Tämä viikko on ollut vähän omituinen. Olen tavannut ja puhunut monen ystäväni kanssa samasta asiasta, aikuiseksi kasvamisesta. Olemme kaikki kolmenkympin korvilla ja aika erilaisissa tilanteissa. Osa meistä on parisuhteessa, toiset ovat juuri eronneet ja osa viihtyy parhaiten yksin. Yksi asia meitä kumminkin yhdistää, me ei tiedetä haluammeko lapsia.

Olen tässä viime aikoina saanut kuulla aika suoriakin kommentteja siitä, että en ole ihan mikään tyttönen enää, eli olisiko aika alkaa pikkuhiljaa miettiä lapsia. En ota ikinä kenenkään tuontyyppisiä kommentteja mitenkään kovin pahalla, sillä meillä jokaisella on ihan erilaiset elämäntilanteet ja mielihalut.  Ja jos jotain olen oppinut, niin en voisi ikinä elää jonkun toisen unelmaa. Omat menee tällä hetkellä edelle, miten itsekkäältä se sitten kuulostaakin.

Sitten taas, jos joudun näitä asioita niin kovasti pohtimaan, niin ehkei vielä ei ole lasten aika.  Tai se on jollain lailla myös hivenen hassua miten kaikki on muuttunut ihan muutamassa vuodessa. Kolme vuotta sitten kiersin Aasiaa reppuselässä ja nyt tilanne on ihan toinen.  Eilen myös totesin ystävälleni, että tällä hetkellä en unelmoi pinnasängyistä vaan pikkukengistä. Omista pikkukengistäni enkä kenenkään muun.

Toisaalta taas olen alkanut miettimään, että onko minulla joku parasta ennen päiväys? Onko meillä sellaiset? Itsestäni en ole sellaista ainakaan pienen etsiskelyn jälkeen löytänyt. Tämä asia on pyörinyt mielessäni jo hivenen aikaa ja muistan kun joskus reilu vuosi sitten  miespuolinen ystäväni otti  minua kädestä kiinni ja sanoi ?hei darling, älä stressaa, mutsi sai mut kun se oli 36.? Aina kun mietin tuota lausetta niin minulle tulee niin paljon parempi mieli ja siirrän parasta ennen päivämäärääni muutamalla vuodella eteenpäin.  Siirtäkää tekin jos olette sellaisen itsellenne luoneet. Toisaalta taas, elämää ei ikinä pitäisi suunnitella, joten unohdetaan ne parasta ennen -päiväykset ja nautitaan elämästä.

Kommentit (73)

izzie

Hienoa että on hyvä yhteys itseen, tietää mitä haluaa ja mistä nauttii juuri nyt :)

Minä olin asettanut itselleni "aikarajaksi", 25v mennessä äidiksi (ja kovasti lapsettomuutta peläten, eli tuo todellakin toive eikä naivi ajatus että asiat noin helposti menevät). Omat vanhempani oli paljon päälle 30 kun synnyin, ja olen aina ajatellut että toivoisin itse saavani lapsia nuorempana.

Kun täytin 25v, oli elämä kuitenkin edelleen biletystä, ystäviä ja matkustelua. Shoppailua, ravintoloita ja leffoja. Lapsi ei tuntunut ajankohtaiselta, ei minusta eikä miehestä. Aika äkkiä alkoi kuitenkin jotain tapahtua, se kello tikittää. Miehen sisko sai lapsen, ja se herätti miehessäni ekan kerran vauvakuumeen. Yhtäkkiä biletys maistui puulta, tuntui niin nähdyltä, raflat oli edelleen ihan jees, reissut toki hauskoja MUTTA. Sen vaan tiesi, oli uuden elämänvaiheen aika.

Minusta tuli äiti 26-vuotiaana, ja elämä muuttui. On ollut todella rankkoja hetkiä, on ollut hetkiä jotka tuntuu paremmalta kun mikään muu maailmassa. Rakastin sitä "huoletonta nuoruutta", mutta tämä rakkaus tuo ihan uuden merkityksen minun päivääni. Suurin yllätys on ollut se että ei tartte ns jäädä hiekkalaatikolle. Me ollaan matkusteltu edelleen, syödään ulkona jatkuvasti edelleen, käydään shoppailemassa, kahvilla, nähdään ihmisiä jne. Kuten yllä mainittiin, se on itsestä kiinni. Vanhat hauskuutukset siis edelleen (lapsen ehdoilla) kuvioissa, mutta ihanana lisänä maailman esitteleminen pienelle uudelle ihmiselle. Kohta alkaa uusi vaihe kun minä palaan vuosien jälkeen töihin, ja sekin innostaa nyt kovasti (ja pe-lot-taa!).

Jos tässä tekstissä pointti on, :D, se on se että kyllä nämä asiat menee juuri niin kuin niiden pitääkin, ja omassa tahdissa. Jos päätyy siihen ettei haluakaan lapsia, on elämässä niin hurjasti muita upeita asioita josta nauttia. Jos haluaa, se ei tarkoita "Espoolaistumista" jos sitä ei halua, saa olla oman näköinen perhe :)

Kaikkea hyvää päiviisi! <3

K

Luin eilen tämän postauksen ja ajattelin etten välttämättä taida tähän mitään kommentoida, mutta sitten tämä asia pyöri eilen päässäni, niin päädyin kumminkin tämän kommentin kirjoittamaan.

Ensinnäkin, halusin vaan sanoa, että minusta on hienoa, että kirjoitit näinkin henkilökohtaisesta asiasta tänne. Huomasin myös, että tuossa yläpuolella on paljon hyviä kommentteja koskien tätä asiaa ja niitä oli myös mukava lukea. Tuntuu, että kaikki ajatukseni on noissa muiden kommenteissa jo puettu sanoiksi, että tähän ei taida mitään uutta tulla, mutta siitäkin huolimatta jaan joitakin ajatuksiani.

Minusta sanoit hienosti tuon, että ei lapseton elämä ole mitenkään huonompi kuin sellainen, jossa on omia lapsia, se on vaan erilainen elämä. Ja näinhän se on. Olen ehkä alkanut sopeutua viime aikoina siihen ajatukseen, että ehkä minusta ei koskaan tule äitiä ja voin kyllä kuvitella monta huonompaakin kohtaloa kuin lapsettoman elämän. Tottakai tässä vaiheessa(täytän pian 28) en ole tuota asiaa ihan loppuun asti ajatellut, mutta jos esim. vielä kymmenen vuoden kuluttua olen lapseton niin varmaan silloin asian kanssa on joutunut jonkinlaista "surutyötäkin" tekemään.

Itse en ole tällä hetkellä parisuhteessa, niin kyllä se tietysti tämän ikäisenä jo mietityttää, että jos ei ajoissa löydä puolisoa rinnalleen, niin ehkä se lapsikin jää saamatta. Mutta voihan se jäädä saamatta siltikin. Ehkä tuo asia tuo myös tietynlaisia paineita kolmenkymppisten uusille parisuhteille.

Siskollani on kaksi lasta, joista vanhempi on ekaluokkalainen ja muistan, kun heidän ollessa ihan pieniä, mietin, että tuollaista elämää en koskaan halua, mutta kummasti sitä huomaa nykyään ajattelevansa jo ihan toisin. Lisäksi, joskus huomasin olevani jotenkin helpottunut siitä, että siskollani on lapsia ja sitä kautta vanhempamme ovat saaneet/saavat nauttia isovanhemmuudesta. Tuo on tosi typerä ajatus, enkä tiedä mistä sen oikein sain päähäni, koska vanhempamme eivät ole koskaan tuoneet millään lailla esille sitä, että he haluaisivat tulla isovanhemmiksi tai muutenkaan mitenkään kyselleet lapsiasioista. Mutta kuitenkin huomasin ajattelevani noin jossakin alitajuntani sopukoissa.

Kyllähän sitä elämään monesta muustakin asiasta saa sisältöä kuin äitiydestä, että jos sen asian joudun tulevaisuudessa kohtaamaan, että minusta ei äitiä tullut, niin ei se maailmaani kaada, saanhan kuitenkin olla täti, jos en muuta. :)

Tästä taisi tulla tosi sekava kommentti ja koko pointti taisi hukkua johonkin, jos sitä ylipäänsä olikaan(kellokin on jo ties mitä), mutta tässä nyt joitakin ajatuksia.

Kiitos vielä hyvästä postauksesta Sofiè! :)

Oona

Oma äitini oli 41 kun minä synnyin ja itse olin 22 kun oma lapseni syntyi. Ihmisillä on vain yksilölliset arvot ja mulle on jotenkin aina ollut tärkeetä että saan olla nuori äiti :D

Tuo on oikeasti ihan totta että jos plus miinus 30-vuotiaalla naisella ei ole lasta/lapsia, asiaa ihmetellään ja kysellään, jos elää vielä parisuhteessa...

IloAM

Hei! Itse tulin Äidiksi viisi kuukautta sitten eli ollessani 23vuotias. Aika nuorena siis. Jos mietin elämääni ihan vaikka parikin vuotta taaksepäin ei silloin lapsi todellakaan kuulunut lähitulevaisuuden suunnitelmiin mutta joskus elämä ja toki myös omat elämänsuunnitelmat voivat muuttua aika hujauksessa. Ymmärrän myös sen jos lapsi ei kuulu suunnitelmiin. Jokainen elää omaa elämäänsä ja ennenkaikkea omaa unelmaansa. Olet kauniin naisellinen nainen.

