Tässä (tuntuu siltä, että vihdoinkin, vaikka pari päivää tässä vain on mennyt) raportti Berliinin maratonilta. Luvassa on verta, hikeä ja kyyneleitä, kuten asiaan kuuluu. Varsinkin kyyneleitä.

Tällä rannekkeella ei päässyt kuin yhteen laitteeseen, mutta se vuoristorata olikin sitten 42 kilometriä pitkä.

Aamulla istun hotellin sängyssä syömässä jogurttia ja mysliä. Olen niin hermostunut, että lähestulkoon itken, ja valitan en halua lähteä. Syöminen on vaikeaa, oksettaa. Tiedän, että selviän matkasta mikäli mitään yllättävää ei satu. Olen lähes varma, että teen ennätyksen. Tiedän, että tulee väsyttämään ja sattumaan, ja paljon, mutta se ei pelota, olen vain täysin hermoraunio.

Metroasema on täynnä juoksijoita, jotka tervehtivät toisiaan ja meitä hymyilemällä ja nyökkäilemällä. Pystyn hädin tuskin vastaamaan. Metrossa itkettää taas.

Alueelle kävellessämme olen huolissani aikataulusta, juomisistani ja syömisistäni. Olen lopettanut nesteyttämisen jo ennen lähtöä hotellilta, mutta pistelen vielä hedelmäsalaattia. Vastaan tulee kannustajaporukka, noin kymmenen ihmistä, joilla on paidat joihin on painettu heidän juoksijakaverinsa nimi ja kuva. Miten ihania ihmisiä, olisipa minullakin mukana tuollainen jengi!

Alueella kaikki on merkitty selkeästi, mutta olen huolissani että en löydä vaatesäilytystä, vessoja, oikeaa lähtöpaikkaa. Kaikki löytyvät, jonot vetävät hyvin, ja vaikka en ole oikean lähtökarsinan kohdalla, pääsen sinnekin kunnialla.

Edellisen lähtöryhmän startatessa näen, kuinka kaksi miestä rutistaa toisiaan tiukasti ja toivottaa onnea matkaan. Alan itkemään. Meidän ryhmämme siirtyessä eteenpäin huomaan, että vieressäni oleva nainen rukoilee. Itken taas. Tajuan, että hän lämmittelee käsiään hieromalla niitä toisiinsa eikä suinkaan rukoile, mutta se ei vaikuta enää, itken silti.

Mahtipontiset Hollywood-jouset kuorruttavat taustalla soivaa teutonimarssia kun kävelemme kohti lähtöviivaa, Voitonpylvään kullattu Viktoriapatsas loistaa auringossa. Hetki on kuin elokuvan joukkokohtauksesta, jossa marssitaan aamunkoitossa taisteluun. Olen niin kiitollinen siitä, että saan olla täällä, vuoden valmistautumisen jälkeen. Itkettää.

Lähtölaskennan aikana soi Zorbas, mitä ihmettelen hetken kunnes tajuan, että tietysti, maraton on legendan mukaan lähtöisin Kreikasta. Vaikka viime kerralla opin, että yhtäaikainen juokseminen ja itkeminen on haastavaa, kyynelehdin silti hiukan kun lähdemme.

Alkumatkasta vasemman säären etuosa on tönkkö ja kipeä. En välitä siitä, vaan luotan että se menee ohi, niin kuin meneekin. Pitkin matkaa on niin äänekkäitä kannustajia ja niin paljon muita juoksijoita, että lähes kaikki huomioni kiinnittyy heihin. Kilometrit menevät vauhdilla, oho kolmas, joko nyt seitsemäs. Ensimmäisen kympin kohdalla olen juuri silloin kuin ajattelinkin, ja olen oikein tyytyväinen.

20. kilometri yllättää sekin, nyt jo! Juoksen puolimaratonin mittauspisteeseen kellontarkasti silloin kuin suunnittelinkin. Olen hiukan väsynyt, mutta vain hiukan. Pyörittelen hassua ajatusta: jos olisin ollut juoksemassa puolikasta, olisin nyt aivan uupunut.

Suurimman osan matkaa reittiä reunustaa ihmismeri. Erityisesti kaupungin keskeisillä kohdilla on niin paljon kannustusta, että katsojien huutaessa, puhaltaessa torviin ja heilutellessaan räikkiä, todellisuus tuntuu heilahtavan.

Otan juotavaa jokaisella huoltopisteellä ja syön tasaisesti glukoosipastilleja. Alussa en oikeastaan haluaisi, ja joudun puhumaan itselleni kuin ruoasta kieltäytyvälle taaperolle: Ihan sama haluatko vai etkö, nyt täytyy ottaa tai et jaksa. Joltakin huoltopisteeltä saa geelin. Se maistuu kammottavalta, mutta kyljessä lukee taikasana kofeiini, joten pakottaudun syömään sen. Yritän spruutata geelin suoraan nieluuni jotta maistaisin mahdollisimman vähän.

