Dear Päiväkirja <3

 

Viime viikko oli kokonainen "lapsivapaa" viikko sitten maaliskuun. Tulevaisuudessa on ehkä viikko-viikko systeemi jos asiat menee maaliin niin sanotusti. Tulee hirvee ikävä tytärtä, mutta yleisellä tasolla uskon, ettei kannata rajoittaa lapsen oikeutta molempiin perheisiinsä tai sisaruksiinsa. Täytyy vaan hyväksyä tilanne ja pärjäillä  painiskelemalla ikävän kanssa. 

Viime viikolla olin pitkästä aikaa käymässä syntymäkaupungissa Helsingissä. Näin kavereita ja heitin yhden mallikeikan. Piti tehdä yhtä biisiäkin, mut se siirtyy sairastapauksen takia tuonnemmaksi. Kävin myös katsastamassa uuden kauppakeskus Triplan ja olin aivan puhki parin tunnin pyörimisestä. Ei löytynyt kun yhdet korvikset Glitteristä, vaatteet oli jotenkin outoja, ei mun makuun. 

Viikonlopuksi palasin kotiin Tampereelle, ja jotenkin sydämestäni voin sanoa, että kotikaupunkiin. Vaikka Helsingissä on juuret ja sieltä parikyt vuoden elämä niin Tampereesta on tullut mun koti. Täällä mä asun nyt ja täällä mun tytär varttuu. Ja niin kauan kuin tyttären toinen koti on täällä niin mäkin olen, varmaan ainakin seuraavat lähivuodet. 

Torstaina sain leffaan treffipyynnön, mutta ystävälläni oli erokriisi. Pyysi yhdelle purkamaan tilannetta, pitkä suhde, monta lasta ja mies jäi rysän päältä kiinni. Laitoin deitille viestin että siirretään leffaa, että käyn ainakin yhdet parit tunnin ainakin päällimmäiset purkamassa kaverin kanssa. Hän liittyikin seuraamme sitten myöhemmin ja meillä oli super hauska ilta. Kaveri pääsi tuulettumaan, tuli porukalla katsastettua oktoberfest-tyylinen baari beer-pongeineen ja alppihisseineen.  Ja karaokessa tietysti poikettiin kun mä oon niin himolaulaja. Leffa siirtynee Halloween torstaille, ja meinaan uhmata horror-kiintiötäni Joker-leffalla. 

Lauantaina oli treffit Stand Upin puitteissa Komediateatterilla. En ollut ikinä käynyt Tampereella Stand Upissa. Tykkäsin, ehdottomasti meen uudestaan. Helsingissä on tullut käytyä useita kertoja stan upissa Apollossa ja On The Rocksissa. Vinkkejä Tampereen Stand up -keikoista otetaan vastaan!

Fiilis on ollut viime päivinä hyvin laidasta laitaan. On ollut superkivaa, kavereita ja sukulaisia tullut nähnyt ja onnistuneet deitit. Ja tytär on kotona <3 on niin hyvä olla <3 Duunikuvioista ja tyttäreen liittyvistä paperiasioista on päänsärkyä, mutta ne menee omalla painollaan, niitä on pakko hoitaa vaikka ne kuinka syvältä onkin. Ei muu auta.'

Kaikkihan jotka mut hyvin tuntee, tietää, että mun rakkauselämä on ollut yhtä pettymysten ja epäonnen kiertokulkua. Se on todella syvältä. Mä oon mielestäni ihan mukava ihminen ja ok näköinen, siinä missä muutkin. Mut nää miesasiat on mennyt niin että Ihan hiki tulee ja otsasuoni alkaa sykkiä kun ajattelenkin menneitä kokemuksia. Joko mulla on helvetin huono tuuri, tai mun tutka tekee vääriä valintoja. Tai molempia. Mä oon tottunut olemaan hirveän pärjäävä ja itsenäinen, mutta näissä asioissa ei voi yksin ohjata laivaa. Täytyisi luottaa. Antaa siimaa. Ja ottaa ruorit silloinkun toinen huilii tai tarvii jeesiä. Vetää myös yhtä köyttä. Kestää myrskyt ja tuulet, mutta myös osata nauttia silloin kun on tyyntä ja auringon paistetta. Ja vaikka ei mentäisi juuri sitä reittiä juuri sillä tyylillä ja aikataululla kuin itse haluaa, niin suunta voi silti olla sama ja yhteinen. 

Mutta milloin tutustuminen muuttuu tapailuksi, milloin tapailu seurusteluksi? Onko jotain kirjoittamattomia sääntöjä jotka on mennyt täysin ohi multa? Organisaattori-moottori-ihmisenä olen niin järjestelmällinen ja dynaaminen, että haluaisin heti tietää millä statuksella mennään. Ollaanko vaiko ei olla? Mut yritän laskea kymmeneen, hengitellä, opettelen antamaan toisille tilaa ja aikaa. Nyt on nyt, hän haluaa edetä rauhassa. Se tekee vielä ihastuttavamman hänestä mun silmissä, koska mulle tekee hyvää mua rauhallisempi ihminen. Joku joka rauhottaa mun menoa. 

Se on aina hyvä merkki, että perhosia tuntuu vatsassa. Mutta silloin parantumaton romantikko pääsee valloilleen. Silloin tuntuu kuin kävelisin keskellä Disney-elokuvaa, jossa oravatkin alkavat laulamaan ja puhumaan minulle. Yhtyvät leijailuuni ja yhteislauluun. Lopulta kaikki metsän eläimet asettuvat kanssani loppuasentoon laulaen ja todeten, että kyllä, hän on se oikea minulle. Tunne on niin pirskahtelevan kupliva, että haluaisin poksauttaa sen kuin Rosee-skumppapullon kertomalla sen kaikille. Hehkuttaa ja hihkua. Hetkinen. Hetkinen. Mitä juuri sanoin itselleni. Piti koittaa rauhoittua. Hän haluaa edetä hitaasti. Eikä muuten välttämättä tunne samoin. Ei välttämättä halua edes seukkailla mun kanssa. 

Työnnän nyt nämä laulavat metsän eläimet mielestäni, otan toisen kupin kahvia ja lähden töihin. 

 

Tälläistä tällä kertaa, bye bye päiväkirja. <3 MA-Estro

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla