Oi, Okinawani! Olen ollut luonasi vasta vuorokauden, mutta sinä olet valloittanut jo sydämeni. Minun täytyy myöntää, että saavuin hieman empien seuraasi, Okinawa. Ihan vähän vain tuumien. Niin kuin palaisin toiselle paikkakunnalle muuttaneen tuttavan luo pitkästä aikaa. Täynnä iloa ja jälleennäkemisen riemua, mutta taustalla pienen pieni epäilys siitä, oletko entiselläsi. Tai olenko minä?

Sinussa on jotain niin tuttua, Okinawa. Mutta samalla pikkuisen vierasta. Sopivasti mielenkiintoisia juttuja, joihin haluan tutustua. Paikallisetkin sanovat, että olet Japanin Hawaiji. Tuo vähän eksoottinen saari.

Tykkään niin rauhallisuudestasi, Okinawa. Nahan kadut ovat hiljaisia ja niin siistejä. Niillä näkyy matalia taloja. Kissoja sekä koiria, niitä ihania kippurahäntiä. On koirankoppeja sekä kauniita terasseja. Silmillään hymyileviä ihmisiä. Lintujen laulua.

Todellisia rauhan keitaita ovat puistosi. Kiitos, että olet pitänyt Nahan vihreistä alueistakin huolta, Okinawa. Tyylikkäästi leikatut puut ja pensaat ovat itsessään taideteoksia, joiden ääreen voisin hiljentyä tunneiksi. Kirsikkapuusi ovat kukkineet jo alkuvuodesta, mutta ne ovat edelleen kauniita. Ympärilläni näen paljon muita värikkäitä kukkia ja olen niin kiitollinen eri sävyistäsi.

Ja sitten ovat palmusi, valkoinen hiekkasi ja turkoosi valtameresi. Sininen taivaasi ja aurinkosi, joka lämmittää tuulisessa kevätpäivässä.

Meri-ilma on pitkästä aikaa niin raikas ja päivä kirkas, että silmiäni kutittaa. Tai sitten ne ovat niitä onnenkyyneleitä, jotka tippuvat silmistäni.

Okinawani, tykkään sinusta jo niin paljon!
 


Lento edellisestä kohteestani, Taiwanista Okinawalle on lyhyt. Se kesti reilun tunnin. Taiwanilaisten ja japanilaisten ero oli helppo huomata, paitsi passien kansista, niin käyttäytymisestä.

Siinä missä taiwanilaislapset juoksivat äänekkäästi pitkin kentän odotusaulaa ja lauloivat lentokoneessa, japanilaispienokaiset istuivat kiltisti vanhempiensa kanssa. Osa luki kirjaa, osa näpräsi älylaitteita.

Nahan kansainvälisellä lentokentällä vastaan tulivat tutut muistutukset. Valotaulut kertoivat, että Japanissa saa huuhdella vessanpytyssä vessapaperia. Mutta pytyn reunoilla ei saa seistä.

Tullissa minulta kyseltiin kaikkea mahdollista. Japanin rajaviranomaiset olivat kaikista tiukimpia, joihin olen törmännyt nyt puolen vuoden sisällä.

–  Mitä aiot tehdä kaksi kuukautta Japanissa?

–  Olet opiskelija, vai oletko? Miten rahoitat olosi täällä?

–  Käytätkö huumeita tai myytkö niitä?

–   Saammeko tutkia matkalaukkusi?

Väliin turistille heiteltiin kysymyksiä joulupukista ja Muumeista. Helsingistä ja kesäyön auringosta sekä naurettiin paljon.

–  Sinä rakastat Japania, minä tykkään Suomesta. Vaihtaisimmeko asuinpaikkojamme, vitsaili tullivirkailija.

Siinä vaiheessa päässäni vilahti monia seikkailuja, niin Japanissa kuin Suomessa, ja koin tunteita onnellisuudesta kaipuuseen sekunnissa. Melkein kyynelehdin virkailijoiden edessä. 

Muistin hetket, jotka haluaisin elää uudelleen ja tapahtumat, joita en olisi halunnut kokea koskaan.


Kiitollisena karkkimiehelle, joka kutsui elämäni matkalle

”En ole yksi miljoonista, vaan yksi joka tulee vastaan vain kerran elämässä.”

(Veljeni Facebook-sivu 19.1.2016)

Puoli vuotta ennen uutta ajanlaskua veljeni Roope alkoi jakaa Facebookissa erilaisia mietelauseita. Aluksi ne olivat joltain hupisivustolta jaettuja. Sitten hän alkoi jakaa tekstejä, joissa oli mukana viisaita sanoja, muun muassa buddhalaisuudesta ja muista uskonnoista peräisin olevia mietelmiä.  

Nautin suunnattomasti noista veljeni somejaoista. Vitsailimme niistä yhdessä puhelimessa aina uuteen ajanjaksoon saakka. 7.7.2016. Se päivä muistuttaa minua elämästä, joka tapahtui joko ennen tai jälkeen veljeni kuoleman. Elämästäni tuli yhtäkkiä yhtä sumua. Lievästi sanottuna. Sinne laskeutui täysi pimeys. Hautajaisissa pappi olisi voinut puhua vaikka merisäästä tai selostaa tenniskilpailua. En muista niistä hetkistä mitään.

Kuin sattumalta olin varannut veljeni kuolemaa edeltävänä päivänä kesälomamatkan Japaniin. Vaikka mietin hautajaisiin saakka, voisinko lähteä reissulleni, jossain sisimmässäni tiesin, että minun pitää tehdä se matka. Hinnalla millä hyvänsä.

Edellinen, ensimmäinen Japanin-reissuni oli ollut erikoinen. Tein sen ex-kumppanini kanssa. Olimme varanneet matkan ennen kuin päätimme erota, ja lähdimme silloin reissuun eksinä. Olin unelmoinut pitkään Japanin-lomasta, sillä maa ja sen kulttuuri kiehtoo minua äärettömästi. Päätin tuolla ex-matkallamme, että palaan vielä joku päivä unelmieni maahan. Täysin toisenlaisissa fiiliksissä.

Mutta lähteminen toiselle Japanin-reissulleni ei ollut helppoa. Uskaltaisinko matkata yksin tilanteessa, jossa olen todella hauras? Voisinko jättää vanhempani äärimmäisen surun keskellä kahdestaan? Olisiko minulla sydäntä jättää koirani vanhempieni luokse? He ovat menettäneet äskettäin poikansa; ehkä he kaipaisivat minunkin seuraa. Tällaisia ajatuksia pohdin samaan aikaan, kun mietin veljeni kuolemaa 24/7. Miksi hänen piti lähteä ja jättää minut yksin?

Hautajaisten jälkeen minun ei tarvinnut enää miettiä matkaani yhtään. Se oli niin tarpeellinen tauko kaikkeen, ja vanhempani ottivat koirani mielellään hoitoonsa.

Kun lentokoneeni starttasi Helsinki-Vantaalta toiselle Japanin-matkalleni, olin onnellisempi kuin aikoihin. Jo ensimmäinen päiväni oli ihmeellinen, kuten koko 2,5 viikkoa Tokiosta Hiroshimaan.  Näin kaikkialla vain pelkkää kauneutta. Kiireisessäkin miljoonametropolissa oli niin silmiä häikäisevää upeutta ja rauhallisuutta, että jokaisella askeleellani tunsin vaipuvani yhä syvempään meditaation kaltaiseen tilaan. Kiersin ihania puutarhoja, tapasin ihmisiä jotka hymyilevät silmillään, hykertelin ruuhkaisissa liikennevaloissakin.

Jossakin pienellä tokiolaisella asuinalueella, jonne olin kulkenut sattumalta kauniiden puistomaisemien läpi, mies kurkisti aidan välistä ja tarjosi makeista. Hänen tummat hiuksensa kiilsivät auringossa ja valo loi kasvoille varjoja, mutta näin valkoisten hampaiden loiston ja kutsuvan hymyn. Kun hän astui pari askelta lisää kohti minua, kuulin varvastossujen pehmeät lompsahdukset ja huomasin paksujen hiusten alta paljastuvat ystävälliset silmät.

Tiesin, että japanilaisten tarjoiluista ei pidä kieltäytyä, ellei halua moukan mainetta.

Otin karkin ja kiitin syvään.

–  Näytät siltä kuin olisit menettänyt äskettäin suuren asian, sanoi karkkimies sen jälkeen englanniksi.

”Näytät siltä kuin olisit menettänyt äskettäin suuren asian.”

–  Ehkä meditaatio kanssamme tekisi hyvää, hän jatkoi ja viittoi ovelle päin.

En pystynyt enää pidättelemään kyyneleitäni. Näkyykö minusta todellakin päälle päin, että olen menettänyt elämäni rakkaimman ihmisen, mietin sinä hetkenä. Ensimmäisenä päivänä Tokiossa. Ehkä näkyi tai ehkä oli vain sattumaa, että karkkimies kutsui minua noilla saatesanoilla.

Näin aidan takana temppelin ja sen sisältä kaikui hento rummutus. Seurasin karkkimiestä aulaan, jossa oli paljon tohveleita. Riisuin kenkäni, yritin pyyhkiä salaa kyyneleitäni ja laitoin tohvelit jalkaan. Kiipesimme punaisia kierreportaita kohti temppelin ylintä kerrosta ja rummutus tuntui kovenevan jokaisella askeleellani. Karkkimies piti hennosti kiinni kädestäni ja ohjasi saliin, jossa istui lattialla kymmeniä ihmisiä. Miehen hymy ja salaperäinen pilke silmässä toivat mieleeni veljeni.