Tiina

Ihan tämäntyyppisen kommentin meinasin minäkin kirjoittaa. Lisäisin vielä, että se ettei ole erityisen innostunut muiden vauvoista, ei tarkoita, etteikö oma vauva olisi parasta, mitä itselle on koskaan tapahtunut.

Fiipi

Sanoin pienenä että vihaan lapsia ja etten varmasti hanki ikinä lapsia. Enää en ole niin jyrkkä ei, mutten koe kuitenkaan mitään vauvakuumettakaan. Ystävillä on lapsia joista tykkään hirmuisesti ja muutenkin lasten kanssa on kiva olla ja leikkiä mutta silti olen aina tyytyväinen kun saan pukata lapsen takaisin äidille tai laittaa oven kiinni kyläpaikasta. Never say never, eihän sitä koskaan tiedä mutten usko hankkivani lapsia. Sitten taas ajattelen joskus että jos äitini ja isäni eivät olisikaan lapsia halunneet niin en olisi tässä kirjoittelemassa sinulle. Kiitos vanhemmilleni että olen tässä :) Äiti oli viittä vaille 29 kun sai minut, eli siinä mielessä mulla alkaa olla kriittiset hetket käsillä! Heh.

Ja tuo toinen asia että muut kyselee ja utelee lapsista, joillekin se voi olla oikeasti tosi kova paikka ettei voi saadakaan lapsia vaikka kuinka haluaisi. Se on niin henkilökohtainen asia ettei se kuulu kenellekään. Sinkulta kysellään aina miehestä, joskus tekis mieli tempaista että hei olen lesbo! Mutta se ei olisi totta, mutta sillä saisi varmasti kyselijän hiljaiseksi :D

Kyllikki

Pakko vielä kommentoida tuota muutamassa kommentissa esiintynyttä ajatusta siitä, että lapsettomat ovat jotenkin muita "itsekkäämpiä". Sehän on ihan täysin käsittämätön ajatus, jos sitä vähänkään syvällisemmin miettii. Juu, kyllä pikkulasten vanhemmat varmasti laittavat/joutuvat laittamaan lapsen tarpeet omiensa edelle eli olemaan "epäitsekkäitä", mutta jos asiaa miettii maailman mittakaavassa, mikä voi olla itsekkäämpää kuin tarve omien geenien monistamiseen rikkaassa pohjoisessa, jossa lasta ei onneksi tarvitse hankkia eläketurvaksi. Kun länsimaalainen hankkii lapsen maailmaan, jossa on jo ihan liikaa ihmisiä ja kaikki luonnon resurssit äärirajoilla, lapsi todennäköisesti jatkaa vanhempiensa länsimaista kulutuskäyttäytymistä, mikä ei muun maailman kannalta ole ollenkaan hyvä asia (tietenkään näin ei aina kaikissa yksittäistapauksissa ole, mutta jos ajatellaan asiaa yleisesti). En sano, että olen omien varsin lukuisten työ-ja lomamatkojeni takia mikään ekopyhimys, mutta vielä vähemmän olen sitä jos synnytän tänne 10 itseni näköistä pikku-Kyllikkiä jatkamaan kuluttamista. Ja miettikää nyt kommentteja siitä kuinka lapsi on "sen ja sen näköinen" tai "tulee siihen ja siihen (äitiin, isään tai muuhun sukulaiseen)". Mistä muusta siinä on kyse kuin puhtaasta egoismista ("voi kun söpö pikku-minä")?

Leena

Ei sitä vauvakuumetta välttämättä koskaan tule eikä sitä tunnetta, että nyt on oikea hetki hankkia lapsia. Eikä ne välttämättä kerro siitä, etteikö lapsia haluaisi tai hetki olisi väärä.Ihminen voi elää kyllä mahtavan elämän ilman lapsia.

Omat lapseni syntyivät vähän suunnittelemattomasti ehkä huonoimpaan elämäntilanteeseen uran ja muiden asioiden kannalta.Asuin vielä eri maassa silloin mieheni kanssa. Muistan elävästi sen kauhun tunteen kun tajusin olevani raskaana. Mutta jotain aiempaa kommentoijaa lainatakseni niin monia asioita olen katunut mutta lapsiani en koskaan.Ja tähän mennessä en ole joutunut mitään jättämään tekemättä lasten takia.

Joskus tuntemattomaan on vaan vaikeampi hypätä. Ehkä itsellä jo monilla muilla on harha elämän hallittavuudesta ja siitä, että kaikkien asioiden täytyy olla tietoisia päätöksiä, jotta ne olisivat oikeita.

Maisa

Parisuhteessa on varmaankin yhdessä hyvä sopia siitä, että halutaanko lapsia ylipäänsä hankkia jossain vaiheessa elämää. Ja jos varmasti halutaan, niin sitten miettiä se, että koska. Ja ottaa siinä elämän realiteetit huomioon. Siis se kaikki raaka totuus esim. naisen lapsettomuudesta 30-vuoden rajapyykin jälkeen. Ettei sitten joskus tarvitse sen vuoksi olla lapsettomuushoidoissa tai adoptiojonoissa.

Sellaista suurta kaiken ylittävää vauvakuumetta tulee tuskin monellekaan. Me ainakin vain aikoinaan päätimme, että nyt! (Olin 30-vuotias) Ja ne kaksi syntyivät kahden vuoden välein. Se miltä oman lapsen saaminen tuntuu, on jotain sellaista, mitä ei voi tietää ennenkuin lapsi on siinä. Se on varmaa! Monia asioita olen katunut, lapsia en koskaan.

Eikä se nuoruus siihen lopu. Eikä elämä. Se on ihan teistä itsestänne kiinni, millaisen perheen muodostatte. Jos lapsen kanssa kaiken on mentävä kellon mukaan ja oltava tosi tarkkaa, niin siinähän se sitten olikin se elämä.

Mutta kun sen voi hoitaa toisinkin. Voi käydä ulkona syömässä, kahvilla, matkoilla, ystävillä jne jne. Opettaa vain lapsen heti siihen, että ympärillä on elämää. Ja melua ja hälinää. Pahin mitä voit tehdä on opettaa lapsi riippuvaiseksi vain sinusta. Niin, että se nukkuu vain sinun syliisi (kun se on niin ihanaa) ja sitten kaikkien pitää hiipiä ja kuiskia, kun se nukkuu vain täydellisessä hijaisuudessa. Ja silloin ei jättää lasta hoitoonkaan, sellaistahan ei hyvä äiti tee. Me teimme ensimmäisen lomamatkan esikoisen ollessa vuoden ikäinen. Niin lapsi oli siis mummilla ja me kaksi Välimeren aalloissa :)

Mutta se ettei halua lasta lainkaan, on jokaisen oma asia. Siihen ei ole kenelläkään mitään sanomista. Eikä siinä saa painostaa. Mutta minun mielestäni asia on hyvä päättää ajoissa. Ettei tule sitten yllätyksiä.

Elviira

Ihana lukea tekstisi! Samoin monet muut kommentit olivat jollain tavalla huojentavaa luettavaa. Vaikka minäkin pidän lapsista, niin en koe tarvetta kiirehtiä äitiyden kanssa. Olen 30-vuotias nainen, ja olen ollut naimisissa "jo" neljä vuotta miehen kanssa, jonka kanssa olen ollut yhdessä jo yli 10 vuotta. Erityisesti häiden aikaan sukulaiset olivat aktiivisia huomauttelemaan lapsista, mutta onneksi ovat jo rauhoittuneet siinä suhteessa. Koen kysymykset todella ahdistaviksi ja tungetteleviksi.

Jen

Tämä asia tuntuu olevan aina pinnalla. Itse täytän pian 27 vuotta enkä tosiaan edes tiedä haluanko itse lapsia. En hirveästi stressaa asiasta, koska olemme mieheni kanssa molemmat niin tyytyväisiä nykytilanteessa ns. DINK-pariskuntana. Voidaan mennä ja tehdä ihan oman mielen mukaan.

Harmi vaan, että ulkopuoliset pitävät niin itsekkäinä ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia. Tuntuu, että heitä saa arvostella ihan vapaasti. Onneksi itse saan kuulla näitä tahdittomia kommentteja hyvin harvoin, enkä onneksi koskaan keneltäkään minulle tärkeältä ihmiseltä. Mistäs sitä tietää, vaikka vauvakuume iskisi ensi viikolla. Toisaalta taas, voi olla ettei lapsia tule meidän perheeseen koskaan.

Onneksi meillä molemmilla on vielä hyvin aikaa punnita vaihtoehtoja. Vaikka kello tikittää, ei se vielä räjähtämäisillään sentään ole. ;)

Johanna

Täällä 32v. juuri opiskelut päätökseen saanut, täysin samanlaisin ajatuksin! En ole omaksi yllätyksekseni törmännyt ulkopuolisten kommentteihin, mutta jostain syystä koen itseni kamalan itsekkääksi ilman niitäkin :D

Tein opiskelujen ohessa kaikki illat ja viikonloput töitä, olin aina väsynyt ja stressantunut. Nyt kun olen valmistunut ja teen haaveitteni työtä, haluan nauttia työn teosta, omasta ajasta, harrastaa ja nukkua pitkään, kun vihdoin niin voin tehdä.

Oltiin juuri mieheni kanssa Thaimaan-matkalla ja ihastelin lapsiperheitä, jotka nauttivat lomastaan pienen vauvan kanssa. Ja lapset vasta silminnähden nauttivatkin olostaan! Ajattelin, että samalla tavalla haluan minäkin jatkaa matkustelua kaukomaihin, sitten kun lapsia saamme.

Mutta innostuttiin samaisella matkalla snorklailusta, enkä malta odottaa, että tulevina vuosina päästään kahdestaan bongaamaan toistaan upeampia snorklaus-kohteita!

