Vuosi 1995. Se on jäänyt useimpien suomalaisten mieleen kultavuotena. Kaikkien aikojen jääkiekkokeväänä, josta sain raporttia vastapuhelulla rapakon taakse. Olin silloin Kaliforniassa ja vietin toisenlaista kultavuotta. Vaihto-oppilasvuotta. Tämän sapattivuoden ohella se on ollut yksi mieleenpainuvimmista vuosistani.

Asuin siis lukuvuoden 1994–1995 amerikkalaisessa isäntäperheessä, joka oli ottanut lisäkseni toisen vaihtarin. Niinpä aloitin high schoolin yhdessä tanskalaisen Susannen kanssa. Vietimme ikimuistoisen vaihtariajan.

Kännykät ja netti olivat vielä pitkään sen jälkeen luksusta, kun lähdimme Kaliforniasta, joten olimme yhteydessä aluksi vain kirjeitse ja satunnaisin puhelinsoitoin. Ne alkoivat aina sanoilla "dearest sister". Ja loppuivat melkein samoilla sanoilla.

Näimme ensimmäisen kerran vaihtarivuoden jälkeen kolme vuotta sitten Helsingissä, kun hän tuli kylään. Tässäkin välissä ehti tapahtua kaikenlaista, mutta saimme sovittua vihdoin tapaamisen Tanskaan. Nyt opintovapaani viimeisellä reissuviikolla vierailen Susannen luona – ensimmäistä kertaa.

En malttaisi lähteä lainkaan täältä. Siskon luota.

Ja millainen kuusipäiväinen jälleennäkeminen meillä on ollutkaan!

Totuus on, että en malttaisi lähteä lainkaan täältä. Siskon luota.

 

Patologin maalaistalossa

Sosiaalinen media on pitänyt meidät Susannen kanssa läheisinä, vaikka emme 20 vuoteen nähnytkään toisiamme. Molemmilla meillä oli kiireemme ja muut syymme, miksi emme tavanneet aiemmin. Pääasia on kuitenkin se, että nyt olemme saaneet viettää aikaa yhdessä ja harmittelemme, kuinka nopeasti se meneekään. Liian nopeasti.

Kun tutustuin Susanneen Kaliforniassa, ajattelin, että hän on sellainen kosmopoliitti, joka muuttaa isona johonkin suurkaupunkiin ja jatkaa siellä taiteilijauraansa. Kuuntelin usein hänen upeaa lauluääntään ja katselin, kuinka hän askarteli muun muassa kauniita koruja kalifornialaispöytämme ääressä.

Katsoimme Disneyn piirrettyjä, kuuntelimme jenkkipoppia ja hoidimme isäntäperheemme koiria. Puhuimme high schoolin komeimmista pojista, haaveistamme sekä bileistä. Kuulin paljon tarinoita hänen elämästään: Susanne oli vain noin 15 kuukautta vanha, kun hänet adoptoitiin Ecuadorista Tanskaan.

Myöhemmin Susanne opiskeli lääkäriksi ja alkoi työskennellä patologina Pohjois-Tanskassa lähellä kotikyläänsä. Hän kävi välillä Ecuadorissa ja kyseli siellä juuristaan, mutta molemmat orpokodit, joiden osoitteet hänellä oli, oli suljettu pysyvästi. Paikalliset olivat kertoneet veikkauksiaan Susannen ulkonäön ja muun muassa ihokarvojen perusteella, että mihin heimoon hän voisi kuulua Ecuadorissa.

2010-luvun alussa hän kyllästyi kerrostaloelämään teollisuuskaupungin keskustassa ja etsi kodin vähän kauempaa maaseudulta. 1900-luvun alussa rakennettu viehättävä talo tuli vastaan ja hän ihastui myös pieneen kylään sen ympärillä. Noin 200 ihmisen tanskalaiskylässä on enemmän eläimiä, ja Susannella on nyt siellä myös omia lampaita, vuohia, kanoja sekä koira.


Pikkukylän parhaat puolet

Kun olen päässyt hengaamaan viime päivien aikana Susannen kanssa, ihmettelen hänen tehokkuuttaan sekä pikkukylän sosiaalisuutta. Susannen luona on käynyt joka ilta naapureita syömässä ja muuten kylässä. Hän kertoo valmistavansa mielellään ruokaa naapureiden kanssa, sillä yksin syöminen on niin tylsää. Ruokaseuralaisena saattaa olla naapurin eläkeläispariskunta tai nelihenkinen perhe.

Yksin Susannen ei tarvitse syödä, sillä hänellä on 2-vuotias Aiden-poika. Poika puhuu tanskaa, mutta ymmärtää paljon jo englantia ja on koko ajan niin mahtavan sosiaalinen sekä aurinkoinen. Kyläläiset ovat olleet paljon apuna, kun Susanne sairastui viime vuonna rintasyöpään ja hän tarvitsi muun muassa lapsenhoitoapua hoitojensa aikana.

Kyläläiset ovat erittäin aktiivisia. He järjestävät hyväntekeväisyysjuhlia sekä teatteriesityksiä. Susanne on mukana kaikissa näissä, ja kesäisin hän osallistuu keskiaikaa imitoiviin juhliin, joita järjestetään ympäri Tanskaa. Illan hämärinä tunteina hän ompelee upeita keskiaikaisia asuja sekä suunnittelee ohjelmaa festivaaleille.

 

Nessut esiin siskon sohvalla

Rauhallisuus ja turvallisuus leimaavat Susannen kotikylää. Kotiaan hän kuvailee hieman sotkuiseksi. Pyykkikasat saavat kasvaa ja tiskit odottaa; tärkeintä on rakkaus ja yhdessä oleminen.

Syöpä pakotti priorisoimaan asioita. Mieluummin olen poikani kanssa kuin stressaan kotini siisteydestä, Susanne sanoo usein. Useat seinätaulut kertovat rakkaudesta, tärkeistä ihmisistä ja tässä hetkessä elämisestä. Kirjahyllyissä on paljon kirjoja, muun muassa yksinhuoltajuudesta sekä onnellisuudesta. Romaaneja sekä dvd-levyjä. Legoja ja ompelutarvikkeita.

”Mieluummin olen poikani kanssa kuin stressaan kotini siisteydestä.”

Hän otti töistä vapaata, että sai olla kanssani koko ajan. Olen tutustunut näinä päivinä tietenkin hänen poikaansa sekä hänen veljeensä, vanhempiinsa, naapureihinsa ja kavereihinsa. Olemme vierailleet hevosmarkkinoilla, museossa, kirkoissa, keskiaikaisissa linnoissa ja luostareissa, pyhiinvaellusreitillä sekä merenrantapoluilla.

Olemme selailleet Youtubesta suosikkikappaleitamme ja näyttäneet niitä toisillemme. Olemme käyneet naapurin discossa, kokanneet yhdessä ja viettäneet iltaa paikallisessa kalaravintolassa. Kävelleet niittypoluilla ja lammaslaitumilla. Olemme katsoneet Hatchiko-elokuvan ja itkeneet molemmat äänekkäästi nessuihin niistäen. Täällä mitään ei tarvitse pelätä, ei peittää eikä hävetä.

Olen niin kiitollinen tästä kaikesta, että melkein itkettää yhä. Tämä on yksi parhaista jutuista (ellei parasta), mitä minulle on tapahtunut sapatillani.
Siskon kanssa yhdessä oleminen, vieläpä Tanskassa – maailman onnellisimmassa valtiossa.

Tak for sidst, min søster! 

 

Artikkeli ja sen kuvat on julkaistu siskoni suostumuksella.

 

Lisää suosittuja juttujani:

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tervetuloa mukaan Adventuristan matkaan!
Olen Annakaisa, intohimoinen seikkailija ja Me Naisten toimittaja sekä bloggaaja.
Tämä blogi on täynnä matka- ja matchatarinoita.

Vuosi sitten järjestelin elämäni uusiksi ja lähdin unelmieni matkalle. Opintovapaani starttasi 1. syyskuuta 2017 Malediiveilta ja kävin 16 eri maassa kymmenen kuukauden aikana.
Olen reissannut yhteensä 65 valtiossa. Nyt olen takaisin Suomessa (lokakuu 2018).

Contact: annakaisa.vaaraniemi(@)sanoma.com

Blogiarkisto

2018
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2017
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu

Kategoriat