En välttämättä tiedä mitään parempaa pitkän työviikon jälkeen kuin istahtaa elokuvateatterin pehmeälle penkille. Vieläpä kun takana on ihan koko viikko töitä kahdessa eri paikassa ja edessä pitkästä aikaa iki-ihanan Bio Rexin valkokangas.

No, joo, suunta Helsinki-Vantaalle ja jonnekin reissuun on tietenkin paras keino nollata ja käynnistää vapaat, mutta kun sitä mahdollisuutta ei nyt eikä muutenkaan usein ole, niin elokuvailta toimii oikein mainiosti pään nollaukseen.

Etenkin, kun kyseessä oli tosiaan tuo Bio Rex ja henkeäsalpaavan upea, japanilainen elokuva Shoplifters – Perhesalaisuuksia.

 

Helsingissä järjestetään vuosittain Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaali. En ole moneen vuoteen päässyt katsomaan mitään sinne ja tänäkin vuonna vilkaisin vain japanilaiset elokuvat. Onneksi listalta löytyi yksi mielenkiintoinen draama esittelyjen perusteella; muut japanilaiset olivat lähinnä animaatioita. Ja onneksi olin ajoissa varaamassa lippua. Shoplifters-näytännöt myytiin hetkessä loppuun. Mutta ei hätää; elokuva on tulossa suurempaan jakeluun Suomessa myöhemmin, kertoo sen jakelija Cinema Mondo

Elokuvissa käyminen on yksi lempiharrastuksistani, vaikka tuntuu, että viime vuosina olen sitä ehtinyt toteuttamaan todella vähän. Tykkään käydä elokuvateattereissa, koska kotona en varsinkaan yksin osaa keskittyä elokuvaan enkä sarjaan. Jonkun muun seurassa kotisohvalla nukahdan helposti. Kun maksan elokuvasta, jonka käyn katsomassa teatterissa, en pysty ainakaan pikakelaamaan elokuvaa enkä malta (yleensä) nukahtaa, vaan yritän sinnitellä loppuun saakka. No, harvemmin olen katsonut niin huonoja elokuvia enää, että nukahtaisin.

Opintovapaallani ajattelin, että hyödynnän aikaani leffaharrastukseen, mutta miten kävi? Ainoastaan Taipeissa kävin elokuvissa muutaman kerran, kun asuin kuuluisan taiwanilaisen elokuvateatterikadun vieressä. Yhden kerran piipahdin elokuvissa myös Okinawalla. Katsoin kyllä lentokoneessakin muutaman filmin ja erään erityisen kanssa Netflixiä sekä muita televisio-ohjelmia. Mutta sen verran oli muuta tekemistä, että elokuvat nyt jäivät opintovapaallani niiden muiden mahtavien juttujen jalkoihin – ja hyvä niin.

 

Mitä ajattelen Shoplifters – Perhesalaisuuksia -elokuvasta?

Voin tuntea kylmät väreet vieläkin Perhesalaisuuksia-elokuvasta. Se on kuuluisan japanilaisohjaajan Hirokazu Kore-edan draama Manbiki Kazoku, joka voitti keväällä Cannesissakin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun. Elokuva on ollut koko kesän ajan supersuosittu myös Japanissa.

Pääosassa on köyhä työläisperhe, joka hankkii elantonsa huijaamalla, kuten myymälävarkauksilla. Mutta perheenjäsenillä on jollain tapaa hyvä sydän; he adoptoivat perheeseensä kadulle hylätyn pikkutytön.

Kun aiemmissa näkemissäni Kore-edan elokuvissa keskiössä ovat olleet melko hyvätuloiset perheet, niin Perhesalaisuuksissa tilanne on täysin toinen. Ja se on erittäin virkistävää.

Vaikka olen suuri Japani-fani ja hehkutan japanilaisia, on heilläkin omat vaikeutensa ja ne niin kutsutut ”pimeät puolensa”. Harrastukset ja elämäntavat, joista vaietaan. Joista tavallinen turisti ei tiedä mitään, koska hän ihailee katujen ja luonnon siisteyttä, japanilaisten ystävällisyyttä ja herkullista ruokaa. Eikä siinä mitään: lomalla pitääkin nauttia ja tehdä miellyttäviä asioita. Mutta kun sain keväällä olla Japanissa pidemmän ajan ja tutustua paikalliseen elämään sekä ihmisiin vähän paremmin, huomasin, että myös japanilaisessa kulttuurissa on monenlaisia vaikeuksia. Ne vain on usein lakaistu perheissäkin pois näkyvistä ja elämä rullaa isojen ongelmavyyhtien päällä – kunnes nuo vyyhdit räjähtävät (usein) käsiin ja elämänsuunta ehkä muuttuu kokonaan.