Mitä tässä koitan sanoa, että jokainen tekee juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Ja itse uskon, että olen tulevaisuudessa vain tyytyväinen, kun "jaksoin" odottaa ja saimme lapsia vasta kypsemmällä iällä, muun elämän asetuttua uomiinsa.

Taidetaan olla niitä ensimmäisiä sukupolvia, joka näkee asian näin. Monet niistä "vauva-utelijoista" on usein vanhempia ihmisiä, joiden maailmankatsomus on sieltä meidänkin vanhempien ajoilta, joten toisaalta ymmärrän heitä. Mutta tottakai rajansa kaikella ja käytöstavat kunniaan tässäkin kohtaa!

Kiitos Sofié kun tartuit näin henk.koht. aiheeseen ja jaoit omia ajatuksiasi blogissasi, varmasti moni arvostaa tekoasi. Ja kuten huomata voi, meitä on paljon. <3

Pieni lintu

Ei se ainkaan ole hyvä syy saada lapsia, että ajattelee, että pian on liian vanha!?

Ja ihan hyvin ehdit vielä muuttaa mielesi. TOSIN onhan se raskaus ja synnytys "nuorelle" helpompi näin yleisesti, toki on "vanhoja" äitejä, joilla on ollut helppoa.

Itse olin 23 kun tulin ekan kerran äidiksi, toisen syntyessä 25. Omasta mielestä oli hyvä sauma saada lapsia ja halusimme sitä molemmat juuri silloin yli kaiken.

Viuhti

Haha, kylläpäs muuten näyttääkin pahalta tuossa kirjoitettuna tämä lainaukseni! Todellinen kevennys :D

Norppa

Niin, jos niitä lapsia saa (vaikkapa sitten yli 40-vuotiaana), niin eihän se ole mikään tae siitä, että lapsenlapsia tulee. Sen päätöksen tekevät sitten ne lapset aikanaan. ;)

Norppa

Voi muru, etpä tiedäkään, miten tuttuja ajatuksia! Mä olen aina pitänyt lapsista todella paljon, mutta enpä tiedä, onko mulla ollut varsinaista vauvakuumetta koskaan... Ehkä jossain vaiheessa on ollut sellainen hetki, kun en ole oikein tiennyt, mitä elämältäni haluan, niin olen sitten ajatellut, että jos nyt tulisi vauva, niin olisivatpahan seuraavat pari vuotta ratkaistu. Ja olen kokenut angstia, että jos en kohta ole raskaana, niin olen satavuotias ensisynnyttäjä. Mutta sitä must have baby now -fiilistä en ole kyllä kokenut, vaikka sinänsä suhtaudun ihan positiivisesti ajatukseen omista muksuista ja tiedän, että olisin varmasti ihan perushyvä mutsi.

Kun sitten vihdoin keksin, miksi haluan isona ja kolmenkympin kriiseilykin loppui, niin sellainen lamppu syttyi pään päällä. Ei mulla vielä mitään hätää ole. Nykyään saadaan lapsia myöhään ja sellaista se elämä tänä päivänä on. Sitten jos ei saa, niin ei saa, mutta eihän se asia välttämättä ole iästä kiinni vaan ihan muista jutuista. Mä satun tietämään, että en tule ihan tuosta noin vain raskaaksi, joten tavallaan olen sopeutunut ajatukseen ihan lapsettomastakin elämästä jo aika monta vuotta, tehnyt sen asian kanssa rauhan ja todennut, että jos en omia lapsia saa, niin se on tietenkin iso suru, mutta ei todellakaan estä sitä, ettenkö voisi elää todella onnellista elämää mieheni kanssa kahdestaan. Elämä kuljettaa niin kuin kuljettaa. Päätin antaa sen tehdä niin, nauttia joka hetkestä ja jättää liiat suunnittelut ja murehtimiset pois. Se on ollut elämäni paras päätös!

Tämä tyytyväisyys omaan ratkaisuun ei tosin poista sitä, että välillä mua nyppii aivan suunnattomasti joidenkin ihmisten tarve kommentoida tai udella toisten näinkin yksityisiä asioita. Mun mielestä on täysin ok kysyä "haluaisitteko joskus lapsia", mutta kaikki nämä "koskas teille" ja "tehkääpäs nyt" saavat mut näkemään punaista. Toisaalta olen oppinut niistäkin ajattelemaan, että tällaisten ihmisten sosiaalinen älykkyys nyt vain ei taida olla kovin hyvä, käytöstavoista puhumattakaan. Että eihän se ole minulta pois, jos joku muu tekee itsestään pöllön. Ja sitten otan toisen lasillisen viiniä. ;)

Jokainen tyylillään! Ihanaa sunnuntaita sinne, siellä taitaakin olla joku herkkujuttu tekeillään...

ingrid

Hetki on sitten sopiva kun on sopiva :) Itseäni piti vähän pakottaa ennen kuin hommaan ryhdyin, mutta nyt ihmettelen että miksi tuskailin koko lapsiasian kanssa, olisi vaan pitänyt ryhtyä siihen jo aikaisemmin. Kaikki pähkäily oli aika loppujen lopuksi aika turhaa. Vaikea selittää, mutta nämä on näitä nykyihmisen ongelmia...

Kristen

Ensin haluan kommentoida tuohon yhteen viestiin: "Ja kun oot 40 saadessasi ekan lapsen, miti mitä oot kun se on ekaluokalla, rippikoululianen, yo , ehditkö nähdä kinä lapsenlapsiasi?.entäpä se toinen lapsi?"

Äitini oli 34 vuotta kun sai minut ja lisäksi minulla on muutaman vuoden nuorempi pikkusisko. Tiedostan toki, että minulla on jossain määrin vanhat vanhemmat, mutta en ole koskaan osannut pitää sitä ongelmana. Käydään äidin kanssa yhdessä ulkomaanmatkoilla, shoppailemassa, yhteisissä harrastuksissa. Äiti työskentelee hieman samantyyppisellä alalla kuin minäkin, joten jutellaan välillä myös työjutuista. Isällä on pirteänä eläkeläisenä aikaa olla remonttiapuna siskoni äskettäin ostamalla talolla.

Olen äskettäin valmistunut yliopistosta ja oma ammatti-identiteettini on vähän vielä haussa. Sitä on sen verran kauan opiskellut ja elänyt tulevaa uraa ajatellen, että haluaa vihdoin nauttia, kun on mahdollisuus työskennellä niissä tehtävissä, joita varten on opiskellut. Olisi kiva saavuttaa uralla jonkinlaisia etappeja, ennenkuin edes miettii lapsia.

Pidän myös mahdollisena, että havahdun sitten päälle nelikymppisenä, että unohtui hankkia lapsia. En varmaan osaisi edes harmitella, vaikka näin kävisi.

vanhamamma

Olin 40v esikoisen saadessani, juuri 42v kuopuksemme syntyessä. Nyt ovat molemmat jo koulussa, eikä iästäni vielä ole ollut haittaa... Rippikouluikään on vielä aikaa, mutta ollessaani nyt viiskymppisenä täysin terve ja hyväkuntoinen, niin enköhän minä pysy vahdissa mukana. Yli 90v isäni ja lähes 90v äitinikin ovat vielä täysillä menossa mukana, joten toivottavasti ehkä ehdin nähdä lapsenlapsenikin :). Toivottavasti poikasetkin malttavat odottaa ennenkuin lisääntyvät. "Oikeesti aikuisena" tämä perhe-elämä on mukavaa!

Sofié

Tarinasi kuulostaa aika tutulta tällä hetkellä. Moni lähipiiristäni on tässä viime aikoina päätynyt eroon ja sen eron tapahtuessa monesta on tullut onnellisempi, mitä he ovat osanneet edes kuvitella. Yksinolo varmasti opettaa ja sitä paitsi, jossain tilanteissa se voi olla varmasti paras vaihtoehto.

Ihanaa kuulla, että olet muuttanut mielesi ja olet onnellinen elämästäsi tässä ja nyt. Tiedän että se menee varmaankin juuri noin. Ihanaa kuulla ajatuksiasi :)

Niin, en ikinä ole ymmärtänyt että miten ihmiset näkevät lapset rajoittavana tekijänä. Nautin nähdessäni perheitä jotka tekevät vähän jopa hullujakin juttuja lapsien kanssa. Kyllä ne lapset seuraavat kun heidän käsistään pitää kiinni :*

Sofié

Hih,

no tämä on varmasti aika monen mielessä joka lähenee kolmeakymppiä. Tai se on monelle sellainen ikä jolloin sen masun "pitää" alkaa pömpöttötämään muustakin kuin suklaasta :)

Mä syön mielummin nyt kyllä suklaata ja otan vaikka kakkupaloja <3

Niin, jos alkaa elämään jonkun toisen unelmaa niin siinä käy aika useasti huonosti. En halua että minulle käy niin :)

Sofié

Ihan kuin kirjoittaisit minun elämästäni ja ajatuksistani <3

Ihanaa, että siellä on muitakin!

Tuohon sukulaisten painostukseen minulla meni hermo vähän aikaa sitten kun minulle tyrkättiin vauva syliin ja valokuvattiin ja sivulaisessa sanottiin että miten "täydellinen kuva". Aloin voimaan oikeasti pahoin vaikka se paksukäsi miten ihanasti siinä tuhisi ja tuijottikin. Joudun aina perustelemaan, että minä en ole lapsivihaaja, ne eivät nyt vain sovi tähän elämääni tällä hetkellä. Ehkä joskus :)

Avopuolisoni on jopa sanonut, että jos työ on minulle niin tärkeää, niin tilanteen tullen hän jää vaikka kotiin jos en halua olla töistä pois. Minulle se sopisi paremmin kuin hyvin. Mutta tällä hetkellä meistä kumpikin haluaa tehdä muuta kuin työnnellä vauvanrattaita. Me haluamme teidän tapaan matkustella ja nauttia tästä nuoruudesta edes vielä hetken :)

Älä stressaa <3

Niin ja paljon onnea!

Sofié

Hei,

ei voi unohtaa ei, mutta on myös muita reittejä saada elämään sisältöä ja jakaa rakkauttaan. Joskus ne omat lapset eivät välttämättä ole se. En välttämättä, mutta ystävieni ja kummilapsiani kyllä :)

Ja olen kyllä tietoinen ettei lastensaanti ole mikään itsestäänselvyys. Ei todellakaan. Toisien elämän se pystäyttää, mutta toisaalta taas, täällä maailmassa on lapsia jo ihan tapreeksi jo muutenkin jotka tarvitsevat rakkautta ja huolenpitoa,niin sen voi kanavoida sitten sinne. Yritän ainakin itselleni sanoa, ettei se lapsettomuus ole mikään elämän loppu- se on vain toisenlainen elämä ja niitä toisenlaisia elämiähän täällä on muunlaisiakin :)

Sofié

Hei <3

Ei kiirettä ei :)

Tiedän, että sinä olet ihanin ja pullantuoksuisin äiti mitä voi olla. Et ole mikään suorittaja vaan nimenomaan sellainen äiti niin kuin äitien pitää olla <3 Ei stressata turhia :)

Sofié

Oh, ihanaa-minulla on siis toivoa vielä :)

Ei ole ei. Ja meillä on suvussa lapsettomuutta, että jollain lailla en edes uskalla kovinkaan paljon haaveilla pienten jalkojen askeleista.

Olen vähän huono elämään muiden luomien muottien mukaan. En onneksi ota näistä asioista kovinkaan paljoa stressiä, minulle tärkeintä tällä hetkellä on ihanat työni ja se että olen onnellinen. Millään muulla ei nyt tällä hetkellä ole väliä. Olen aika hyvä kuuntelemaan itseäni ja se että jos tässä jaloissa nyt pyörisi muutama pallero pölypallojen sijasta ei tuntusi oikealta.

Kiitos samoin <3

Sofié

Heippa!

Niinhän se valitettavasti on. En vain näe että omani olisi tässä kahden vuoden sisällä :)

Näin eilen ystäviäni ja puhuimme, että miten helppoa olisi jos ne lapset tulisivat sen kumppanin mukana. Uusperhe olisi monelle kaverilleni se paras vaihtoehto ja nämä ns. leasing-lapset. Mikä nyt kuulostaa vähän oudolle, mutta toisaalta taas jollain lailla paremmalle vaihtoehdolle. Jos haluaa jakaa rakkauttaan, niin ei sen kohteen tarvitse välttämättä olla biologisesti oma.

Heh, kiva kevennys tämä lainauksesi :D

Niin, joskus se päätös on vain tehtävä, että lapsia vai ei. Tai jonkun toisen lapset. Yksin vai parisuhteessa. Avioliitossa vai vapaassa suhteessa. Pitää vain miettiä, että mikä on se paras ratkaisu itselle :)

Kiitos samoin :)

Sofié

Hei,

juuri näin. Minäkin palasin juuri Aasiasta huolettomalta reissultani ja nyt tässä pitäisi alkaa kasailemaan pinnasänkyjä ja lukemaan vauvakirjoja. Ei nyt ehkä ihan nappaa tällä hetkellä. Muut saavat tehdä niin jos haluavat :)

Niin, minäkin. Äh, älä kuuntele niitä, itse en ainakaan enää jaksa. En minäkään tuputa omaa elämäntyyliäni kenellekään, niin miksi jotkut tekevät minulle niin? Minulle ei tule huono omatunto lapsettomuudesta ja vapaasta elämäntyylistäni, vaan herään joka aamu siihen tunteeseen, että tämä on se elämä mitä haluan elää. Jos vierellä olisi pinnasänky, niin en tiedä olisiko se minun elämäni. Ei ehkä kumminkaan.

Sofié

Niin juuri. Alan miettimään näitä lapsia sitten vasta kun olen valmis rakastamaan niitä enemmän kuin mitän muuta <3

Sofié

Nyt lähdet noista ajattelumalleista pois! Minulla oli juuri tuollaisia ajatuksia. Ennen kolmeakymppiä kun mielessäni piti olla se vauva, koira ja avioliitto. Tällä hetkellä ei ole mitään noista ja ihan hyvin täällä voin :)

En siis missän nimessä koe, että lapset olisivat ns.oman elämäni esteenä, mutta tottakai ne ovat iso muutos. Toisaalta taas, kyllä sinne Aasiaan voi lähteä reppureissaamaan myös lasten kanssa :)

Sofié

Heippa!

Ennen lapsia saatiin kakskymppisinä, nyt kolme- tai nelikymppiksinä. Itse siirrä tätä mieleummin sinne kolmenkympin yli, sillä olen juuri päässyt koulusta ja nyt koen että nyt on nimenomaan minun aika olla ja tehdä joitain kivoja asioita. Tai jos nyt saisin lapsia, niin koen etten olisi jollain lailla saanut elää omaa elämääni, vaan sitten eläisin jokun muun.

OMG, jo 29?! :)

On varmasti. Jo tuosta miinustettuna lapsi tuntuu välillä aika haastavalta kun painottelee kahden työn, parisuhteen ja muun keskellä. Jos tässä olisi vielä kasvava masu lisänä niin jostain olisi kyllä luovuttava. Toisaalta taas, raskaana oleminen varmasti laittaa monen asian ihan uuteen perspektiiviin :)

En kiirehdi en<3

Sofié

Hih,

meidän kaveripiirissä sana "espoolaistuminen" on jollain lailla vähän niin kuin kirosana. Siinä muutossa tapahtuu jotain ja me ollaan alettu vähän niin kuin pelkäämään sitä. Me pysytään mielummin täällä kaupungissa turvassa ;)

Älä stressaa, minulle on ihan samat ajatukset. Ennen stressasin näitä asioita ja sitä tunnetta kun kaikki aina työnsivät vauveleita minulle syliin ja alkoivat selittämään "kyllä tuohon syliin kuulu se vauva samalla tavalla kuin nenä päähän"-tyylisesti. Ja tässä haluan painottaa, että minä oikeasti rakastan lapsia, mutta omia en vielä halua.

Näin eilen kavereitani ja he olivat keksineet näinkin karun termin kuin leasing-lapsen. Heille paras vaihtoehto olisi, jos ne lapset tulisivat sen tulevan kummppanin mukana :)

Kiitos :*

Sofié

Hei!

En mä näistä paineita ota, ihmettelen vain ettei ihmiset ymmärrä ettei ole yhtä ainoaa tapaa elää. Parisuhteita ja elämäntapoja on yhtä monta kuin on parisuhteita. Me ei vain tulla samasta muotista. Minä olen nimenomaan nautiskelija enkä stressailija, ja jos jotain muuta stressaa minun elämäntapani, niin en voi asialle mitään.

On varmasti. Elää jollain lailla nuoruuttaan varmaan uudelleen? Olin aina ennen ajatellut, että minusta tulee nuori äiti ja valmistun nopeasti koulusta ihan vain lasten takia. Noh, eihän se ihan niin mennyt. Jossain vaiheessa aloin miettiä elämää vähän toiselta kantilta ja onneksi niitä lapsia ei tullut tehtyä siinä opintojen ohessa. Veikkaan ettei se olisi ollut kumminkaan se elämä josta olisin nauttinut. En voi todellakaan olla varmas asiasta, mutta näin jälkeenpäin ajattelen sen kumminkin niin.

Kiitos samoin :)

Sofié

Hih,

se on jollain lailla hassua miten edelleen ihmisillä on niin vanhanaikaisia käsityksiä naimisiinmenosta. ihan kuin se olisi joku kiveen kirjoitettu sääntö, että seuraavan 9 kk:n jälkeen häistä haikara tuleee vierailulle?

"Jo" 26 :)

Sofié

Hei Jonna!

Ei niin ja kun kukaan meistä ei koe meidän edes olevan vielä siinä iässä, että lapsia pitäisi olla. Me ollaan omasta mielestä vielä niin nuoria, mutta ulkopuolisten silmissä ehkä ei.

Niin, jollekin ne lapset ovat se elämän tarkoitus, minulle ne eivät ole. Sen takia pitää oikeasti miettiä, että mitkä ovat niitä asioita mitkä tekevät onnelliseksi ja laittaa fokus niihin :)

Sofié

Monilla kavereistani seuraava steppi on nimenomaan ollut lapset, mutta ovatkin päätyneet eroon. Liian usein kuulen sanat "onneksi me ei tehty niitä lapsia" ja sen takia itse kovasti mietin näitä asioita, ettei joutuisi ikinä ns. katumaan omia valintojaan. Tai kun vielä ne lapset eivät nyt jollain lailla sovi tähän minun elämääni. Nimenomaan, ne tulevat jos tulevat :)

Sofié

No minä tai aika moni ystäväni tulii tämänviikkoisissa keskusteluissa sihen lopputulokseen, ettei me äityittä varsinaisesti pelatä. Se ei vain juuri nyt ole meitä varten.

Varmasti löytyy :)

Onnellinen

Valmistuin kauppiksesta kolme vuotta sitten ja olin vakaassa suhteessa, ajattelin keskittyä uraan. Sitten pitkä suhteeni lopahti ja ymmärsin haluavani olla sinkku! Tapasin tulevan aviomieheni "sinkkukauteni" alussa, muutimme yhteen lähes heti, menimme kihloihin kuuden kuukauden jälkeen, naimisiin hieman yli vuoden seurustelun jälkeen ja siitä 9 kuukauden päästä syntyi rakas lapsemme. Ennen mieheni tapaamista en voinut kuvitella meneväni naimisiin tai puhua lapsista, en ollut valmis ja kumppanini oli väärä. Sen tietää, kun hetki on oikea oikean kumppanin kanssa, ei kannata kiirehtiä jos ei tunnu siltä. Elämä ei muuten lopu lapsien saamiseen, se alkaa niistä. P.s Terveiset kahdentoista tunnin lentomatkalta, hyvin se sujui vauvamme kanssa;) Ai niin, mulla se maaginen raja tulee vasta ensi vuonna!

Emmi L.

Ihanaa lukea jonkun muunkin ajatuksia asiasta! Multa on kanssa tasasin väliajoin kyselty lasten perään ja kaikki tutut tuntuu perustavan perhettä. Musta tuntuu ensinnäkin tosi ahdistavalta, että asiasta edes udellaan, koska ei mitenkään voi odottaa, että kaikki haluaisivat lapsia. Itse nimittäin olen aina tiennyt etten halua lapsia. Enkä mielestäni ole millään tavalla huonompi kuin muut, enkä ymmärrä miksi kaikkien pitäisi lapsia haluta.

Tekee kuinka vaan niin aina joku arvostelee. Mun mielestä lapset pitää tehdä sillon kun siltä tuntuu tai olla tekemättä jos siltä tuntuu, jokainen päättäköön omasta onnellisuudestaan itse :)

Emmi L.
http://happyfeetingblogi.blogspot.com

Marianne

Ei lapsia kuulu hankkia koska kaikki muutkin hankkii. Lapsia hankitaan kun oikeasti tulee pakottava tarve saada niitä elämäänsä :)kyllä sen sitten tuntee!

Kyllikki

Aihe on minullekin ajankohtainen. Täytän maanantaina 30, olen omistusasunnossa asuva naimisissa oleva nainen ja olen aina tykännyt lapsista. Silti mietin, olisiko minusta äidiksi. Ja arvaa vaan, kuinka paljon sukulaisilta tulee painostusta, kun mieheni on ainut lapsi ja minä sisarussarjan vanhin... Omille vanhemmilleni olen vastannut tiukkaan sävyyn, mutta miehen puolen sukulaisille en oikein kehtaa. Kiukuttaa suunnattomasti, miten ihmiset kehtaavat udella ja painostaa näin henkilökohtaisessa asiassa. Todella epäkohteliasta! Välillä tulee jopa sellainen olo muiden kommenteista, ettei minulla ole ilmeisesti mitään ihmisarvoa ellen hanki lapsia. Mutta en ole mikään himputin synnytyskone! Joskus tekisi mieli ihan kiusaksi pamauttaa jotain tyyliin "emme voi saada lapsia, yritetty on" ihan vaan että saisi ne suut tukkoon :).

Miksi sitten emmin sitä lasten hankintaa/hankinnan yrittämistä? Tykkään matkustella, opiskelin monta vuotta ulkomailla ja voi olla että työ vie ulkomaille uudestaan. Ulkomailla ei ole Suomen turvaverkkoa jne. Ennen kaikkea teen tällä hetkellä niin vaativaa ja aikaaviepää työtä yliopistomaailmassa, etten voisi kuvitellakaan tekeväni sitä pienen lapsen äitinä. Kilpailu alalla on veristä ja mitataan julkaisuilla kansainvälisissä lehdissä, tutkimusrahoitus tulee lyhyissä pätkissä ja on kaikin puolin epävarmaa jne. Mutta tiedän että tämä on se, mitä haluan tehdä työkseni. Olen onnekas kun saan tehdä työtä josta nautin, ja tuntuisi kohtuuttomalta ottaa se riski, että unelmatyöstä joutuu luopumaan. Tässä kohtaa joku varmaan miettii, että asia tuskin on näin mustavalkoinen, mutta vastineeksi voi pohtia, kuinka hyvin itse kukin kuvittelee pystyvänsä tekemään vaativaa työtä jatkuvasti liian lyhyillä yöunilla. Kuinka paljon työaikaa menee sairaan lapsen hoitamiseen jne.? Eli sitten jos sitä lapsiasiaa alkaa tosissaan miettiä, on hyvä ihan realistisesti tiedostaa mitä kaikkea se merkitsee käytännössä. Lasta ei voi kiikuttaa takaisin synnytyslaitokselle, jos perhe-elämä alkaa ottaa nuppiin. Omalla alallani nuoremmilla tutkijoilla harvemmin on vakituisia työsuhteita (koskee toki myös useita muita aloja), eli jos työn laatu heikkenee, seuraava rahoituskautta ei välttämättä enää tule. Maksa siinä sitten asuntolainaa ja elätä lasta. Joten vaikka mieheni olisi valmis hoitamaan mahdollista lasta kotona, oman työn laadun heikkeneminen väsymyksen takia, taloudelliset realiteetit ja oman ajan katoaminen yksinkertaisesti pelottavat liikaa. Ja vaikka lapset ovat pieninä annoksina mukavaa seuraa, koen voivani toteuttaa itseäni paremmin jossain muualla kuin vaihtamassa kakkavaippoja 24/7. Ja niin, vaippaikäistä ei ole kovin kätevää ottaa mukaan Aasiaan reppureissulle tai New Yorkiin, jonne ollaan miehen kanssa lähdössä kuukauden päästä nauttimaan vaan ihan toistemme seurasta. Mutta varmasti lapsissa on hyviäkin puolia, eli pohdinta jatkuu tälläkin suunnalla.

Kalma

Mutta biologiaa ei vain voi unohtaa...se on ihan fakta. Ja kun oot 40 saadessasi ekan lapsen, miti mitä oot kun se on ekaluokalla, rippikoululianen, yo , ehditkö nähdä kinä lapsenlapsiasi....entäpä se toinen lapsi......ja kannattaa myös muistaa että me kaikki ei edes voida niitä lapsia saada, haluttiinko tai ei....aika mieliäkuohuttavan aiheen valitsit aurinkoiseen lapvään.....

iitu

Hei itsekin alan jo lähennellä uhkaavasti sitä kolmeekymppiä, mutta silti tunnen itseni välillä melkein teiniäidiksi täällä meidän kulmilla. Arvioisin suurimman osan tapaamistani pikkulapsien äideistä vähintään 5 vuotta itseäni vanhemmiksi...Joten ei kuule mitään kiirettä :D

Täytyy kyllä lisäksi kommentoida että en oo kyllä itse missään vaiheessa oikeastaan vauvakuumeillut. Enemmänkin päätöksiin on vaikuttanut tieto siitä että haluamme lapsen/lapsia. Ehkä se on ihan tervettä ettei oo vaan pakonomaista tarvetta saada vauvaa, kun niillä vauvoillakin on tapana kasvaa isoiksi.

Ja hyvä asenne, ei kenenkään pitäis ryhtyä perustamaan perhettä ulkoisten odotusten takia, kyllä sen halun pitää lähteä itsestään :)

Tarja

Älä huoli, ei ole parasta ennen päivää kenessäkään. Nuorihan sinä vielä olet. En minäkään tiennyt, haluanko lapsia. Itse asiassa näin painajaisia vauvoista ja raskaudesta. Ei ollut vauvakuumetta, en kuullut biologista kelloa tikittelemässä. Sitten sitä vain jossain vaiheessa huomasi, että ne itsekkäät tarpeet oli tyydytetty loppuun. Työn, vapaa-ajan, kaiken osalta. Siltä ainakin tuntui. Alkoi miettiä elämää laajemmin, ehkä jollain tasolla kypsyi ajatukseen, että voisi olla joku päivä äiti. Ja äiti minusta tuli, 35-vuotiaana ja toisen kerran 37-vuotiaana. Ja onneksi tuli; eihän lasten saanti koskaan ole itsestäänselvyys! Äitiys on parasta, mitä minulle on tapahtunut. En tiedä, olisiko asia tuntunut samalta, jos olisin tullut äidiksi vaikkapa 10 vuotta aikaisemmin - tosin ei silloin ollut sitä isä-ehdokastakaan :) Ehkä mieleni ei olisi silloin pysähtynyt nauttimaan lapsista ja antamaan heille aikaani, kun olisi ollut mielessä monta muuta asiaa. Tämä kuulostaa kauhean laskelmoidulta, mutta tosiasiassa ei sitä ole ollut. Elämä on vain mennyt näin, kun olen elänyt sen mukaan, miten itsestä on tuntunut parhaalta.

Mutta kuten sanoit: et voi elää kenenkään muun unelmaa. Niin minäkin olen ajatellut ja halunnut seurata vain omaa sydäntäni. Tärkeintä on kuunnella itseään.

Ihanaa viikonloppua! <3

Viuhti

Moikka Sofié! :)

Mikäli biologia ei asettaisi omia ehtojaan, uskon että saisimme olla rauhassa tällaisilta uteluilta.. Mutta kyllähän meillä naisilla tässä asiassa jonkinlainen parasta ennen -päiväys on, ikävä kyllä, toisin kuin miehillä, jotka voivat hankkia ensimmäisen lapsensa vaikka 60-vuotiaana. Siksi tämä puheenaihe juuri lisääntyy kolmekymppisten naisten keskuudessa. Ja siksi myös monet vähän päälle kolmekymppiset yksinkertaisesti valitsevat perustaa perheen, vaikka eivät ihan valmiita kokisi olevansakaan.

