Nyt se päivä oli viimein käsillä, jota olin odottanut useamman vuoden, tai ainakin viime lokakuusta, jolloin tavoite konkretisoitui ilmoittatumiseen. Nuts Karhunkierros Kuusamon Rukalla 34 kilometriä. Kisapäivä. Ulkona tihkuttaa ennusteen mukaisesti vettä. Ei pahasti, mutta kuitenkin. Lämpötila mittarissa näyttää alle 10 astetta. Edessäni on monipuolinen tarkkaan harkittu aamiainen, joka ei maistu, koska jännittää.

Ei pitäisi jännittää. Olen lähdössä matkaan rennolla otteella, "retkelle". Ei aikatavoitteita, vaan ehjänä perille. Näin ainakin vakuuttelin itselleni. Aistimaan tunnelmaa, kokemaan elämyksen, tutustumaan maastoon. Reittikin on minulle tuntematon, joten strategioita en ole senkään puoleen hionut. Täysummikko, todella kevyellä juoksu/polkujuoksuharjoittelulla on lähdössä matkaan. Kestävyyskuntoni tiedän olevan kunnossa. Jalkojen kanssa tulee todennäköisesti ongelmia. Näillä mietteillä astelin lähtöviivalle Juumassa lauantaina klo 14, nöyrästi lähtöryhmässä E. Se olisi voinut olla jopa F, mutta sen verran pelasin itselleni lisäaikaa, että ilmoitin itseni vähän aiempaan lähtöryhmään. 

Hakeuduin lähtöryhmäni kärkeen sillä tiesin ensimmäisten portaiden ja riippusillan olevan suhteellisen lähellä ja en halunnut heti jumittua jonottamaan. Juoksuvauhti tasaisella, ennen maastoon siirtymistä tuntui ehkä hivenen reippaalta, mutta tiesin matkavauhdin pian tasoittuvan. Olin sen verran käynyt jo pari päivää ennen kisaa "vakoilemassa" ensimmäisen kilometrin reitistä,  että tiesin millainen ensimmäinen riippusilta oli, joten sitä ei tarvinnut enää tässä vaiheessa jännittää ja ylitys onnistuikin sujuvasti. Matka jatkui polulla ja pian olinkin jo osuudella, josta alkoi suuri tuntematon. 

Ns. pienikarhun kierros , matka ensimmäiselle huoltopistelle sujui suhteellisen mukavasti. Ehdin odotella sitä ehkä reilun kilometrin johtuen kelloni gps:stä, joka ei selvästikään toiminut, vaan näytti minulle matkan etenemisen liian optimistisesti.

Alkumatka meni mukavasti, reittiä ihastelleen riippusiltoja, upeita maisemia, koskia ja korkeuseroja. Syke hakkasi korkealla jännityksestä. Hykertelin mielessäni että eiköhän alkaisi olla jo aika pikku hiljaa jännityksen laskea, tätä tämä nyt on, jalkaa toisen eteen, ja aika monta tuntia.

Reitti lähtee etenemään kohti Rukaa. Kyltti kertoo matkaa olevan 21 kilometriä, puoli maraton, ei paha. Matka jatkuu Kuusamon erämaassa, pitkospuita, nousuja ja laskuja  rappusilla ja ilman. On varmasti väärin sanoa, että reitti jotenkin tylsistyy, mutta ne reitin "highligtsit" riippusillat ja retkeilijät jotka huikkasivat kannustuksiaan meille hurjille, olivat nyt takana. Maisemat ovat upeita, mutta niitä ei juurikaan jouda/pysty ihastelemaan kun on keskitettävä katseensa alas omiin ja edellä juoksevan jalkoihin, jokainen askel on harkittava tarkkaan ja ajatuksella. Pienikin herpaantuminen  voi tietää kaatumista, joka taas voi johtaa loukkaantumiseen. 