Perhesalaisuuksia on kehuttu Japanissakin sen esittämien yhteiskunnallisten ongelmien vuoksi. Tässä elokuvassa mummohahmo huijaa eläkkeillä ja pelaa niitä peliluolissa, isähahmo opettaa poikaansa varastamaan, äitihahmo pöllii tavaroita pesulaan tuotavien vaatteiden taskuista, siskohahmo työskentelee strippiluolassa. Kuvailen heitä hahmoina, sillä loppuen lopuksi heidän verisukulaissiteensä eivät ole niinkään vahvoja, vaan tämä on perhe, jota yhdistävät raha ja rikokset, mutta myös tiivis läsnäolo. He ottavat pahoinpidellyn pikkutytön hoiviinsa ja antavat tälle aikaa sekä rakkautta – sekä opettavat tietenkin näpistelemään. 

Tässä elokuvassa on myös huumoria sekä muutama erittäin kaunis kohtaus kuvallisesti, kun vaikkapa perhe menee viettämään rantapäivää ja leikkii yhdessä meren äärellä. Mutta mitään suuria japanilaisia kauneuselementtejä tässä elokuvassa ei ole. Sävy on tumma myös visuaalisesti. Silti, bongasin elokuvasta tuttuja tokiolaismaisemia, ihania fiilistelyjä paikallisilla kaduilla sekä yritin kuulostella tuttuja japaninkielisiä sanoja. 

Ah, ikävähän tässä tuli Japaniin! Ja elokuva saa viisi tähteä. Sen verran voimakkaan vaikutuksen se teki. 

 

 

Olen aiemminkin nähnyt Hirokazu Kore-edan ohjaamia elokuvia. Niissäkin on rankkoja aiheita, mutta hieman ehkä kevyemmässä muodossa. Vahvat suositukseni annan kuitenkin muun muassa:

  1. Siskokset-elokuvalle
    (Unimachi Diary, 2015)
    Siinä kolme parikymppistä siskosta asuu keskenään ja pian he saavat elämäänsä neljännen, vähän nuoremman siskon. Vaikka elokuvassa kuvataan paljon perhesuhteita, se on kauniilla tavalla yksinkertainen ja eleetön – ja ah, mitkä maisemat sekin tarjoili aikoinaan Japani-kuumeeseen.
     
  2. Isänsä poika -elokuvalle
    (Soshite Chichi ni Naru, 2013)
    Hirokazu Kore-edanin elokuvissa on vahvaa perhekuvausta, ja sitä löytyy Isänsä poika -leffastakin. Mutta mitä tapahtuu, kun japanilainen bisnesmies ja hänen vaimonsa tajuavat, ettei heidän 6-vuotias poikansa olekaan heidän biologinen lapsensa?

 

Pressikuvat: Wild Bunch
Pressikuvat: Wild Bunch


 

Ai, niin, kun googlailin hieman tästä elokuvasta, vastaani tuli ikävä uutinen. Viikko sitten, 15. syyskuuta 2018, tässä elokuvassa mummoa (oikealla kuvassa) näytellyt Kirin Kiki kuoli. Olen nähnyt hänet monissa muissakin japanilaisissa elokuvissa ja ihastunut hänen tyyliinsä. Etenkin Kirsikkapuiden alla -elokuvassa tämä 75-vuotias näyttelijä oli huikea. Se elokuva on muutenkin niin kaunis, että vielä nyt muistelen sitä melkein tippa linssissä. Varsinkin tämän uutisen kanssa. 

RIP, Kirin Kiki! 

 

Vinkkaa omat suosikkisi!

Jos tätä postausta eksyy lukemaan joku japanilaisten elokuvien fani, niin kerro ihmeessä leffasuosituksesi alla tai privaatista meilillä (osoite näkyy joko tuossa oikeassa laidassa tai mobiilissa sivun alaosassa). Sen verran on taas elokuvakuume, varsinkin uudempien japanilaisten kuvien suhteen, että kaikki vinkit otan mieluusti vastaan. Jospa sitä osaisi katsoa jonkun elokuvan joskus kotonakin. 

 

Sinua saattaa kiinnostaa myös: 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tervetuloa mukaan Adventuristan matkaan!
Olen Annakaisa, intohimoinen seikkailija ja Me Naisten toimittaja sekä bloggaaja.
Tämä blogi on täynnä matka- ja matchatarinoita.

Vuosi sitten järjestelin elämäni uusiksi ja lähdin unelmieni matkalle. Opintovapaani starttasi Malediiveilta ja kävin 16 eri maassa kymmenen kuukauden aikana.
Olen reissannut yhteensä 65 valtiossa (joulukuu 2018).

Contact: annakaisa.vaaraniemi@sanoma.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Marraskuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2017
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu

Kategoriat