"Hedelmällisyys alkaa heiketä ja keskenmenot lisääntyä merkittävästi 30 ikävuoden jälkeen. Raskauskomplikaatiot alkavat lisääntyä merkittävästi 35 ikävuoden jälkeen." -lääkärilehti 39/2010

En itse ota paineita, vaan ajattelen laillasi että lapsia tulee jos on tullakseen. Mutta monille perheen perustaminen on se suurin haave, ja ehkä silloin on hyvä sitä ikääkin miettiä enemmän, eikä vain odottaa sitä päivää jolloin olisi jotenkin täydellisen "valmis".

Aurinkoista päivää sinulle :)

Cara

Itsekin olen ikäjuttuja ja ulkoisia odotuksia pohdiskellut lähiaikoina paljon. Se iso kolmenolla iskee minuun kohta ja jonkinnäköistä ikäkriisiä ilmassa. Vielä muutama vuosi sitten elin huoletonta opiskelijaelämää Keski-Euroopassa ja sitten yhtääkkiä minusta tulikin jo "näin vanha" ja tuntuu, että ulkopuolelta tulee painetta toteuttaa juuri niitä aikuisen elämän juttuja.

Perheen perustaminen on minulla haaveena, muttei vielä! Tahdon vielä ainakin muutaman vuoden elää tällaista kivaa ja huoletonta kaupunkilaiselämää. Ärsyttää tosi paljon, kun muiden kommentit ja odotukset vaikuttavat väkisin minuun... tulee jotenkin huono omatunto siitä, etten ole vielä pidemmällä tuossa suomalaisessa perheidyllin perustamisessa. Väärin! Pitäisi vaan rohkeasti elää sitä omaa elämää.

Mukavaa, että kirjoitit tästä aiheesta. Tsemppiä sinullekin ulkoisten odotusten paineessa :)

Satu

Juurikin näitä ajatuksia on ollut pääni sisällä jo liiankin paljon. Olen 26 vuotias. Itsellänikään ei ole koskaan ollut hinku saada lapsia parinkympin alkupuolella, mutta jotenkin olen aina ajatellut, että ennen kun täytän kolmekymmentä minulla olisi joko oma asunto, avioliitto ja lapsi. En osaa tarkalleen ottaen sanoa, onko tuo lapsiasia vain sosiaalista painetta. Asuntoa ja avioliittoa haluan ihan oikeasti. Poikaystäväni on tällä hetkellä opiselemassa viimeistä vuottaan englannissa ja jatkaa opiskelujaam suomessa vielä seuraavat pari vuotta. Lapsia tarvii lykätä ainakin siihen asti. Olemme eläneet etäsuhteessa kolmisen vuotta ja sekin ajatus on, etten haluaisi heti lapsia kun juuri saan hänet vain itselleni tänne. Olemme päässeet paljon matkustamaan ja sita haluan tehdä jatkossakin. Eräässä kommentissa oliki mainittu hyvin, että tekee niitä asioita, jotka tekee onnelliseksi. Tulen onnelliseksi Hänen seurastaan, omasta seurastani, matkustamisesta. Silti luulen, että tulisin onnelliseski myös omistusasunnosta sekä lapsista. En osaa sanoa tuleeko niistä onnelliseksi vai ei. Huoh, hankala aihe, hankalat ajatukset!

Elisabeth

Itse rakastan lapsia ja odotan jo sitä aikaa innolla, kun sellaisen saa :) Omasta mielestäni tietynlainen järjestys näissä asioissa on kuitenkin joten vielä saa odottaa :) Tärkeintä minun mielestäni on, että lapsi on sitten toivottu ja harkittu kun sellaisen hankkii!

xxx
E
http://dragonflyelisabeth.blogspot.fi/

Ande

Tuosta vastauksestasi tuli mieleen, että ei sitä äitiyttä tarvitse pelätä! Lapsia voi hankkia vaikka vauvakuumetta ei olekkaan, kunhan ne syyt sen päätöksen takana ovat kunnossa. Itse olen juuri etsimässä omaa tasapainoani äitiyden ja uraminän välillä. Vielä en ole sitä löytänyt, mutta nyt on varmempi olo siitä, että sellainen joskus löytyy :)

Ande

Mun vanhemmat sai molemmat lapsensa parikymppisinä ja vaikka eivät ole ikinä suoraan myöntäneet, niin luulen että olisivat kuitenkin ihan mielellään odottaneet muutaman vuoden lisää.

Samoja ajatuksia meillä on kyllä ollut, mutta ei ihmekkään, ollaanhan me samaa ikäluokkaa. Kovin erinäköisiin tuloksiin ollaan kyllä päädytty :) Olen oikeastaan yllättynyt siitä, miten vanhoja esikoisen odottajat ovatkaan! Odottajissa näyttää olevan niitä parikymppisi ja sitten niitä reippaasti yli kolmekymppisiä. Kiva tuntea itsensä nuoreksi vaikka olenkin "jo" 29.

Täytyy sanoa, että olisi ollut ihan hyvä ratkaisu odottaa sen muutaman vuoden lisää (vaikka toki valintaamme olen erittäin tyytyväinen). Kun yhdistää koulusta valmistumisen, töiden etsimisen, asunnon ja asuinpaikan valinnan ja perheeksi tulemiseksi valmistuatumisen, niin onhan tuossa jo melkoinen soppa. Syksy onkin ollut hyvin stressaavaa aikaa, varmasti elämäni stressaavinta. Ihan vain vuodessa tai muutamassa elämä olisi varmasti asettunut paremmin uomiinsa ja lapseen valmistautuminen olisi taatusti ollut helpompaa. Noin kolmekymppinen on kuitenkin vielä niin nuori, että keho varmasti kestää sen muutaman vuoden lykkäyksen.Eli ihan turha kiirehtiä asiaa!

Jennu

Täällä myös samoja ajatuksia. Olen käynyt sisäistä taistelua itseni kanssa, olenko jotenkin epänormaali, kun kolmekymmentä lähenee ja pienintäkään vauvakuumetta ei ole. Ystävät ja tuttavat miettivät talojen rakentamista, perheen perustamista, pinnasänkyjä, kestovaippoja yms yms. Ja itsellä mielessä pyörii työt sekä matkakohteet, joissa haluaisin käydä. Kiusallisinta on kuitenkin se sosiaalinen paine, joka tulee sukulaisilta ja vanhemmilta työkavereiltani. Miksi ihmiset eivät voi ymmärtää, että jokaisella on oma elämä eikä se aina mene tietyn käsikirjoituksen mukaan. Olen itse suunnattoman onnellinen parisuhteessani, enkä ainakaan tällä hetkellä kaipaa elämääni muutoksia. Hyvä Sofié! Aurinkoista viikonloppua :)

Paula (www.a-little-glitter.bl...

Hei Sofie,

Mielenkiintoinen kirjoitus, ja olen muiden kommentoijien kanssa samaa mieltä siitä, että ei kannata stressata, sinulla on vielä ainakin kymmenen vuotta aikaa saada lapsia jos haluat. Nauti elämästä ja unohda muiden asettamat paineet. :-)

Itselläni on kolme lasta, vanhin kohta kymmenen ja nuorin kuusi. Itse olen 35-vuotias. Olen tosi tyytyväinen omaan tilanteeseeni. Sain lapseni aika nuorena ja pienillä ikäeroilla. Nyt pikkulapsivuodet alkavat olla ohitse ja olen edelleen aika nuori, ja se tuntuu mahtavalta. Elämä tämän ikäisten kanssa ei ole enää kovin vaativaa ja voin taas keskittyä enemmän itseenikin. Matkustaminen, ravintolavierailut ynnä muut ovat jo paljon helpompaa kuin silloin kun lapset olivat ihan pieniä. Enää ei siis tunnu siltä, että elämä keskittyy vain pikkulapsielämän pyöritykseen. Tavallaan siis siinäkin, että saa lapsensa nuorena, on hyvät puolensa. Haluan tosin tähän vielä todeta, että elämä ei tietenkään mene aina näin suunnitellusti, sen ymmärrän täysin...

Mukavaa viikonloppua sinulle!

Sofié

Hih, tulin eilen yöllä kotiin ystäväni luota ja puhuimme näistä asioista monta tuntia putkeen pensasmustikoita syöden. Kun tulin kotiin niin aloin heti kirjoittamaan ajatuksia koneelle. Muutaman kahvikupin ja oikoluvun jälkeen uskalsin painaa "julkaise".

Hyvä jos lievensi. Ei elämää kannata aina ottaa liian raskaasti, täällä kun ei ole oikeasti kovin montaa asiaa mitä pitää oikeasti tehdä.

Kaisa

Samoja asioita täälläkin pohditaan! Vielä ei ole lasten aika, enkä nykyään ota stressiä siitäkään, että tuleeko se aika koskaan. Jos en ole valmis saamaan lapsia koskaan niin sitten elän onnellisena lapsettomana :) Menimme juuri mieheni kanssa naimisiin, niin voit kuvitella kuinka paljon meiltä ruvetaan niitä lapsia odottamaan ;) Ikääkin on "jo" 26 vuotta.

Sofié

Niin, mutta silti kuulen näitä asioita koko ajan uudestaan ja uudestaa. Ja joudun perustelemaan näitä asioita, että miksi minulla ei ole vauvakuumetta. Vauvamasut ovat ehkä kauninta mitä tiedän ja herkistyn sellaisen nähdessäni. Mutta sitten, olisiko se vielä minua varten?