Sillan juuressa soittaa kahta saksofonia vanhempi pariskunta. Kuulen kappaleen kauempaa, ja se on etäisesti tuttu. En saa päähäni sen nimeä, mutta juostessani ohi se on kauneinta mitä olen koskaan kuullut. Edempänä viiksekäs mies svengaa orkesterinsa kanssa kuin Rat Packin kadonnut jäsen, ja ryhmä italialaisia juoksijoita on jäänyt paikalle tanssimaan. Mitä sillä ajalla on väliä, bileet ovat pääasia!

Vilkutan Suomen lippua heiluttaville katsojille, joita on tiheästi reitin varrella. Pitkällä suoralla on käynnissä huutokilpailu: kannustajajoukot karjuvat vuorotellen Denmark! Deutchland! Denmark! Deutchland! Huvitan itseäni ajattelemalla minkälaisen suomenkielisen kyltin tekisin, jos olisin kannustamassa. Miellyn eniten Tuntemattomasta sotilaasta muistuneisiin lauseisiin, saatanallinen ralli päälle vaan ja mennäänpäs mokoman suon yli, että heilahtaa. Sopivan käsittämättömän kuuloisia muille, ääkkösin koristettuina, ja vain kulttuuriamme tuntevalle aukeava sisältö.

Kilometrit kahdenkympin päällä alkavat uuvuttaa. Odotan 28 km kylttiä malttamattomana, silloin olisi kaksi kolmasosaa matkasta takana, henkinen helpotus.

Suunnilleen kun pääsen sen kohdalle jotakin tapahtuu. Tuntuu kuin juoksisin voimakenttään, ihoani kihelmöi. Väsymys ja kipu katoavat kokonaan. 29 kilometrin kohdalla joku pitelee tuopin muotoista kylttiä: 13 kilometres to beer. Se on käsittämättömän, hulvattoman, mielipuolisen hauskaa.

30 kilometrin kohdalla kaikki on hienosti, kaikki on täydellistä. Aivan ihana saksalainen mummo ojentaa minulle vettä juomapisteellä ja sanoo, miten hienosti minulla sujuu. Ymmärrän sen, vaikka en puhu saksaa. Vastaan hänelle ruotsiksi, minkä tajuan vasta joidenkin satojen metrien kuluttua. Hetken aikaa mietin, että minusta tulee yksi niistä, jotka napataan pois radalta koska he eivät enää tajua mistään mitään. Ajatus on hupsu, ei yhtään pelottava. Saatan olla hiukan sekaisin, mutta tämä on ihanaa. Lisään vauhtia.

Punamustaan mekkoon pukeutunut nainen tanssii ja laulaa taustanauhan päälle Moscau:ta eli Volgaa, ja haluaisin jäädä kuuntelemaan koko kappaleen. Seuraavan kilometrin ajan laulan He eivät koskaan näkisi merta./ Siis Ivan kääntyy hyökkääjää päin/ Ja Volgan liejuun sekoittuu verta/ Sen virta kuljettaa Kaspiaan näin, ja mietin tosissani, millainen nero täytyy olla kirjoittaakseen tuollaiset rivit.

32 kilometrin kohdalla kaikki on edelleen upeaa, ei satu, ei väsytä. Ajattelen, että juoksen seuraavan kympin helposti alle tuntiin. Jatkan reipasta vauhtia, joka kuitenkin jossain vaiheessa hyytyy. Muistan taas vähitellen, että olin tosiaan uupunut ja jalkani kipeät. Tuntemukset palaavat, enkä pysty enää karistamaan niitä. Etenen mahdollisimman nopeasti, mutta kovin nopeaa se ei ole. En välitä, matkaa on niin vähän jäljellä enää. 35 kilometrin kohdalla odotan, olisiko joku tietämättäni lähettänyt näytölle chipistäni aktivoituvan kannustusviestin, mutta ei ole.

38 kilometrin kohdalla tunnen, että oikeasta jalasta puhkeaa rakko. Se kirvelee, mutta ei satu paljoa. Sukka kastuu ja kurkin näkyykö lenkkarissa verta, mutta en ehdi huomata että näkyisi.

Hhhmm oho, onneksi en nähnyt tuota juostessani.

Juokseminen alkaa ottaa toden teolla päähän. Eikö tämä nyt jumalauta voi jo loppua. Kaksi maratonia on ihmiselle riittävästi, ei minua huvita tehdä tätä enää uudelleen, tiedän jo nyt. En näe 40 kilometrin kylttiä, ja odotan kauhulla milloin seuraava tulee ja mitä siinä lukee. 41! 41, luojan kiitos! Alkaa taas itkettää. Enää puolitoista kilometriä ajattelen, sillä jostain ihmeen syystä muistan, että maraton olisi 42,5. Pitääkö olla se puolikas päälle, en jaksa enkä halua juosta sitä.