Vieraat, kauniilta kuulostavat sanat ja rytmikäs rummutus leijuivat ympärilläni. Polvien päällä sievästi istuvat japanilaiset nyökkäilivät minulle, ja kyyneleeni tippuivat kuin Niagaran putous. Vaikka olin ihan vieraassa paikassa enkä ymmärtänyt sanaakaan, minusta tuntui, että olen kotona. Turvassa.

Meditaation jälkeen karkkimies ohjasi minut pieneen huoneeseen ja tarjosi siellä teetä – sekä nenäliinoja. Ennen kuin hän oli saanut teetä kuppeihimme, olin avautunut hänelle elämästäni. Kerroin veljeni yllättävästä kuolemasta ja pohdin tämän tuntemattoman miehen edessä, miksi minun täytyy tulla unelmieni paikkaan aina epätoivotuissa tunnelmissa. Miksi en pysty nauttimaan täällä koskaan huolettomana? Latasin hänelle kaikki murheeni ja hän kuunteli minua kuin kiltti koiranpentu. Välillä päätä nyökyttäen, välillä suuret silmät sydämeeni saakka porautuen.

Karkkimies sanoi, että Japani selvästi koettelee minua nyt. Eikä siihen ole muuta vaihtoehtoa, kuin kokea kipeimmätkin kokemukset ja oppia niistä.

Opin paljon jo tuossa hetkessä. Tuokiosta maailman lempeimmän namusedän kanssa. Hänellä oli uskomattoman levollinen vaikutus minuun ja kun olin pyyhkinyt kyyneleeni sekä suoltanut elämäni kipeimmän asian ulos, kuuntelin hänen japanilaisia tarinoita silmät loistaen. Opetuksia shintolaisuudesta ja buddhalaisuudesta. Salaisuuksia kirsikankukkien ja samuraiden kulttuurista. Hyppäämisestä täysin tuntemattomaan, mutta samalla niin tutulta kuulostavaan maailmaan.

–  Tee tämä reissusi, mutta tule takaisin, kun olet valmis siihen. Silloin aistit kirsikankukkien kauneuden ja kuulet lintujen laulun ilman suruverhoa. 

”Tule takaisin, kun olet valmis siihen. Silloin aistit kirsikankukkien kauneuden ja kuulet lintujen laulun.”

Malediivit, Sri Lanka, Bali, Laos, Hongkong, Myanmar… Kymmenien paikkojen jälkeen olen opintovapaani viimeisellä suoralla. Sillä, jonka säästin tarkoituksella reissun loppuvaiheen kohokohdaksi. Kolmen kuukauden huipennukseksi, vaikka koko opintovapaani on ollut huikean hienoa aikaa. Jo ensimmäisistä silmäyksistä lähtien. Niistä hetkistä saakka, kun näin Malediivien turkoosin meren. Se tapahtui 365 päivää myöhemmin siitä, kun tapasin karkkimieheni.

Mutta nyt, rakas Japanini! Olen niin onnekas täällä luonasi. Et arvaakaan, kuinka paljon minä olen sinua kaivannutkaan.

Ja karkkimieheni, kiitos, ilman kanelinmakuista karamelliasi en olisi tässä. En olisi viettänyt lukemattomia öitä syksyllä 2016 miettien, että miten pääsen takaisin Japaniin ja voisin elää siellä hetken pidempään kuin tavallisella lomalla. Huolettomampana, toivottavasti oppineempanakin.

Olen kohdannut reissuillani satoja miehiä, joiden hymyt ja eleet muistuttavat veljeäni. Australialainen taksimies, taiwanilainen kioskinmyyjä, indonesialainen postimies. Jokainen heistä on muistuttanut minua ihmisestä, jota ikävöin eniten tällä hetkellä. Eniten japanilainen karkkimies. Häntä minä muistan aina kiitollisena, kuten veljeänikin. Ilman heitä kahta en olisi lähtenyt tälle unelmieni opintomatkalleni, joka on opettanut elämästä enemmän kuin mikään tai kukaan aiemmin.

Hassua, että elämässäni piti sattua traagisia tapahtumia ennen kuin osasin alkaa nauttia siitä. Olen maininnut aiemminkin, että veljeni kuolema osoitti hyvin sen, että elämä voi päättyä yllättäen milloin vain. Siksi on mentävä eteenpäin ja elää. Toteutettavia omia unelmiaan. Siksi olen tällä reissullani – ja näen parhaillaan vaaleanpunaisia kirsikankukkia sinistä taivasta vasten. Takana on yli kuusi kuukautta salaisten haaveideni matkaa. Reissua, joka tehdään vain kerran elämässä.

