Temppeleistä kantautuva kumina. Kolikkopesuloiden raikkaat tuoksut. Pehmeän pörröiset pyjamat. Silmiä hivelevä luonto ja sen asukit. Umamin herkullinen maku.

Japani on täynnä aistiärsykkeitä. Tämä on kulttuuri, joka tulee iholle – ainakin kuvainnollisesti. Mutta saattaapa se nostattaa ihokarvat pystyyn ja tuottaa kylmiä väreitä ihastuksesta.

Olen tiputtanut monet kyyneleetkin japanilaisen kauneuden ja rauhallisuuden vuoksi. Ne ovat olleet onnenkyyneleitä.

Kyllä, herkistyn helposti täällä. Mutta olen huomannut myös yhden herkän asian, joka ei ole niin helppo juttu Japanissa kaltaiselleni kinesteettiselle tyypille. Koskettelijalle ja tuntoaistilla reagoivalle ihmiselle.

Tässä kulttuurissa ei näe kovin paljon julkisia halaamisia. Ystäviä ja perheenjäseniäkin tervehditään kumarruksella. Tosi läheisille ihmisille heilutetaan kättä. Tavalle on pitkät perinteet.

Jos kadulla näkee pareja kävelemässä käsi kädessä, ovat he luultavammin Japanin ulkopuolelta. Tai vastarakastuneita nuoria, jotka kyseenalaistavat perinteitä. Pariskunnat saattavat istua vierekkäin puistossa, mutta juuri kukaan ei pidä toisiaan kädestä.

Pitkillä juna- tai bussimatkoillakaan pää ei painaudu vahingossakaan toisen olkapäille torkkumaan, vaan selät pysyvät suorassa, vaikka suusta kuuluisi kuorsausta ja vieressä istuisi se kaikkein rakkain.

Eikä puolisoa tai ystävää hierota ex tempore yleisissä tiloissa, jos tämä kertoo vaikkapa niskakivusta. Jo pieni hiusten pörröttäminen tai käsien hipaiseminen voi saada japanilaisen hämilleen julkisella paikalla, vaikka koskettelijana olisi oma kumppani.  

Samaan aikaan Japanissa on paljon seuralaispalveluja ja jopa halikaverikahviloita. Nyt olen tottunut jo tähän ilmiöön ja julkisen koskettelun puutteeseen, mutta aluksi ne tuntuivat pienoiselta kulttuurishokilta. Samaa ovat sanoneet monet ulkomaalaiset ystäväni, jotka asuvat Japanissa.

Etenkin kanadalaiset ja yhdysvaltalaiset ovat tottuneet kotimaassaan kulttuuriin, jossa fyysinen välimatka on pienempi. Kulttuurishokki, he ovat nyökytelleet, kun olemme puhuneet kosketteluhuomioistamme Japanissa.

 

Koskettelijan piinapaikat Japanissa

Siinä missä japanilainen huudahtaa ”kawaii” jostakin söpöstä asiasta, minä olen jo menossa hiplailemaan sitä.

Haluaisin tuntea itse, miltä jokin kangas tai pinta vaikuttaa. Olen ensimmäisenä silittämässä eläintarhan eläimiä ja kokeilemassa museon hassuja hattuja.

Mutta olen huomannut, varsinkin nyt koronavirusaikana, että etenkään kaupoissa ei ole syytä kosketella tavaroita.

Kumarran täällä kohteliaasti uusille ja joillekin vanhoille tutuille. Halaan vain muutamia paikallisia ystäviäni, jotka ovat oppineet tavan ulkomailla asuessaan. Mutta nyt koronapelossa halaamista tapahtuu yhä harvemmin.

Kaikki japanilaiset koiranomistajatkaan eivät tykkää, kun ulkomaalainen haluaisi silitellä turren turkkia. Tässä koronatilanteessa vielä vähemmän, ja ymmärrän heitä hyvin.

Ulkomaalainen ei pääse hierontaan, jos hän ei osaa englantia. Sama asia tapahtuu kampaajalla ja kosmetologilla.

Edes kulmien värjäämistä tai otsatukan leikkuuta ei saa, ellei osaa kertoa siitä englanniksi tietyissä paikoissa.

Onneksi yhä useampi japanilainen kauneussalonki mainostaa englanninkielisiä palvelujaan. Palvelu on usein robottimaisen tarkkaa ja nopeaa, ainakin suosimissani minuuttikampaamoissa.

Hän, joka rakastaa kosketusta ja aitoja kokemuksia sekä saa energiansa vuorovaikutuksesta, voi olla kovilla Japanissa.

Eipä silti suomalaisessakaan kulttuurissa julkinen kosketteleminen ole kovin yleistä. Mutta vaikkapa Helsingissä on helppo bongata käsikkäin kulkevia ja toisiaan halaavia pareja.

Kahviloissa voi vaihtaa suudelman tai halauksen ja baarissa istua sylikkäin. Tai vaikkapa laittaa käden ystävän olkapäille, kun siltä tuntuu. Usein se tapahtuu kuitenkin huomaamatta, spontaanisti ja ajattelematta – etenkin jos on koskettelija luonteeltaan.

