Kaikille on varmaan tullut selväksi, etten ole mikään rantalomailija. Rantalomat ja aurinkotuolissa   makoilu eivät vain ole minua varten. Lähden reissuun aina sillä asenteella, että "nukkua voi kotonakin". Tämän asian takia en voi suunnitella matkoja joidenkin lähimpien ystävieni kanssa. Kun  lähdimme vaihtoon olin miettinyt, että mitkä ovat ne must paikat Aasiassa, jotka ainakin haluan  nähdä. Yksi niistä oli Mount Kinabalu. En todellakaan ole mikään vuorikiipeilijä, mutta olin Suomessa päättänyt, että sinne haluan kiivetä. 

Lähtöaamuna, taustalla Mount Kinabalu.
Normaalisti kiipeäminen tapahtuu kahdessa päivässä, mutta oltiin kunnianhimoisia ja päätettiin että tehdään se yhdessä päivässä. No ei ehkä ollut se paras vaihtoehto, mutta tulipahan tehtyä. Kiipeäminen vuorelle on fyysisesti rankin asia mitä olen koskaan tehnyt. Olin itseasiassa odottanut jotain vähän helpompaa reittiä, mutta todellisuus alkoi valaistua heti alussa. Koska olen suht lyhyt (n.160 cm), niin joissain kohdissa sain oikeasti tehdä töitä että pääsin eteenpäin, koska askellukset olivat niin korkeita. Syke taisi olla koko ajan 170. Kaloreita kului tuhansia ja aikaa meni 13 h.
Ennen kuin lähdimme matkaan jouduimme syömään äärettömän ison aamiaisen. En ole tottunut syömään aikaisin aamulla mitään hirveitä määriä, joten aamiainen, joka oli mielumminkin illallinen tuntui aika hurjalta. No minulle tämä kostautui, sillä kun vatsalaukkuni ei ole niin vastaanottavainen heti aamusta, niin aloin voimaan pahoin ensimmäisen kilometrin jälkeen. Muistan edelleen kun mentiin hurjaa vauhtia eeteenpäin ja minulla oli kauhea olo. Jouduin sanomaan poikaystävälleni ja ystävilleni, että he voivat mennä eteenpäin, sillä meillä ei ollut aikaa hukattavaksi. No ei mennyt aikaakaan, kunnes koko tankkaukseni tuli ylös, olin ihan varma että joutuisin kääntymään. Tyhjennys onneksi helpotti oloani ja pystyin jatkamaan matkaa. Loppu nousu sujui ihan hyvin oppaamme seurassa jutustellen.
Kunnes saavuin Laban Rataan, eli base campiin, josta on 800 metriä huipulle tulivat pilvimassat minun ja huipun väliin. Oppaani sanoi, ettei olisi enää turvallista kiivetä ylös. Olimme muutenkin aikataulusta jäljessä ja en olisi millään kerennyt enää valoisan aikaan alas. Joten minun huippuni oli 3272:ssa metrissä, eli Kaakkois-Aasian huippu jäi valloittamatta.   Odottelin Laban Ratassa muuta retkikuntaani nääntyneenä ja valmistaudiun alasmenoon. Minulle alasmeno oli helpompi, mutta pitkäjälkaisemmille ystävilleni alastulo tuntui paljon raskaammalta. Koska olimme hieman aikataulusta jäljessä tuli pimeä ja vettäkin alkoi tihuttaa. Oppaamme hoputti meitä koko ajan, koska pimeässä laskeutuminen ja liukasteleminen kivillä voi olla hyvinkin vaarallista. Loppumatkamme meni hyvin pimeästä ja sateesta huolimatta. Muistan edelleen sen tunteen, että miltä tuntui mennä kuumaan suihkuun ja saada vatsa taas täyteen ruokaa! 