Minua ehkä pidetään sellaisena sweet as cinnamon -äitityyppinä ja sitten kun en ehkä kumminkaan ole sellainen. En ainakaan vielä, niin se on monelle välillä kova yllätys.

Juuri näin, nautitaan. Lyhyt elämä mikä on eletty niin kuin on haluttu on paljon arvokkaampi kuin pitkä elämä jossa on tehty asioita vasten tahtoaan <3

Sofié

Oh, ihanaa! Eli mullahan on tässä vielä ihan kuin toinen elämä elettävänä :)

Toisaalta taas pitää myös miettiä, että mitä sitten jos en ikinä saa lapsia. Ei se elämä siihen lopu- se on vain sitten hieman erilainen elämä :)

Joo, tuollaiset seikkailijanaiset on parhaita! Tapasin Perhentialla ranskalaisen pariskunnan ja kun typerään tapaani menin kysymään, että mitä te teette. He vastasivat, "me snorklataan-myytiin kaikki ja lähdettiin snorklaamaan". He olivat snorklailleet silloin 8 kuukautta ja olisi mielenkiintoista tietää missä he ovat nyt. He sanoivat minulle, että olivat kyllästyneet muiden asettamiin odotuksiin ja olivat alkaneet miettiä että mitkä asiat tekevät heitä onnelliseksi. Silloin se oli snorklaus <3

Minulle se se onni on ihan muissa asioissa kuin pinnasängyissä, vaikka miten lapsista pidänkin. Eli eletään seikkailijaelämää ja puhalletaan saippuakuplia! Sinun äitisi on varmasti aivan mahtava roolimalli :)

Jonna

Heippa!

Kommentoin ensimmäistä kertaa ikinä, vaikka oonkin blogiasi lueskellut pidempään :) Halusin vaan sanoa, että sen takia nyt ei ainakaan kannata lapsia hankkia, että olisi pian jo "liian vanha". Ensisynnyttäjien ikähän on nykyisin muutenkin korkea, eikä ole outoa, vaikka lapsia saisi vielä lähempänä neljääkymmentäkin. Mä oon itse ollut siinä mielessä erilainen, että jo yläasteella vauvakuumeilin. Raskaana olin sitten 23-vuotiaana.

Mun miehen sisarukset on kaikki yli kolmekymppisiä eikä kenelläkään heistä ole vielä lapsia. Mutta kuulemma niitä on vielä joskus mahdollisesti tulossa. He vain haluavat keskittyä mielummin matkustamiseen, opiskeluun jne eivätkä kaipaa lasta elämäänsä, tällä hetkellä :)
Älä siis stressaa yhtään! Sulla on vielä aikaa!

-Jonna

Karolina

Ihan totta. Samoja asioita olen miettinyt itsekin. Täytän kahden ja puolen vuoden päästä 30 ja olen tällä hetkellä sinkku. Pitkä parisuhde päättyi n.1,5 vuotta sitten ja nyt on ollut aikaa tutustua hieman itseeni. Tällä hetkellä en kaipaisi elämääni lapsia, mutta ehkä joku päivä olisi niidenkin aika. Ehkä. Tulevat jos ovat tullakseen. :))

jenni

Hyvää pohdintaa ja hyvin kirjoitettu! Samoja ajatuksia pyörinyt kovasti päässä tälläkin suunnalla, lieventi stressiä ehkä hieman ;)

Tiia

Ei nykyään enää ole niin kiire tehdä niitä lapsia kuin ennen. Uskon itse, että kyllä se aika tulee itsestään jos on tullakseen :) Ei siis stressata, eikä suunnitella vaan nautitaan!

Sonja

Don't worry muru, mun äiti sai mut 39-vuotiaana (ekan ja ainoan lapsen), eikä sitä kuulemma ikinä pelottanu ettei se ehtis saada lapsia. Se tulee kun aika on oikea :) Musta sen ajattelutapa on mieletön ja mä tuun aina ihailemaan sen fabulous seikkailijanelämää nuorena!

Maj

Ihan totta, jokainen tekee haluamallaan ja parhaaksi tuntemallaan tavallaan ja toisten pitää sitä kunnioittaa :) Ärsyttää vähän ne hää/lapsi ym. hiillostajat... :D Mun ei ole tarvinnut kauheesti pohdiskella tätä asiaa, kun musta tuli äiti jo 24-vuotiaana, olen kasvanut sen asian kanssa ja voin kyllä sanoa olevani tosi onnellinen :) Omista kohta kolmeakymppiä lähentelevistä kamuista tuntuu, että olisi isojen päätösten aika. Sitä kutsutaan kai kolmenkympinkriisiksi?

MiiaN

Heh! Tunnistan parin vuoden takaisen itseni aika hyvin kuvauksestasi muutamilla eroilla. Silloin olin onnellinen sinkku-nainen ja kolmekymppisten juhliminen vielä edessä. Elämä oli ihanaa ja nautin vapaudesta. En ole ikinä haaveillut naimisiinmenosta tai lapsista. Olin sitä mieltä, että lapsia saa tulla tai olla tulematta siinä vaiheessa, kun elämääni astuu mies, jonka kanssa haluan jakaa sekä arjen, että juhlan. Täysin odottamatta, juuri kolmeakymppiä juhliessani, tapasin hänet ja tiesin että tässä se nyt on. Tunne oli molemminpuoleinen. Ensi kuussa juhlimme ensimmäistä vuosipäiväämme ja nautimme vauvan odotuksesta, joka ilmoitti yllätykseksemme tulostaan vuoden alussa. Jos vuosi sitten olisin tiennyt mitä seuraavat 12 kk tuovat tullessaan, niin en olisi ikinä uskonut! Asiat tapahtuvat, kun niiden on tarkoitus tapahtua ja kun niille on itse valmis. Myös silloin, kun ei edes tiedä olevansa. Ja elämä on edelleen ihanaa :)

Rouva G

On ihan pakko kommentoida tätä tänne.

Täältä reilu 30-vuotias äiti, vaimo, nainen, ystävä, urheileiva, elämää rakastava ihminen huutelee hei! Ymmärrän ihan täysin näitä lapsia vai ei lapsia -pohdintoja. Olen käynyt itse niitä läpi aiemmin paljon ja syvällisesti. En todellakaan ole ollut lapsirakas koskaan, nyt oman lapsen myötä siedän muitakin lapsia huomattavasti paremmin.

Minä pelkäsin lapsenhankintaa paljon. Todella paljon. Pelkäsin menettäväni itseni, aikani, vapauteni, kroppani, ihan koko elämäni. Sitten kuitenkin rakkasurintamalla kuului niin suuri klik! ettei siinä voinut välttyä lapseltakaan.

Nyt on helppo sanoa että se muutti kaiken, muttei kuitenkaan mitään. Voin tehdä edelleen ihan kaikkea sitä mitä haluankin. En menettänyt itseäni, en aikaani, vapauttani enkä elämääni. En edes kroppaani. Päinvastoin, sain siihen kaikkeen mukaan jotain uskomatonta, jotain mikä tekee kaikesta vielä merkityksellisempää.

Äitiyteen ja vanhemmuteen voi hukkua jos niin haluaa. Tai siitä voi tehdä jotain aivan ihanaa, osan elämää, antoisampaa kuin koskaan aiemmin.

Vanhemmuteen ja äitiyteen liitetään mielestäni ihan vääränlaisia mielikuvia, kaikenlaisia pelottavia asioita kerrotaan ihmisille, jotka eivät ole lapsenhankinnasta ollenkaan varmoja. Olen tuolla omassa blogissani pyrkinyt sellaisia uskomuksia omien kokemuksieni perusteella hälventämään. Kannattaa tsekata varsinkin "Lapsen kanssa" ja "Vanhemmuus" -aiheet, jos nämä asiat mietityttävät. =)

Päätös on kuitenkin jokaisen oma ja yksityinen asia. Toivon mukaan se pohjautuu mahdollsimman laajaan pohdintaan.

| mustikkasmoothie.blogspot.com |

nh

Kommentoinpa minäkin vähän jälkijunassa, jos joku osuu vielä lukemaan...

Äitini sai minut 41-vuotiaana, isä oli myös nelikymppinen. Olen ainoa lapsi. Aika pitkään ajattelin kuten yllä kommentoinut Kristen (se 34 ei muuten ole vielä vanha;)), että eihän tässä mitään ja ihan hyvin voisin itsekin hankkia lapseni vasta nelikymppisenä. Onpahan lainat hyvällä onnella maksettu (no dream on nykyisillä 25 vuoden asuntolainoilla) ja ainakin asema työmarkkinoilla ehkä vakiintunut. Mutta.

Nyt vanhempani ovat pari vuotta vajaa 70-vuotiaita. Harmaatukkainen isäni on jo eläkkeellä ja äitikin joutuu pian jäämään. Viimeinenkin omista isovanhemmistani kuoli kun olin lukiossa, sellaisessa kunnossa, että olisin voinut luoda aikuisten ihmisten suhteen hänen kanssaan, hän ei enää ollut yläasteaikojeni jälkeen - en siis tiedä, miltä tuntuu olla aikuinen ja jutella isovanhempien kanssa.

Haluan lapsia, se halu ylipäätään nyt on ensimmäinen edellytys ajoituksen spekuloimiselle. Olen (onnekseni:)) parisuhteessa, jossa lasten hankkiminen jossain vaiheessa tulee eteen. Olen sitä mieltä, että niin saisi käydä piankin: haluan, että lapsillani on vetreät isovanhemmat (siitä hyötyvät kaikki kolme sukupolvea) ja että lapsillani on paremmat mahdollisuudet pitää isovanhemmat elämässään mahdollisimman pitkään.