Japanilainen yhteiskunta voi puolestaan olla vaikea tällaiselle ihmiselle, joka oppii parhaiten asioita kinesteettisen aistijärjestelmän eli tuntoaistin kautta.


 

Aito läsnäolo riittää

Muutamia vuosia sitten opiskelin Nlp practitioneriksi, ja silloin opin myös hyödyntämään kinesteettistä oppimispiirrettäni.

En ollut aiemmin edes ajatellut, että tuntoaistini on niin vahva ja voisin jopa hyötyä siitä. Olin jopa pelännyt hieman kinesteettistä vuorovaikutusta. Osasin toki luoda sosiaalisia suhteita, mutta yleensä olin ilmeetön pokerinaama ja pidin mielelläni aina sopivan etäisyyden toiseen.

Osin tähän entiseen käyttäytymiseeni vaikutti kulttuuri, osin omat henkiset esteeni. Mutta kun aloin ymmärtää enemmän itseäni, aloin kaivata fyysistä kosketustakin yhä enemmän ja minusta tuli itsestänikin koskettelija.

Kinesteettiselle oppijatyypille on tärkeää nähdä myös ihmisten eleet ja ilmeet. Hän on usein itsekin elehtiväinen.

Saatan vaikuttaa levottomaltakin, kun tutkin toisten ilmeitä palaverissa tai kun vaikkapa liikutan kehoni osia lukusalissa. Puhun paljon käsilläni ja sormeilen erilaisia pintoja. Painan mieleeni asioita paremmin, kun annan niille jonkun pienen merkin kehossani.

Haluan tuntea teepensaan lehden sormieni välissä ja hivellä matchakupin rosoista tekstuuria. Valitsen vaatteeni usein myös sen perusteella, miltä kangas tuntuu ihollani; en voi millään ostaa kaunistakaan vaatetta tai kenkiä, jos niissä on joku ikävästi tuntuva kohta.

Japanilaisten kasvoja on usein vaikea lukea. Ainoastaan illanvietoissa, jossa he usein humaltuvat, on kasvoilla enemmän ilmeitä ja vartalossa enemmän liikehdintää. Myös puheen sävy on silloin erilainen, eläväinen.

Kielikoulussa ehdin jo tottua siihen, että monien opetustyyli on rauhallinen. Melkein robottimainen. Se tyyli sopii japanin kielen opiskeluun.

Vaikka aluksi tuo tyyli saikin minut hämilleen. Kehossani ei pyörinyt tuntemuksia enkä osannut tulkita opettajien kehonkieltä.

Liiallinen tulkitseminen on turhaa missä tahansa asiassa. Se vie helposti ylimääräistä aikaa.

Ihmisten seurassa saan kuitenkin tarvittavaa energiaa elämiseeni. Siitä minä elän eikä se vaadi aina koskettamista.

Japanissa olen oppinut, että toisen fyysinen läsnäolo on tärkeintä. Kun hän puhuu tai kuuntelee, liikkuu tai istuu paikallaan. Puhaltelee ja hengittelee. Mitkään sosiaaliset mediat tai robotit eivät korvaa aitoa läsnäoloa.

 

Kuvat ovat Fukuokan Uminonakamichi-puiston eläintarhasta.

 

Lisää aiheesta:

Kommentit (3)

Maikkiliina
1/3 | 

Mielenkiintoinen kirjoitus. Miten koirat, silittelevätkö omistajat niitä julkisesti?

Annakaisa Vääräniemi
Liittynyt25.4.2016

Kiitos, Maikkiliina. Loistava kysymys. ;-)
Näen yleensä koiria omistajineen, kun nämä ovat ulkoilemassa. Eli en ole nähnyt kyllä julkista silittelyä kadulla.

Sen sijaan paikalliset (Joilla ei kenties ole omaa lemmikkiä) käyvät ahkerasti kissa- ja koirakahviloissa rapsuttelemassa karvakuonoja. Joten eläinkontaktin tarvetta kyllä on.

Corporate Finance Homework Help
4/3 | 

This Academic article is very good, in fact, it’s good to find such useful content on your website. For education purposes, you can look forward to the Assignment help Online. Our assignment experts work hard to live up to the expectations and provide total peace of mind. Contact us at https://www.urgenthomework.com/corporate-finance-homework-help for any help in the assignment.
WhatsApp: + 61-7-5641-0117 email: support@myassignmenthelp.net

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tervetuloa mukaan Adventuristan matkaan!
Olen Annakaisa, intohimoinen seikkailija ja Me Naisten toimittaja sekä bloggaaja.
Tämä blogi on täynnä matka- ja teetarinoita.
Contact: annakaisa_vaaraniemi@hotmail.com

Olen reissannut yhteensä 71 valtiossa.
Syyskuussa 2019 jäin vuorotteluvapaalle ja lähdin reissuun.

Nyt olen Japanin Fukuokassa (huhtikuu 2020).

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
Tammikuu
2019
Joulukuu
Syyskuu
2018
Marraskuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2017
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu

Kategoriat

Instagram