Seuraavana aamuna juttelin muutaman filippiiniläisen kanssa, jotka harjoittelivat vuori-maratoonille. Heillä oli vähän paremmat varustukset kuin meillä, mutta kyllä me ihan hyvin pärjättiin ihan normaaleissa lenkkareissa ja ilman lisähappea. Vaikka vähän mietin silloin kiipeämässä ollessani, että miksi piti taas tehdä jotain tällaistä ja kiusata itseään, mutta näin jälkeenpäin on siitä ollut vain hyötyä. Luulen, että tuo kiipeäminen jääkin  muistoista vahvimmin mieleen koko reissulta :)

Kommentit (8)

Inaria

Olipa hieno kirjoitus. Olen samoilla linjoilla kanssasi. En millaan jaksa rantalomia. Viikonlopun loma rannalla viela menettelee, jos onnistuu vuokraamaan makean talon, voi tehda hyvaa safkaa ja drinkkeja.xx

Anonymous

Olet kyllä aikamoinen kiipeilijäpakkaus! Viimeksi kiipeiltiin vähän eri näköisissä maisemissa Pariisissa :)<3 B

Sofié

Kersti:Oi,olitko Penangissa vai KL:ssa? :)Joo, ei ollut helppo keissi tämä vuorelle kiipeäminen myöskään sinun kohdallasi! Hienoa, että olet kiivennyt samalle vuorelle :))Iduska:Joo, nää "turistipolut" on tulleet tutuiksi :D. Varmasti hieno kokemus jälkeenpäin! Itsensä ylittämisestä tulee kyllä mahtava fiilis! Mikäköhän olisi meille seuraava haaste?Lumo:Voi, että mua alko naurattamaan, sillä mulla oli kanssa vaaleanpunaiset lenkkarit :D. Taidankin laittaa kuvan tänne! Mustakin tuntui juuri tuolta, ajatus:"mä kuolen tänne vuorelle" oli monta kertaa mielessä. No eipäs kuoltu kumpikaan vaan ollaan ylitetty itsemme ja kokemuksia rikkaampia kumpikin! Ohhoh, vielä uitte sen jälkeen? Mä en olisi mun evillä päässyt enää metriäkään eteenpäin!! Olet kyllä mahatava tapaus :)

Lumo

Onneksi olkoon! Oma ennätykseni on 2000 m tuntumassa Ermory Peakilla Texasissa vuosia vuosia sitten.Vaellusvarusteet olivat vähintäinkin puutteelliset (mm. vaaleanpunaiset tennarit...) mutta perille päästiin ja vielä takaisinkin. Luulin kyllä aika monta kertaa kuolevani matkalla ylös. En vain voinuit antaa periksi. Onneksi matkaan lähdettiin jo viideltä aamulla, ei olut niin kuuma kuin alas tullessa.Samana iltana uitiin Rio Granden yli Meksikon puolelle (ei ollut ihan hirveän "grande" siinä kohtaa...), mutta hukkua olin siinäkin... Oi nuoruus ja hulluus!

iduska

Opin Perussa aikanaan että korkeanpaikan kammoni rajoittuu rakennettuihin korkeisiin paikkoihin :) Kävilimme sellaisilla "turisti"poluilla jotka eivät varmaan monessa maassa läpäisisi turvavaatimuksia. Mutta vuorilla ei pelottanut, täällä hirvittää jo kerrostalon toisessa kerroksessa :)Seikkailuja on mukava muistella. Itsensä ylittäminen on aina hieno kokemus.

Kersti

Voi vitsi, tuttuja maisemia ja ihania kuvia! Itse olin Malesiassa vaihdossa ja kiipeilimme myös ko. vuoren. Oli kyllä kaikesta tuskasta (itselleni iski lievä vuoristotauti) huolimatta todella mahtava kokemus! :)

Sofié

Kaitaliina:Niin oppii ja ne vahvistaa! Oli kyllä aika sekavat tunteet kiipeämisen jälkeen. Toisaalta halusi itkeä kun oli niiin väsynyt ja nälkiintynyt ja toisaalta taas halusi nauraa ja huuta onnesta, että oli päässyt noinkin lähelle omaa unelmaansa!Mutta haluan tarkentaa, että fyysisesti rankin, kun harrastuksiini ei kuulu maratoonin juokseminen yms. Mutta kokemus opetti minulle senkin, että periksi ei kannata antaa ja ihan mihin tahansa pystyy jos vain oikeasti haluaa :)

Kaitaliina

Miten mahtavia kuvia! Tuollaisissa seikkailuissa oppii tuntemaan omat rajansa. Hienosti selviydyit silti kokemuksesta. Musta tuntuu, että tuollaiset tapahtumat on juurikin enemmän kuin mitä ehkä aluksi ajattelee. Se ei ole vain vuorelle kiipeäminen, vaan siihen liittyy muuta. Kuten sinun kohdallasi se, että se oli elämäsi rankin kokemus.

Seuraa 

Blogiarkisto

2014
2013
2012
2011
2010