Samoin haluan säästää omat lapseni näiltä ajatuksilta: olen 25-vuotias ainoa lapsi ja jossain vaiheessa, kun vanhempieni kunto alkaa heiketä, olen ainoa, joka heistä huolehtii. Tunnen olevani aivan liian nuori pohtimaan ja ottamaan tällaista huomioon suunnitelmissani.

Tiedostan senkin, että elämässä voi tapahtua mitä vain: vanhempani voivat elää vaikka yli 100-vuotiaiksi tai nuoretkin isovanhemmat voivat sairastua ja kadota lastenlastensa elämästä. Tai entä jos emme voikaan saada lapsia? Haluan vain tuoda esiin oman näkökulmani, mutta samalla antaa kaikille luvan tehdä elämässään kuin se parhaalta tuntuu. Enhän minäkään lapsia vanhempieni takia haikaile, vaan ensisijaisesti siksi, että niitä ihan itse haluan. :)

Rouva G

Olen täysin samaa mieltä noista uteluista - aika harva kehtaa esimerkiksi käydä utelemassa palkkatietoja tai taloudellista tilannetta, ja lapsen tekeminen, se on kuitenkin huomattavasti henkilökohtaisempi asia.

Intohimoinen suhtautuminen työhösi on jotenkin äärettömän tuttua. Olen kokenut ihan samaa. Olen rakastanut sitä mitä olen tehnyt, elänyt lähes sen takia, tehnyt pitkiä päiviä, saanut mahtavia tuloksia ja tuntenut tyydytystä asiasta. Ja kuten sinäkin, mietin mistä kaikesta joutuisin luopumaan.

Joku tuolla alempana kommentoi todella osuvasti ettei juurikaan mistään tarvitse luopua niin halutessaan. Paljon on itsestä kiinni, ja siitä miten lapselle opettaa elämää ja elämistä. Jos viet lapsen ensimmäistä kertaa 4-vuotiaana ravintolaan, on selvää, ettei käytös voi olla sitä mitä luultavasti toivot. Jos sen sijan jatkat ihan normaalisti ulkona syömistä ja ystävien näkemistä, matkustamista jne. lapsi oppii kulkemaan mukana ja erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin.

Siinä olet nimittäin täysin väärässä ettei vaippaikäisen kanssa voi lähteä reppureissulle Aasiaan tai New Yorkiin. Ihan päinvastoin, pienen vaippaikäisen kanssa se on helppoa. Meidän 2,5 -vuotias tytär on käynyt elämänsä aikana noin 10 eri maassa, muun muassa 4 viikkoa Thaimaassa ja Indonesiassa, 6 viikkoa Filippiinien eri kolkkia koluten ja nyt viimeeksi tammikuussa Malediiveilla meidän kanssa (snorklaamassa vähän kalojen, delfiinien ja mustekalojen kanssa) + eri määrä kaupunkilomia Euroopassa. Toki, matkalle joutuu valmistautumaan ihan eri tavoin, mutta myös kaikki se mitä saat matkasta enemmän irti kun olet lapsen kanssa, korvaa sen.

Näitä asioita on aika vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei ole kokenut sitä mitä lapsen saaminen voi parhaimmillaan olla. Liikaa maalataan kuvia stressaavasta arjesta, valvotuista öistä, räkäisistä nokista ja kakkavaippojen vaihtamisesta pehmentyneistä aivoista.

Sitten taas: tyttäremme alkoi nukkumaan 12h yöunia 4kk ikäisenä, eikä heräillyt juurikaan ennen sitäkään, olen suorittanut äikkärillä yliopistotutkinnon kahta kurssia vaille valmiiksi, olen matkustellut enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni koska aikaa on ollut niin paljon enemmän, olen syönyt ulkona ja hyvin, rakastanut, nähnyt ystäviä, saanut uusia ja ollut äärettömän onnellinen.

Lapsi ei ole mikään taakka, vaan yksi onnen asia elämässä. Se tuo siihen ihan uusia ulottuvuuksia, asioita, joista et ole voinut unelmoida, koska et ole siihen pystynyt.

Silti - lapsen hankkiminen on jokaisen oma asia. Minusta vain tuntuu, että vanhemmuudesta maalataan vääränlaisia kuvia lapsettomille. Ei siinä itseään menetä, siinä löytää ihan uuden minän hyvällä tavalla.

| mustikkasmoothie.blogspot.com |

Kaisa

Täytän tänä vuonna 35 vuotta ja minulla ei ole vielä lapsia. Tapasin poikaystäväni juuri täytetttyäni 30 vuotta ja hän on ainoa, jonka kanssa voin edes kuvitella saavani joskus lapsia. Ihmiset kypsyvät eri lailla ja minulle on ollut vapauttavaa elää ulkomailla jo monta vuotta. Olen oppinut todella paljon kaikesta. On suorastaan tyhmää koittaa esittää aikuista, jos ei sitä henkisesti vielä ole. Vaatia tiettyja asioita ja pakottaa niitä tapahtumaan vaikka ei ole valmis. Nautin tästä suhteesta ja siitä miten suhteeni on syventynyt koko tämän ajan. Ja minusta alkaa tuntua, että haluan tehdä lapset ulkomailla ja että kohta olen valmis tähän muutokseen mitä lapsen saaminen aiheuttaa. Muut kulttuurit ja vaikutteet ovat vain rikkaus. Kuten aiempi vanhempi jo kommentoi niin minustakin lapset oppivat vanhempiensa mukana ja maailmalla monia hyviä taitoja. Sisarukseni perheitä seuranneena lapsille voi olla myös lomaa ja vaihtelua se, että he saavat joskus olla isovanhemmilla hoidossa.

RagDoll

Ihanaa, että uskalsit ottaa näinkin henkilökohtaisen asian esille. Olen miettinyt siitä kirjoittamista moneen otteeseen, mutta eräiden negatiivinen suhtautuminen asiaan jarrutti vauhtia ja jätin kirjoittamatta.
Kun ihmiset ymmärtäisivät, että ei ole yhtä tapaa elää. Oli sinulla lapsia tai ei, se ei tee sinusta sen huonompaa ihmistä.
Tajusin jo vuosia sitten, että en halua lapsia. Silti en malta odottaa, että saman ikäinen siskoni saa joskus pikkuisia.. Aijon olla maailman parhain täti..

Emma L.

Minulla on myös samansuuntaisia ajatuksia. Itse olen vielä hyvin nuori, 22, ja omat vanhempani ovat siinä viidenkympin hujakoilla. Avomieheni isä puolestaan on jo 77. Vauvakuumeilen välillä puolitosissani, mutta järki on aina toppuutellut ja sanonut, että vielä ei ole aika. Vauvahaaveet tulee aloittaa silloin kuin itsestä tuntuu, ei muiden painostuksesta. Silti en voi olla ajattelematta sitä surullista tosiasiaa, että jos saan mieheni kanssa joskus lapsia, heillä ei välttämättä ole kuin yhdet isovanhemmat. Ajatus siitä, että mieheni vanhemmat eivät ehtisi nähdä lastamme, on musertava. Omat isovanhempani ovat myös kaikki jo hyvin iäkkäitä, enkä haluaisi samaa lapselleni. Onneksi vanhempani ovat saaneet minut kohtuullisen nuorena, ja mahdollisen jälkikasvun syntyessä he tulevat olemaan varsin nuoria isovanhempia. Miehelläni ei tosiaan isovanhempia ole ollutkaan elossa elinaikanaan.

Monipiippuinen juttu - kannatan ehdottomasti oman itsensä kuuntelemista, onhan jokainen itse oman elämänsä päähenkilö. Toisaalta nykypäivänä ollaan ehkä jo liiankin individualisteja omine tietoisine valintoineen, eikä pohdita niitä muiden kannalta. En todellakaan tarkoita tällä sitä, että vauva pitäisi tehdä siksi, että omat vanhemmat odottelevat jo lapsenlapsia, mutta toisaalta asiaa pitäisi pystyä katsomaan pidemmälläkin tähtäimellä, ei ainoastaan sillä ajatuksella, että miltä just nyt tuntuu.

Lora

Tunnistan tuosta tekstistäsi myös itseni, samanlaisia ajatuksia pyörii omassa mielessäni.

Lähipiiriini kuuluu eri elämäntilanteissa olevia ystäviä; juuri kihlautuneita, naimisiin menneitä, eronneita, sinkkuja sekä tuoreita vanhempia.

Vaikka pidän kovasti lapsista ja viihdyn erinomaisesti ystävieni pienokaisten seurassa niin ei minulla ole sitä "vauvakuumetta" iskenyt vaikka moni onkin sanonut, että olen sitä naimisiinmenevää ja "äitityyppiä". Kaikella on aikansa jos sellainen on tullakseen. Tällä hetkellä oma fokus on niin monessa muussa asiassa, kivoissa semmoisissa etten niistä haluaisi luopua. Vastuu omasta lapsesta on sen verran suuri, että haluan olla 100% valmis sitä varten jos minulla se onni suodaan - eihän sekään mikään itsestäänselvyys kuitenkaan ole.

Täytyy kyllä sanoa, että joidenkin ihmisten utelu tai patistelu naimisiinmenosta tai lapsista on ahdistavaa. My life - my choices. Onneksi oma lähipiiri antaa elää rauhassa :)

Tämä oli kyllä mielenkiintoinen postaus Sofie ja on ollut mahtavaa lukea muiden kommentteja aiheesta.

Seuraa 

Blogiarkisto

2014
2013
2012
2011
2010