Jossain vaiheessa salakavalasti maasto alkaa tuntua haastavammalta, juurakot suuremmilta ja kivet terävämmiltä ja niitä on tiuhemmassa. Sade jatkuu, muuten tasaiset kohdat soilla ovat muutuneet mutavelliksi. Joudumme hyppelemään ja tekemään nopeita ratkaisuja,mistä ylitys onnistuisi niin, että jalat kastuisivat mahdollisimman vähän. Mieli alkaa haikailla seuraavalle huoltopisteelle, joka on n. 27 kilometrin kohdalla. 

Olen matkassa yksin, joten hiljaa itsekseni käyn keskusteluja itseni kanssa tai välillä en voi olla kuulematta/kuuntelematta mitä kanssakilpailijat keskenään juttelevat. Aina ei pitäisi. Kuulen juoksijan sanovan toiselle "Konttaseen on 9 kilometriä". Ajattelen mielessäni " ei voi pitää paikkaansa" ja jatkan matkaani. Pitkospuita, tuntureita ylös ja alas. Välillä näen mäen päältä kauas eteenpäin;  ei tietoakaan huoltopisteestä. Jossain vaiheessa eteneminen on suurimmalta osin vaihtunut hölkästä reippaaksi kävelyksi, ihan turvallisuus näkökulmasta tein tämän päätöksen, kerran sukellettuani tyylikkäästi turpeikkoon. En ole ainut marssija, vaan porukka jossa taivalsin tarpoi hiljaa mutta päättäväisesti eteenpäin. 

Tässä kohtaa matkaa olen henkisesti tiukimmilla. Huoltopisteelle on vielä matkaa reilustikin josta on vielä toinen mokoma maaliin. Ajatukset koko touhun mielettömyydestä yrittävät vallata ajatusta. "Ei tässä ole mitään järkeä" "maasto on niin vaikeaa ettei tällä ole polkujuoksun kanssa mitään tekemistä". Suorituspaineita: pitkospuilla ei auta jäädä huokailemaan, takanani on koko ajan porukkaa ja eteen ei auta jäädä "munimaan" tai portaissa, jotka ovat niin kapeita ettei ohi pääse, on vain suljettava ajatukset pois kivusta ja väsymyksestä ja mentävä letkassa eteenpäin. Rappujen yläpäissä olen ylpeä itsestäni koska jatkan matkaani välittömästi enkä jää huilaamaan tai hörppäilemään juotavaa niin kuin jotkut tekevät. 

Äärimmäiset kestävyyssuoritukset, itsensä äärirajoille ajaminen  on myös matka itseeni. Olen sen kokenut katumaratoneilla. Nyt olen taas niillä kilometreillä, joilla syvennyn itseeni ja pohtimaan mikä saa minut kerta toisensa jälkeen kiduttamaan itseäni? Miksi en voisi nauttia elämästä ja hemmotella itseäni. Mikä saa minut kerta toisensa jälkeen kurittamaan itseäni ja ajamaan kehoni äärirajoille. Alan myös toivoa jotain tekosyytä jolla voisin jättä homman kesken.  Hämmennyn itsekin. En ole koskaan, KOSKAAN, edes harkinnut moista aikasemmilla kestävyysmatkoillani. Koko juttu tuntuu turhalle ja hölmölle. Päätän lopettaa tämän itseni piinaamisen tämän jälkeen. Mietin jo mielessäni myynti-ilmoitusta " myydään kerran käytetty juomareppu tarpeettomana" "myydään kahdet polkujuoksukengät " Mietin miten kirjoitan blogiani kaunopuheisesti ja kerron miten löysin polulta vihdoin itseni ja tästä eteenpäin nautin vain joogasta, kevyestä melomisesta ja ehkä vähän spinnistä. Alan myös kehittämään luovuuttani ja jatkan käsi- ja puutarhatöitä joihin olin alkanut perehtymään viime aikoina.

Ajatukseni keskeytyvät. Alkaa julmettu alamäki, rappuja, rappuja ja vielä lisää rappuja. Kuulen vihdoin jotain ihanaa: alhaalla odottaa huoltopiste! Jokainen askel alaspäin koskee molempiin etureisiin ja polviin niin, että kanssakilpailijanikin eivät voi olla sitä huomaamatta. Joku tarjoaa buranaa. Kieltäydyn. Rappuissa kuulen että tämän jälkeen on sitten vielä yksi paha alamäki. Taistelen itseni huoltopisteelle joka on mäen alla. jostain syystä en ylläty kun vastaani astelee ensiapu nainen ja kysyy "pystytkös sinä jatkamaan" Tässä olisi nyt minun tilaisuuteni! Meinaan vähän pillahtaa itkuun ja sanon reippaasti "PYSTYN, ei tässä mitään"

Päätän kuitenkin pysähtyä rauhassa huoltopisteelle nauttimaan suolakurkkuja, sipsejä, jaffa keksejä, fazerin sinistä, banaania ja satsumaa ja sitten vielä toinen kierros kaikkea. Nyt nautitaan, koko rahan edestä, että jaksaa painaa vielä loppu matkan. Pysähdykseni ei ole pitkä, mutta huomaan, että olen vielä viluisempi kuin aikasemmin. Tuultapitävä ohut takkini ei sitten juurikaan pitänyt vettä ja hanskoista jouduin luopumaan jo kauan sitten. Katseeni löytää saman mukavan ensiavun naisen ja lähden häntä kohti kuin pikku lapsi "anteeksi, voisitko pukea minulle sadetakkini, se on repussani" Omat sormet eivät enää toimi kaivamaan takkia repusta. Nainen kehuu miten fiksu keksintö ottaa kertakäyttösadetakki mukaan. Toinen ensi avun vapaaehtoinen tulee napittamaan takkiani ja tokaisee reippaasti "ai tää on sun kuoritakki" - nauramme molemmat ja kun takki on päällä lähden jatkamaan vieläkin vähän liikuttuneena saamastani uudesta voimasta matkaa. Päätän kuitenkin soittaa lyhyen voimapuhelun tyttärelleni. Saan kaivettua puhelimen esille samalla kun tarvon eteenpäin ja huoltopiste, turvasatama jää selkäni taakse. Tiedän, että tyttäreni ymmärtää ja antaa tsemppiä, rohkaisee ja saa minut jatkamaan. Vaihdamme muutaman sanan puhelimessa ja lähden määrätietoisesti kohti Rukaa. Viimeiset 7 kilometriä ja sitten tämä oli tässä. 

Loppu matka on reippaampi, henkinen yliote matkasta on otettu. Taival lyhenee koko ajan ja tieto siitä että pääsen sittenkin, jälleen maaliin saa minut jopa juoksemaan täällä viimeisellä osuudella. Reitillä on helpompia osioita joilla se on järkevää ja turvallista. Aivan lopussa on vielä loputon määrä rappuja, mutta ne luojan kiitos ovat ylöspäin ja marssimme väsyneinä mutta hiljaisina rytmikkäästi eteenpäin. Hion komeaa maaliintulostrategiaa. Tähän rumaan sadetakkiin kuorituneena en sitä tee. Mäen loppuvaiheilla on kannustaja " enää pari sataa metriä ja sitten vaan alamäki maaliin" Mäen harjalla revin sadetakin napit auki ja takin helmat lepattaen viiletän viimeistä  rinnettä komeasti  alas  - miten hyvälle tuntuikaan kun kuuluttaja jo kaukaa kertoisaapumisestani. MInä tein sen !

Kummitätini soitti kisanjälkeisenä päivänä ja ilmoittautui huoltajakseni " kun menet sitten Ylläs-Pallakselle" Sanoin hänelle, että nyt on vähän huono hetki vielä puhua sellaisesti, ehkä ensi vuonna.

Selfie maalissa. Tavoite saavutettu ehjänä perillä. Ajaksi kuvittelin jotain 6-8h väliin, n. 7h siihen meni !

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Alkuviikosta: Ajatuksia elämästä, ajanhallinnasta, elämänmuutoksesta, matkailusta sekä koiramaisesta arjestani. Viikon toisessa kirjoituksessa perehdytään  polkujuoksuun ja sen oheisharjoitteisiin sekä muuhun kuntoiluun ja hyvinvointiin.   Unelmia - ei vain haaveltavaksi vaan ajatuksella - One Life - make your Dreams come true <3

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat