22 vuotta sitten:

Olin ylioppilaiden joukossa ainoa nainen, jolla oli housut. Leveälahkeiset, mustavalkoiset pilkulliset housut Seppälän alennusmyynnistä – ja ne olivat sen kesän suosikkini. Aikuisjakkuni oli kymmenen kertaa kalliimpi, ja se oli käytössä vain kerran.

Kotona vaihdoin viskoosihousut farkkuihin, korkkarit tennareihin ja tanssin aamuneljään saakka yökerhossa. Dj soitti Spice Girlsejä, Backstreet Boyseja sekä Apulantaa.

Oli hurjan hauskaa, mutta ajatukseni olivat jo jossain muulla. Pääsykokeissa, opiskelijaelämässä ja työmaailmassa.

Mutta sitten tuli hetkeksi suuri pettymys: en saanutkaan haluamaani opiskelupaikkaa.

Olisi tehnyt mieli luovuttaa, mutta tartuin lankapuhelimeen ja soitin paikallisen sanomalehden toimituspäällikölle. Sain kutsun tulla tapaamaan päätoimittajaa.

Aloitin työharjoittelun prinsessa Dianan kuoleman jälkeisenä päivänä.

Se oli todellinen tukkimetsästä pelikentille -loikka.

Samalla opiskelin avoimessa yliopistossa. Pian tuli taas uusi kevät ja pänttäsin pääsykokeisiin. Ei tullut mieleenikään, että olisin pitänyt välivuoden. Tai edes välikevään tai matkakuukauden.

Lentoliput olivat kalliita eikä minua kiinnostanut silloin reppureissailut Euroopassa tai muuallakaan. Olin ollut vuoden Yhdysvalloissa, pitkän kesän Saksassa, useita viikkoja Ruotsissa ja muutamilla perheen etelänlomilla.

Ylioppilaskevättä seuraavana vuonna opiskelupaikka avautui useammasta korkeakoulusta. Oli myös maailman hauskin kesätyöpaikka paikallislehdessä.

Ne tuntuivat lottovoitolta, kuten aina seuraavat saavutukset. Näyttämisen haluni oli kova. Kiirehdin koko ajan.  Tein töitä sen, minkä jaksoin ja toisinaan enemmänkin.

Ylisuoritin, koska pelkäsin. Suunnittelin mielelläni kaiken etukäteen, koska olin epävarma itsestäni.

Olin tehnyt tavoitteitani viiden vuoden osissa.  Mieleeni ei tullut kertaakaan, että jossain vaiheessa haluaisin hidastaa.  Kaksi- ja kolmikymppisenä tulevaisuuden tavoitteissani näkyi jotain ihan muuta kuin aikuisopiskeluja, pitkiä matkoja sekä vuorotteluvapaita. Silloin minusta tuntui, että nelikymppisenä olisin jo superaikuinen.

Onneksi elämä yllättää ja haastaa. Se ei päästä aina helpointa reittiä ja virheitäkin tulee tehtyä.

Välillä toivon, että olisin ollut rohkeampi kuin mitä lakkiaispäivän housupukuni antoi ymmärtää. Olisinpa pitänyt välivuosia, lähtenyt opiskelemaan ulkomaille ja reppureissannut maailmalla, kun olin parikymppinen.

Toisaalta, olen nyt äärionnellinen siitä, että olen tehnyt 21 vuotta töitä – ja se riittää vuorotteluvapaaseen. Olen saanut tehdä töitä alani ammattilaisten kanssa ja nähdä työelämää monelta kantilta.

Mutta ennen kaikkea olen innoissani, että olen löytänyt vasta äskettäin intohimoni –  jota uskallan toteuttaa.

Olen päässyt viime vuosina elämäni reissuille. Repun ja matkalaukun kanssa voi matkata tässäkin iässä.  Nelikymppisenä ei tarvitse olla aikuinen. Samalla on kuitenkin turvallista tietää, että elämä kannattelee. Välillä ilman rehkimisiäkin.

Unelmien ja tavoitteiden lisäksi niitä sivupolkujakin tarvitaan. Ne mutkat vasta opettavatkin. Kiinnostavimmat tarinat ja opit olen kuullut matkoillani.

Ja uskon, että parhaat seikkailut ovat vasta edessä. Ne, joista en halua tietää etukäteen.

Lisää aiheesta

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tervetuloa mukaan Adventuristan matkaan!
Olen Annakaisa, intohimoinen seikkailija ja Me Naisten toimittaja sekä bloggaaja.
Tämä blogi on täynnä matka- ja matchatarinoita.

1,5 vuotta sitten järjestelin elämäni uusiksi ja lähdin unelmieni matkalle. Opintovapaani starttasi Malediiveilta ja kävin 16 eri maassa kymmenen kuukauden aikana.
Olen reissannut yhteensä 66 valtiossa (kesäkuu 2019). 

Contact: annakaisa.vaaraniemi@sanoma.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
Marraskuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2017
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu

Kategoriat

Instagram