Ihmiset kääntyvät mutkasta ja alkavat huutaa. Brandenburgin portti. En tiedä huutavatko juoksijat, vai yleisö vai molemmat. Portti on kaukana, ehkä juuri se puoli kilometriä, en tiedä. Mutta maali ei olekaan siinä alla, vaan vielä edempänä. Kuinka paljon tätä matkaa oikein on? Alittaessani portin muistelen Napoleonia, joka marssi siitä voitonparaatissaan. Sitten maaliviiva näkyy, enää en ole lainkaan väsynyt. Kiihdytän loppusuoran, ja olen maalissa yli 20 minuuttia aikaisemmin kuin seitsemän kuukautta sitten.

Kävelen hakemaan mitalini. Vanhempi rouva laittaa sen kaulaani, tarttuu olkapäästäni ja kehuu saksaksi. Tällä kertaa osaan vastata oikealla kielellä. Kävelen eteenpäin ja itken, yli 20 minuuttia parempi aika, muutamassa kuukaudessa!

Maalissa oli kaljaa kuten se kyltti lupasi!

Otan vesipisteeltä mukin vaikka en haluaisi vettä. Jalkojani alkaa särkeä todella kovaa. Näen paikan, jossa jaetaan urheilujuomaa, haluan mieluummin sitä. En meinaa päästä ylös jalkakäytävälle, joudun ottamaan kiinni puun rungosta. Juomapisteellä tuijotan mukeja epäluuloisena: ei kai niissä ole sittenkin vain vettä? Elektrolyyttejä, vapaaehtoinen sanoo. En pysty vastaamaan mitään, otan mukin. Jalkoihini sattuu niin paljon, että uskon oksentavani.

Haen vaatteeni ja istun maahan. Kun nousen ylös, pahin kipu on kadonnut. Haen oluen ja hiippailen tapaamispaikalle, olen iloinen mutta edelleen hieman säikähtänyt, kuten sanoin narikan luona tapaamalleni suomalaiselle Tiinalle.

Tapaamispaikalla menemme hieman ristiin, joten hotelliin päästyämme sanon puolisolle ensi kerralla sitten tavataan minun numeroni kohdalla vaatesäilytyksessä. Menee noin puoli sekuntia, jonka jälkeen kysyn sanoinko minä juuri ensi kerralla?

Kävimme illalla syömässä White Trash Fast Food -ravintolassa, jonka vessan kopin ovessa oli teemaan sopiva tarra.

***

I ran Berlin marathon, and loved every moment from its cinematic start to its victorious end. Well, mostly. I really can't recall the parts I didn't love, all the pain is so hazy now. Got to sign up to a new marathon soon.

Kommentit (25)

Mindeka

WAU! Sä oot kone!

Miten hienosti pystyit vielä kirjoittamaankin siitä! Pystyin todella eläytymään tuohon matkaan ja voin melko varmasti sanoa, etten tule ikinä juoksemaan kokonaista. En vaan kerta kaikkiaan kykene ajattelemaan edes sellaista matkaa.

Oot ihan hullu, mutta ehdottomasti mun juoksuidoli! Haluatko kertoa, paljonko aika siis oli?

ONNEA!! Mahtava suoritus!

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Kiitos, oli mahtava kokemus :)

Ihan muuten näin viattomasti tässä mainitsen, että ensi vuoden Berliinin maratonille pääsee vain arvonnan kautta, ja arvontaan ilmoittautuminen on nyt käynnissä. Ihan yhtä viattomasti kerron, että maratonin oheisohjelmana oli literature marathon. Että jos niin kuin kiinnostaa... :)

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Kiitos kovasti :) Ei se matka ole oikeasti niin paha, se on ajatuksen tasolla paljon kauheampaa kuin reaalisesti.

Aika oli 4:30 huonommalla puolella, tulevaisuuden tavoitteeksi sitten saada se 4:30 alle. Jos edistyn yhtä nopeasti, niin lähitulevaisuuden :P

Ninan verkkareissa

Noi tuntemukset on niin kreisejä kyllä. Phuh. Me muuten juostaan aikalailla samaa tahtia, eli lähes sprintaten ;) Ehkä, sitten kun tää mun keskivartaloproggis on joskus ohi, voidaan heittää joku kimppakeikka.

Tiinuska / Parempia Polkuja

Mahtavaa! Sekä juoksu, että tämä teksti, mutta ennen kaikkea tietenkin tuo upea juoksu! Vaikka itse juoksen ihan eri sfääreissä, niin pystyin tekstisi avulla elämään sen maratonin, jota tuskin itse tulen koskaan kokemaan. Välillä meni kylmät väreet, melkein itketti, ja myös nauratti. Ihana huomio saksofonikaksikosta - juoksu herkistää kaikki aistit ;) Mahtava saavutus - ONNEA hirmuisesti!!

Mindeka

Niin tosiaan, sillä seuraavalla, jota ei (muka) tule?? ;) Hihhi

Voit olla oikeasti ylpeä itsestäsi!

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Niin on o_O Joo, ihan siinä kenialaisten kannoilla menin koko matkan :P

Vitsi mulla kesti kauan tajuta, olin ihan että jaloissahan sulla se juoksuongelma oli, että mikä ihme proggis, missasinko jotain :D Mutta ehdottomasti!!!

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Kiitos :) Kiva, että pystyin välittämään jotain siitä...aika hankala näin jälkikäteen on saada kiinni, ja ne hyvät fiilikset muistaa mutta huonommat häviää oikeastaan kokonaan.

Kyllä säkin siihen pystyt jos mieli tekee, minäkin olen lähtenyt sieltä kahden lyhtypylvään välin "juoksemisesta" ja ekalla puolimaratonillakin meni lähes kolme tuntia....

Joo toi oli jännä, jotenkin se musiikki siellä oli tosi tärkeää. Mähän en kuuntele juostessa musiikkia ollenkaan, niin tällainen on sitten tosi erityistä :)

Suvi/ Uudet lelut

Onnea! Melkein tekisi itsekin mieli lähteä johonkin vastaavaan, vaikka en todellakaan tiedä riittäisikö rahkeet edes huomattavasti lyhyempään matkaan... Onko jotain vinkkejä aloittelevalle juoksijalle, jota houkuttaisi juoksutapahtumat? ;)

Mindy J

Hienoa! Upeasti juostu. Ei todellakaan kannatta itkeä juostessa eikä se virsienkään laulaminen ole hyvästä, ainakaan juostessa ;)

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Kiitos :) Sinne vaan jos mieli tekee, kyllä ne rahkeet riittää kunhan vaan valmistautuu!

Olen aiemmin kirjoittanut tällaisen sarjan http://www.lily.fi/blogit/fitness-fuhrer/sohvanpohjalta-juoksemaan-osa-1-miksi (linkit muihin osiin postauksen lopussa) ja tällaisen sitä varten kun tapahtuma on jo kulman takana http://www.lily.fi/blogit/fitness-fuhrer/viime-hetken-vinkkeja-juoksutapahtumiin. Lisäksi olen luonnostellut postausta maratonista haaveileville, koitan saada sen ulos lähipäivinä :)

Ninan verkkareissa

Joo jalat olis about kunnossa kyllä :D Aina pitää olla jotain vaivaa. Jos ei muuten, niin sitten hankkii tällaisen mahariipan.

Tiina S.

Hieno raportti kisapäivästä, olet onnistunut vangitsemaan tunnelman upeasti! Tulin puolisattumalta blogiisi hakiessani Berliinin maratonista kertovia postauksia blogeista. Halusin fiilistellä vielä itsekin viime sunnuntain koitosta, ja kun pääsin kertomuksessasi kuvasi kohtaan totesin, että mehän tavattiin maratonin jälkeen narikan vieressä, kun yritin mennä maahan istumaan mutta jalat olivat niin jäykät ettei siitä tullut mitään. Mukava sattuma ja teki tästä tarinasta vieläkin mielenkiintoisemman! Toivottavasti palautuminen on sujunut hyvin ja sehän on aina hyvä merkki, että polte seuraavalle maratonille tulee heti.

t. suomalainen Tiina :)

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Hahaa, onpa hauskaa että päädyit tänne :D Ja kiva että pidit!

Nyt on tässä viikko lörväilty, huomenna suunnittelen paluuta arkeen ja muistot ne vaan kultaantuu. Hirveä hinku on juosta vielä tapahtumia tämän vuoden aikana, on se jännä miten äkkiä ne kivut ja väsymykset haihtuu mielestä!

Hyviä treenejä sinulle ja ehkä nähdään taas jossain juoksussa!

Noorasisko

Liikuttava teksti tosiaan :') Ja vaikka Berliinin puolikkaasta kertovia juttuja Googlesta hainkin, olen iloinen, että päädyin postauksesi pariin. :) Kiitos hyvästä tekstistä ja siitä, että sait mussa viikonlopun Midnight Run kympillä jo hieman hiipuneen juoksuinnostuksen palaamaan. Vaikka la kymppi tuntui välillä vaikealta, on tuo puolikas nyt jälleen seuraavana toteutuslistalla.

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012