Askeleeni on paljon kevyempi kuin edellisellä Japanin-reissullani tai opintovapaani alussa. Hengitän syvään ja tyytyväisenä Nipponin ilmaa.

Tiedätkö mitä, Japanini? Olen niin onnellinen.

Olen turvassa.

Ja rakas Okinawani, haluaisin tanssia rannoillasi. Erityisen iloinen olen täällä tänään. Minun tekisi mieli huutaa onnesta suurella terassillani Nahan kattojen yllä, mutta täällä Japanissa ei ole syytä korottaa ääntä. Samaan tapaan kuin vaikkapa amerikkalaiset riemuitsevat Napapiirillä: ”I can’t believe I am here with Santa!”

Ihana Okinawani, sinä olet joulupukkini. Energiajuomani. Keväthuumani.

Oi, Japani, voisin flirttailla kanssasi ikuisuuden, mutta haluan tutustua sinuun nyt paremmin kuin karkkiin, jota makustellaan kielen päällä.
Ensin kuitenkin rauhoitun, tai ainakin yritän päästä eroon näistä liikutuksen kyyneleistä.

 

16.3.: Lisätty väliotsikko 'Kiitollisena karkkimiehelle, joka kutsui elämäni matkalle' ja sen jälkeen kaksi kappaletta Roopesta.

Kuvat ovat Nahan Naminoue rannalta, jossa maaliskuun toisena viikonloppuna uskaliaimmat olivat jo uimassa; toiset olivat vielä talvitakeissaan ja -asusteissaan liikenteessä.

 

Lisää Okinawasta:


Kommentit (6)

Vierailija

Nahan satamassakin on turkoosin värinen meri ! Olen ollut 4 kertaa Okinawalla, lähes viidenkymmenen Japani vuoteni aikana. Kerran töissä Joulupukin muorina. Siellä aistii mielestäni samaa kuin Suomen Lapissa, jotain lumoa. Ihmiset ovat avoimia ja ystävällisiä, puhumattakaan karun kauniista luonnosta. Musiikissa on samaa kuin Portugalin Fadossa, naiset odottavat miehiä mereltä. Okinawa on paikka, missä haluaisin viettää viimeiset vuoteni. Toivottavasti suuri turistimäärä ei muuta sitä mitenkään, kuulin että viime vuonna vierailijoita oli poikkeukselliset 2.miljoonaa. Menen taas tässäkin toukokuussa, puolenkuun jälkeen hinnat laskevat koska sadekausi alkaa. Se ei kyllä yleensä heti ala, sää on ihanteellinen juuri silloin.

Annakaisa Vääräniemi
Liittynyt25.4.2016

Oi, kirjoitatpa osuvasti Okinawasta. Samanlaisia havaintoja olen tehnyt parin päivän aikana.
Joulupukin muorin homma kuulostaa äärettömän mielenkiintoiselta. Ja hienoa, että pääset tänne pian taas käymään. 🌸🌸🌸

Jenniiiii

Ai että miten ihanasti kirjoitettu! Mulle tuli ihan tippa linssiin tuosta makeista tarjonneesta miehestä ja hänen ystävällisyydestään. Olin teininä kovin kiinnostunut kaikesta Japaniin liittyvästä ja haaveilin, että pääsisin opiskelemaan Itä-Aasian tutkimusta. :) Japaniin olisi kyllä ihana matkustaa ja Okinawa vaikuttaa upealta paikalta.

Annakaisa Vääräniemi
Liittynyt25.4.2016

Kiitos, Jenniiiii! Ihanasti kirjoitit sinäkin. Toivottavasti pääset joku päivä matkustamaan Japaniin ja Okinawaan. Tämä saari tuntuu niin erilaiselta kuin muu Japani, silti kuitenkin todella tutulta. Ja turvalliselta. Suosittelen vahvasti jo näiden muutaman päivän kokemusten perusteella Okinawaa.
Lämmittävää kevätaurinkoa toivon sinullekin täältä Nahasta! 

Seuraa 

Tervetuloa mukaan Adventuristan matkaan!
Olen Annakaisa, intohimoinen seikkailija ja Me Naisten toimittaja sekä bloggaaja.
Tämä blogi on täynnä matka- ja matchatarinoita.

Vuosi sitten järjestelin elämäni uusiksi ja lähdin unelmieni matkalle. Opintovapaani starttasi Malediiveilta ja kävin 16 eri maassa kymmenen kuukauden aikana.
Olen reissannut yhteensä 65 valtiossa (joulukuu 2018).

Contact: annakaisa.vaaraniemi@sanoma.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Marraskuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2017
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu

Kategoriat