itsensä rakastamisesta

Kirjoittelin teille vähän aikaa sitten omia kokemuksiani itsensä rakastamisesta ja omakuvanmuodostumisesta. Niin kuin sen teille jo kerroinkin, minun matkani ei ole ollut ehkä se helpoin, mutta kai jokaisella on ne omat kamppailut. Nämä asiat ovat olleet pienen pääni vaiva nuoruudessani ja niitä vääristyneitä kuvia itsestäni olen kantanut ihan aikuisikään asti mukanani.

Juuri näistä vääristyneistä kuvista johtuen, en varmaan ikinä olisi voinut alkaa kirjoittamaan ihan pelkkää tyyliblogia. Olin ja olen edelleen aika ankara itselleni. Sen takia kirjoitinkin mielelläni ruoasta, vaikka se on minulle joskus ollutkin se suurin vihollinen. Tällä hetkellä ei tosin enää näin ole. Tällä hetkellä en tiedä parempaa ajanvietettä kuin pitkät illalliset ja vielä pidemmät aamiaiset.

Teidän monien kommenttien seasta pomppasi kysymys mikä ainakin herätti minussa jonkinlaisia ajatuksia:

 ”Te kaikki, jotka kamppailette tämän itsestänne tykkäämisen kanssa, tai sen puutteen, olisi mielenkiintoista tietää, että miten paljon vanhempanne tukivat itsetuntonne rakentamista, ja ihan konkreettisesti sanoivat teille lapsuudessanne ja nuoruudessanne, että olette ihania, hyviä tyttäria, joista vanhempanne ovat ylpeitä? Itse en muista vanhempieni ikinä sanoneen minulle näin. En tarkoita, että vanhempiaan voi kaikesta syyttää mutta kyllä minusta sillä on ollut merkitystä ainakin omassa elämässäni, että tuota ei ikinä sanottu ääneen”.

Me suomalaiset olemme suhteellisen juroa kansaa ja me ei ehkä ihan hirmuisen useasti sanota hyviä asioita ääneen tai taputella selkään. Sitten kun asiat ovat huonosti, niin niistä kyllä muistutetaan. Omaan mielikuvaani itsestäni varmaan vaikutti äitini ongoing laihduttaminen. Joka maanantai hänellä alkoi laihdutuskuuri ja se loppui jo keskiviikkona suklaansyöntiin. En tiedä mistä kertoo, mutta itse toivon että jos joskus saan lapsia, niin he eivät joudu katselemaan samanlaista kierrettä, vaan äidin, joka on hyväksynyt ulkonäkönsä ja liikkuu joka tapauksessa ja syö sitä suklaatakin aina silloin tällöin.

Kiitos tosi paljon teidän kommenteista, niitä oli todella mahtava lukea! Arvasinkin, että en ole ainoa täällä ruudun takana, jolla on ollut samanlaisia mietteitä nuorempana, onneksi näin vanhempana voi vetää ihan rauhassa ”läskiksi” jos siltä tuntuu. Totta kai joku raja nyt näissä herkutteluissa on minunkin kohdalla, mutta en enää jaksa miettiä jos eilen söin jotain makeaa, niin voinko sen tehdä myös tänään. Jokaiselle on ne omat intohimonkohteet, toisille triatlon minulle ruokahetket.

Oman rakkauspakkauksen saa omakseen tämän kommentin kirjoittanut. Vastaathan sähköpostiini :)

”Itsekin olen painiskellut saman asian kanssa erityisesti nuorempana, mutta jaljet nakyvat yha edelleenkin...jotenkin sita yrittaa vain oppia elamaan itsensa kanssa ja pitamaan itsestaan aina vahan enemman. Nyt, kun olen kahden laosen aiti (ja yhden tyttaren), olen ymmartanyt, etta on todella tarkeaa nayttaa rakastavansa itseaan. Nain lapsenikin toivottavasti oppivat arvostamaan ja rakastamaan itseaan. Mutta on se vaikeaa vielakin!!”

Rakastavaa alkavaa viikkoa

Kommentit (3)

Vierailija

Vanhempien sanomisilla on merkitystä lapsen itsetunnolle. Itse olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että äiti on minua kannustanut, mutta toisaalta hänelle on aina ollut todella tärkeää mitä muut sanovat. Lupaa ja tukea pitäisi aina ensin kysyä joltain, mutta itse tekisin mielummin päätökset itse tai mieheni kanssa, kuin että kysyisin puolen suvun mielipidettä. Parikymppisenä minulla oli tosi huono itsetunto kannustuksesta huolimatta ja se näkyi mm. mustasukkaisuutena. Ihme, että suhteemme kesti, koska käyttäydyin tosi tökerösti. Paljon olen tehnyt töitä asian eteen ja tänä päivänä itsetunnolle kuuluu hyvää, mutta esim. epäonnistumisten jälkeen, huomaan että itsetunto painuu pakkaselle. Ikä auttaa myös tässä asiassa :) - Merja

Vierailija

Kun olin pieni äitini oli minun saavutuksistani aina ylpeä. Menestyin ja olin lahjakas, lähes perfektionismiin saakka. Luulin, että äiti kannustaa ja tukee mutta suuri yllätys olikin, kun en päässytkään tavoittelemaani opiskelupaikkaan. Silloin äidin suunta muuttui ensimmäisen kerran ja huomasin, että äiti häpesi minun epäonnistumistani. Asiasta ei saanut kertoa sukulaisille tai äidin työkavereille. Sen jälkeen olen huomannut monessa asiassa, että kelpaan äidille, jos 'menestyn' niin kuin hän haluaa. Kannustus ja ylpeys saavutuksista loppuu siihen, jos kyseenalaistan äidin tahdon tai mielipiteen. Olemme etääntyneet toisistamme aika paljon ja tämä on juuri se suurin syy asiaan. Toivoisin, että kelpaisin äidille hyvinä ja huonoina hetkinä mutta näin ei valitettavasti käy. Asia on vaikuttanut paljon itsetuntooni ja olen käynyt sen takia terapiassa. Toivon, että voin olla tulevaisuudessa aivan erilainen äiti omille lapsilleni ja hyväksyä heidät sellaisina kuin he ovat ja rakastaa heitä ehdoitta.

Vierailija

Sinä ylläoleva kirjoittaja, voi miten samaistunkaan sinuun! Itseäni ei ole koskaan ns, aktiivisesti kannustettu, äiti kyllä oli ok ihan minkä vaan suhteen, mitä sitten suunnittelinkin, isän mukaan taas olisi pitänyt ns totetuttaa hänen haaveitaan ja elää sen mukaan, miten hänen mielestään lastensa tulisi elää. Tämä pettymys on sitten osoitettu siten, että jo vuosia ulkomailla asuneena isä ei pidä minkäänlaista yhteyttä, koska olen ollut hänen mielestään kiittämätön kakara, ja vaeltanut omia polkujani enkä hänen viitoittamaansa tietä. Onhan se itsetuntoon vaikuttanut, kun oma isä ei lainkaan välitä mutta samalla herättänyt todellliset vihantunteen isää kohtaan.

 

Seuraa 

Blogiarkisto

2014
2013
2012
2011
2010