhraan niille aikaa. Tosin tarkalleen ottaen tämä viesti välittyy vain niille, jotka ovat tarpeeksi "vihkiytyneitä" huomatakseen, suurimmalle osalle ihmisiä näyttänen ainoastaan ei-lihavalta.

Tämä menee nyt niin pinnalliseksi, että melkein nolottaa. Pidän myös siitä, että minulla on selkeästi erottuvia lihaksia, esimerkiksi vatsalihakset. Että minulla on jotakin, mitä suuri osa länsimaisista ihmisistä haluaa, mutta jota hyvin monet eivät syystä tai toisesta pysty saavuttamaan (olkoonkin, että syy on usein ainoastaan mukavuudenhalu). Omahyväisesti ajattelen, että se ikäänkuin nostaa statustani, en tarkoita perinteisessä parisuhdemarkkinamielessä, vaan niin että se osoittaisi minulla olevan kykyjä, joita kaikilla ei ole. Jos ei muuta, niin edes sitä viitsimistä. Tiedostan toki, että iso osa tästä ei ole omaa ansiotani, vaan minulla on suotuisat geenit. Mutta ovathan ihmiset ylpeitä vaikka paksuista hiuksista, ja niihin ei tarvita mitään geeniarpajaisonnen lisäksi...

Aluksi muuten kun treeni alkoi näkyä selvästi ulospäin, se jotenkin nolotti minua. Esimerkiksi uimahallissa oli vähän vaikeaa, kun minusta tuntui, että vartalostani voi suoraan lukea intiimejä asioita, kuten sen, mikä on minulle tärkeää ja mihin käytän aikaani. Toisaalta kuitenkin tykkään, jos saan jotain positiivisia kommentteja. Vieläkin lämmittää, kun kesälomalla hotellin omistajarouva hoki koko ajan, kuinka olen "laik ö model", olkoonkin että se oli rankkaa liioittelua. Mutta ei tässä iässä, asemassa ja muilla ominaisuuksilla mitenkään liikoja kehuja enää kuule, joten kaikki ovat tervetulleita!

Lisäksi välillä innostun joistain kropan muokkausprojekteista, esimerkiksi pyöreämmän pepun tavoittelu on aika klassinen. Mutta yleensä jaksan näitä hyvä jos kuukauden, ja sitten unohdan koko homman. Vaikka pidänkin treenin ulkonäkövaikutuksista, ne eivät ole se perimmäinen syy. Joten siirrytään syvällisyysalueelle.

Liikun, koska voin. Iän myötä on tullut jonkinlainen haalea ymmärrys siitä, että en pysty liikkumaan loputtomiin. Mutta haluan tehdä asioita niin kauan kuin kykenen, joten liikun nyt koska pystyn, ja jotta pystyisin myöhemminkin. Juoksen pitkiä matkoja suureksi osaksi vain koska pystyn siihen, ja en halua harmitella, miksi en juossut sitten kun en enää kykene. Joskus mietin, että mikä jäisi kaivelemaan jos kuolisin nyt. Maratonin juokseminen on yksi niitä asioita, joiden kokematta jääminen harmittaisi, joten parempi mennä ja juosta kun vielä voi. Tämä on se ilo, mitä kuolevaisuudesta on: asiat ovat arvokkaampia, koska ne ovat rajallisia.

Tästä on luonnollinen johtopäätös, että koska voin käyttää aikaani treenaamiseen, olen hyvin etuoikeutettu. Ja etuoikeuden käyttämättä jättäminen olisi hirveää tuhlausta. Olen etuoikeutettu paitsi siksi, että minulla on terve kroppa, jota liikuttaa, myös siksi, että minulla on tosiaan aikaa ja mahdollisuuksia juosta tuolla "tyhjänpäiten" sen sijaan, että minun täytyisi juosta jotakin pakoon tai ruokkiakseni lapseni.

