Mainitsinko jo, että en muista kumpi on jarru ja kumpi kaasu?

 

On sunnuntai-aamu kaksi viikkoa sitten. Uinun junassa Ranskassa kohti Italiaa. Yhtäkkiä herään ja havahdun pikkuisen kiukutteluun ja tavaroiden purkamiseen. ”F, I forgot my driving lisence.” Typeränä kysyn, että mitä sitten. Totta kai jokainen voi ajaa Italiassa ilman ajokorttia, siellä punainen liikennevalokin on vain ohjeistus, ei sääntö.

Unihiekat varisevat silmissä kun kuulen lauseen ”I guess you are driving.” Ei ei ei. En aja edes Helsingissä, sekoilen polkimien kanssa enkä ole ajanut eläessäni kuin maksimissaan 200km. Selitykset eivät kelvanneet ja ensimmäinen ajatukseni on ”mä kuolen tällä matkalla ja kotini on sekainen.” Yritin kahden tunnin ajan miettiä miten saisin palleron ajokortin Pariisista Firenzeen. Panikointini huomattiin ja minun haluttiin ajavan kahta kauheammin. Olin oikeasti kauhuissani, minäkö ajaisin Italiassa?

Kun pääsimme autovuokraamoon, katselin autoja ja sanoin, että ajan täältä ulos yhden ja ainoan auton ja se on Fiat 500, eli Fifi. Italiassa kun ei ajeta muita autoja, plus Fifi on pieni ja juuri sopiva minulle. Siinä minä sitten käynnistin auton ja hädin tuskin muistin edes miten se tapahtuu, sillä viimekertaisesta ajokerrasta oli reilusti yli vuosi. Vanhemmilleni en uskaltanut ilmoittaa vasta kun perillä määränpäässä, että ajan autolla Italiassa (anteeksi mummi, että saat tietää tästä vasta nyt). Kavereille oli pakko, sillä jonkun on kumminkin tiedettävä missä viipotan, jos jotain tapahtuu.

Siellä minä sitten ajelin joka päivä ja yhteensä melkein 500 km tuli mittariin. Ajoin siis yhden viikon aikana enemmän mitä koko elämäni. Joka ilta sain kakkupalan kun olin suoriutunut niin hienosti, etten ollut satuttanut ketään tai naarmuttanut Fifiä. Muutaman kerran vähän ahdisti kun minut ohitettiin väärältä puolelta tai kun vuoristotiellä tuli rekka vastaan ja jouduin peruuttamaan rinnettä alas. Kerran vain kiroilin kun olin yrittänyt 20 minuuttia saada Fifiä etenemään mäessä. Silloin opin miten se mäkilähtö tehdään. Minun logiikkani mukaan kun se vaihde kannattaa laittaa aina isommalle mitä suurempi se mäki on. Ei auttanut ”F you Fifi”, vaan piti opetella se mäkilähtö ihan kunnolla.

Olen siis (vieläkin) elävä esimerkki, että kyllä Italiassa voi ajaa myös ihan turistina, vaikka sitä ajokokemusta ei olisikaan. Kun on kartat puhelimessa, niin perille voi löytää. Jarrun ja kaasunkin paikan muistan nyt, eli onneksi joku unohti sen ajokortin kotiin, niin minä sain elämäni ajotunnit. Ihan hirmuisesti en ehtinyt maisemia katsella, mutta tiedän niiden olleen ihan superkauniit. Eli auton rattiin jos haluaa katsella Toscanaa muutenkin kuin kuvista :)

Kommentit (5)

Vierailija

Ihana postaus, sai hymyn huulille ja ihanaa, että voitit pelkosi, vaikka pakosta :) Ymmärrän täysin tuskasi, matkakumppanisi ilmoittaessa, että ajokortti on kotona, sillä minäkin olisin vastaavassa tilanteessa ollut aivan paniikissa. Olen ajanut autoa viimeksi noin viisi vuotta sitten ja minua on samat viisi vuotta yritetty saada rattiin. En ymmärrä mikä siinä on niin pelottavaa, sillä nuorempana ajoin todella paljon ja pitkiäkin matkoja ihan yksikseni. Tuntuu, että kynnys vain kasvaa mitä pidempi aika edellisestä kerrasta on. Nyt olen luvannut miehelleni, että menen rattiin tämän kesän aikana... se tapahtuu siis kenties juuri ennen ensilumen tuloa ;)

Vierailija

Vau, onnittelut hienosta suorituksesta ja itsesi haastamisesta! Minulla ois tainnut jäädä menemättä auton rattiin. Jänishousu olen, tunnustan. Ajokortti kyllä on ollut jo pari kymmentä vuotta, mutta ajaminen on jäänyt sitten alkuvuosien niin että suoraan sanottuna nyt pelkästään pelottaa ajatus autolla ajamisesta. -Kirsi

Vierailija

Ihana! Just näin. Mä voin sanoa kokemuksesta, että parasta ajo-opetusta on ajaa nimenomaan Italiassa. Toscana varmaan osaltaan haastava, itse sain shokkiajo-opetukseni Sisiliassa :) Palermon kadut jätin väliin, mutta muuten kiersin kyllä koko Sisilian pienellä Fiatilla.

Seuraa 

Blogiarkisto

2014
2013
2012
2011
2010