Liikun myös huvikseni. Olen vähän levottomuuteen taipuvainen, ja liikunta antaa minulle tekemistä. Lisäksi haluan pystyä erilaisiin asioihin, kuten nyt juoksemaan tiettyjä matkoja tai nostamaan painavia asioita. Ajattelen hiukan myös, että (jotkut) ihmiset arvostaisivat minua sen takia, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Eivät ne tulokset kiinnosta ketään muuta kuin niiden tekijää. Perustin tämän bloginkin siksi, kun kukaan ei enää jaksanut kuunnella treenijuttujani.

Liikun, koska haluan olla esimerkki. Ennen kaikkea lapsilleni. Minulla ei ollut lapsuutta, jossa oli täysin normaalia, että vanhemmat juoksevat maratoneja tai edes harrastavat aktiivista liikuntaa, mutta haluan antaa lapsilleni sellaisen. Haluan olla esimerkki myös niille, jotka luulevat etteivät voi treenata, etteivät jaksa juosta, etteivät ehdi, koska heillä on perhe, että heillä ei vain ole tarpeeksi motivaatiota. Minäkin luulin, ettei minusta ole tähän, minäkin luulin, että en pysty juoksemaan, minullakin on perhe (ja pari työtä lisäksi), ja minulla on motivaatio-ongelmia ja epäuskoa itseeni vaikka muille jakaa. Tässä vaiheessa tarjoilen ensimmäisen suosikkihokemistani: Man kan vad man vill, siihen pystyy mitä tahtoo. Millään muulla ei ole väliä, ei huonoilla geeneillä, ei kurjalla elämäntilantella, ei millään, jos vaan tahtoo.

Minä olen ihme. Kuten todettu, liikun koska pystyn. Vielä syvemmin: liikun, koska pystyn sellaiseen, mihin en ikinä koskaan uskonut pystyväni. Se syvä kunnoitus omaa kroppaa kohtaan, mikä tulee onnistumisen kokemuksen myötä, on tunne, joka tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa on hyvin arvokas. What a piece of work is man, sanoi Shakespeare ja oli oikeassa. Mikä taideteos ihmisvartalo on, ja mihin sillä yltää tällainen tavallinen perheenäiti. Haluan tarkastella tätä ihmettä yhä uudelleen, ja pidän yhtenä harvoista selvistä kosketuksista johonkin ajatuksiani suurempaan. Minä voin laittaa kroppani tekemään mitä haluan, mutta se pystyy aina enempään mitä luulen. Ja tekee sen itse, tämä kaikki on koodattuna siihen jotekin. Ihme.

Seuraa taasen yksi suosikkihokemani: Khalepa ta kala. Kaunis on vaikeaa. Kaikki on nykyisin hyvin helposti saavutettavissa. Haluan tavoitella jotakin, mikä ei ole helppoa, koska uskon, että se vaikeus sinällään tekee siitä arvokasta. Kehittyminen on ainoa asia millä voi yllättää itsensä, ja suuren päämäärän tavoitteleminen antaa elämälle merkitystä ja sisältöä. Olen valmis käyttämään aikaa ja annan prosessin muuttaa minua. Ja kun saavutan jotakin työllä ja vaivalla, ollaan taas kohdassa ihme: minä pystyin siihen.

Olen niin fiksoitunut tuohon ajatukseen, että teetin siitä itselleni korun.

Poistutaan syvällisyydestä ja siirrytään tuolla jossain -alueelle. Anima sana in corpore sano, terve sielu terveessä ruumiissa, sanoivat alun perin muinaiset kreikkalaiset (vaikka tuo latinaa onkin). Otan tuon lauseen kirjaimellisesti. Ken on lukenut Elizabeth Gilbertin kirjan Eat, pray, love (Omaa tietä etsimässä), muistaa ehkä kohdan, jossa Elizabeth seisoo käsillään ashramin katolla. Hän kirjoittaa tekevänsä niin, koska Jumalalla ei ole ruumista, jolla seistä käsillään, ja Jumala haluaa, että me seisomme käsillämme, jotta hän saa tuntea maan meidän kämmeniemme kautta. Se on totta. Ei tarvitse uskoa Jumalaan tai mihinkään muuhunkaan henkiolentoon tai voimaan, tämä menee silti näin: koska meille on annettu tämä vartalo, sitä pitää käyttää ja pitää kokeilla mihin asti se yltää (ja sitten voikin taas ihmetellä).

Tämän lisäksi liikunta yhdistää sielun ja ruumiin. Ison osan ajasta ruumis vain raahautuu sinne minne mieli käskee, mutta liikkuessa ne ovat yhteistyössä. Tai saattaapa jopa käydä niin, että kroppa ottaa ohjat. Ja lisäksi liikkuessa huomaa sellaisen asian, minkä arjessa, outoa kyllä, helposti unohtaa. Nimittäin sen, että on hengissä. Ei päätteen edessä istuessa tunne, kuinka sydän lyö, veri kiertää ja keuhkot täyttyvät ja tyhjenevät. Treenatessa sitä ei voi olla huomaamatta. Ja mitä yksinkertaista olemassaolon iloa se aiheuttaakaan! Minä olen tässä, minä elän, nyt!

Se, että tuntee elämän itsessään, on mielestäni miltei hengellinen kokemus ja liikkuminen siten hartaudenharjoitus. En tiedä onko ihminen on homo religiosus, uskonnollinen ihminen, mutta uskon että jokainen kaipaa jotakin, joka antaa elämälle merkitystä ja sisältöä, vie ihmeen äärelle, arjen rajojen ulkopuolelle. Uskonnon lisäksi tällaista tarjoaa taide ja liikunta. Uskon myös, että jokaisella tulee olla sanctuary (turvapaikka, englanninkielinen ilmaisu on kuvaavampi) jokin, joka tarjoaa lohtua ja järjestää maailman silloin, kun on kohdannut suruja, vastoinkäymisiä tai vihamielisiä ihmisiä. Jokin, missä voi olla ihan jotain muuta kuin olosuhteiden pakosta on oltava. Suomessa kuulee usein ilmaisun, että saunan lauteilla tittelit katoavat. Tarkoitan hiukan samaa. Kun vasen käteni lepää tangolla ja oikea lähtee tekemään préparation:ia, minun ei tarvitse välittää mistään muusta kuin sarjasta, joka alkaa. Kun olen juossut 20 kilometriä, harvemmin välitän enää edes ajasta. Koska olen jossakin, missä mikään maallinen ei kosketa minua. I'm in my sanctuary.

Kaiken edeltävän ansiosta liikunta on kivaa ja tekee onnelliseksi. Siksi liikun.

Haastan mukaan kertomaan miksi liikun ja miksi en innostavat Steffin sekä Runner's High:n Katin.

P.S.Meni vähän häröksi. Juostessa on aikaa ajatella.

P.P.S. Jätetään ne sohvalle jäämiset toiseen postaukseen, kun tuli tätä tekstiä näin paljon.

P.P.P.S. Jaksoiko joku lukea tänne asti?

***

I was asked why I work out. Because I want to be healthy, happy, hot and able to marvel. Oh my, did I just say it in 12 words instead of that novel above?

Kommentit (3)

Joanna Lundahl

No en ihan ajatuksella koko juttua jaksanut lukea, mutta oli pakko selvitellä sun blogin nimen taustaa.. :) Erittäin hyvä kirjoitus, johon voin selkeästi samaistua!

E

Jaksoin lukea :) Ja jopa itkeä tirautin. Koska olen vasta löytänyt juoksemisen ihanuuden ja voin niin samaistua tohon "Koska olen jossakin, missä mikään maallinen ei kosketa minua. I'm in my sanctuary." Kiitos.

PK

Jaksoin lukea, ja hyvä kirjoitus oli. Olen laiskistunut, ja sain tästä ehkä vähän inspiraatiota liikkumiseen.

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012