Jos jokin paikka tällä opintovapaallani on vastustanut kovasti, niin se on Marokko. Olen mennyt kaikkiin kohteisiin aina onnellisena siitä hetkestä ja mahdollisuudesta, että pääsen kokemaan uuden paikan tai ainakin uudet seikkailut. Niin tein täällä Marokossakin, mutta tähän mennessä maa on kyllä osoittanut täysin odottamattoman puolensa minulle.

Yritän olla inhoamatta Marokkoa ja ajattelen, että nämä jutut olisivat voineet tapahtua missä tahansa paikassa. Silti en pysty tällä hetkellä nauttimaan ihan täysin olostani niin rennosti kuin yleensä olen tehnyt heti uudessa paikassa. En ole kokenut sitä tyypillistä kuherrushetkeä, joka on tullut eteeni jokaisessa paikassa melkein samalla hetkellä kun olen päässyt sinne. Marokko on selvästi erilainen.

Kun saavuin Casablancan lentokentälle, otin junan keskustaan. Meinasin ottaa taksin, mutta se olisi ollut monta kertaa kalliimpi. Pitkän rupeaman, kahden yön lentojen ja kiireisten Japanin-viikkojen jälkeen, olin todella väsynyt. Yritin pinnistellä junamyyjän minttuteen turvin ja katselin tunnin ajan junan ikkunasta Marokon ihmeellisiä ensimaisemia. Aasi- ja lammasruuhkaa. Vihreitä peltoja. Ränsistyneitä taloja sekä komeita kartanoita.

Casa Portin asema Casablancassa näytti uudenkarhealta. Parkkeerasin Starbucksin kulmille napatakseni wifi-yhteyden. En kuitenkaan mennyt kahvilaan, vaan pysyttelin ulkona sekä katsoin pikaisesti kulkureitin majapaikkaani. Pidin kännykkää kämmenelläni ja pengoin laukustani jotain. Edestäni meni koko ajan paljon ihmisiä. Enimmäkseen nuoria ja bisneslookiin pukeutuneita, kahvimukia kantavia paikallisia.

Yhtäkkiä minua tönäistiin. Ja pian huomasin, että kännykkäni oli lähtenyt kädestäni. Näin kauempana kiiruhtavan muutaman henkilön ryhmän. En voinut mitenkään lähteä heidän peräänsä matkalaukkuni kanssa, joten mietin sekunnin. Sitten huusin täysillä:

– Pysäyttäkää varas. Hän otti kännykkäni.

”Auttakaa! Olen journalisti ja hän varasti tärkeimmän työkaluni.”

En tiedä, mistä päähäni tuli huutaa myös, että ”auttakaa, olen journalisti ja hän vei tärkeimmän työkaluni”. Tämä ei ole varmasti mikään UM:n matkustusohjeiden mukainen käyttäytymismalli. Kaukana siitä. Mutta tarvitsin apua ja tein kaikkeni huomion saamiseksi.

Sen jälkeen aloin itkeä ja mielessäni kävi jo kymmeniä asioita, joita minun pitää alkaa seuraavaksi tehdä: sulkea puhelin, sulkea sosiaalisen mediat tilit, olla yhteydessä verkkopankkiin…

Sitten eteeni tuli kaksi teinityttöä, jotka katsoivat minua tummiksi rajatuilla silmillään ja ojensivat puhelimeni. Ja juoksivat äkkiä pois. Samaan aikaan ympärilleni oli kerääntynyt paljon väkeä ja vartijakin tuli paikalle, mutta hän ei puhunut englantia. Vakuuttelin, että kaikki on hyvin ja lähdin äkkiä pois paikalta. Hieman sekavissa tunnelmissa tämän matkani ensimmäisen varkauden jälkeen. Perusturvallisuuteni oli horjunut, mutta samalla koin jotain ääretöntä ystävällisyyttä. Kuka ja miksi kännykkäni palautettiin niin nopeasti?

 

Ahdistava hetki hissikuilun pohjalla

Juna-aseman toisella puolella kohtasin innokkaita taksimiehiä. Kerroin heille, että pystyn kävelemään kymmenessä minuutissa majapaikalleni ja en tarvitse siis taksia.

Kun lähdin pois asemalta, yksi taksimies tuli perässäni ja kertoi, että kyseinen tie on suljettu ja minun pitäisi vaihtaa tien toiselle puolelle. Väsyneenä uskoin miestä, vaikkakin epäilin hieman, ja kävelin ison tien risteykseen ja lähdin kulkemaan kadun toista puolta – kunnes saavuin kohtaan, jossa tie oli suljettu.

Käännyin takaisin ja kohtasin taksimiehen taas. Hän kysyi, joko kyyti kelpaisi majapaikkaani. Ei kelvannut, ei varsinkaan tällaisen huijauksen jälkeen.

Kilometristä tuli kaksi kilometriä ja saavuin majapaikkaani hikisen tärisevänä. Sen perinteinen marokkolainen sisustus näytti erittäin värikkäältä ja hauskalta, mutta en jaksanut ihailla kauan sitäkään. Halusin nukkumaan tai ainakin rauhoittumaan huoneeseeni (sydämeni tykytti vielä kännykkäepisodin jälkeen hurjasti), mutta laukkujen jättämisen jälkeen ajattelin nopeasti hakea vettä lähikioskilta.

Saavuin kioskilta ja otin hissin seitsemänteen kerrokseen. Isoon hissiin tuli kolme remonttimiestä, ja kun hissi ehti ensimmäiseen kerrokseen, se alkoi nykiä ja kolista. Valot menivät päältä ja se pysähtyi kokonaan. Yhtäkkiä se alkoi valua alaspäin. Mielessäni kävi jo vaikka mitä. Yksi mies tarrautui minuun ja säikähdin, vaikka lopulta annoin periksi ja nojasin häneen. Sen jälkeen, kun hissi kolahti ilmeisesti toisen kellarikerroksen pohjaan melkoisella rytinällä.

Miehet alkoivat kolistella hissin ovea ja saivatkin sen auki, mutta edessä oli betoniseinä. Ilma huononi hetkessä ja kuumassa hississä tuli hiki. Minulla meinasi tulla taas itku, mutta ajattelin, että kyllä joku tulee meidät pelastamaan. Onneksi mukanani oli myös vesi- ja virvoitusjuomapullo, niin en ainakaan kärsisi nestehukasta, ajattelin.

Kännyköissä ei ollut kenttää siellä pohjalla. Miehet rymistelivät ja huusivat hississä. Noin vartin odottelun jälkeen hissin yläluukkua alettiin kolistella ulkopuolelta. Yläosa saatiin auki ja hissin ainoa nainen sai tietenkin ensimmäisenä ryömiä ulos. Miehet nostivat minua ja minä yritin ponnistaa niin, että kätteni ulottuisivat ylätasanteelle. Sellainen punnerrus käy urheilusuorituksesta.

Kun olin saanut käsivarteni betonilattialle, joku tarttui käsistäni voimakkaasti ja alkoi vetää minua siellä ylhäällä. Samalla mekkoni repeytyi ja jalkoihini tuli melkoisia naarmuja. Sukelsin kuitenkin hissikuilun pohjalta kohti valoa ja happea.

Ensimmäinen Marokon-päiväni meni täysin näistä tapahtumista toipumiseen. Casablancan nähtävyydet saivat jäädä siltä illalta. Seuraavana päivänä otin bussin Essaouiran rauhaan. Tosin eipä ollut helppoa silläkään etapilla: kahdeksan tunnin matka venyi kymmeneksi, bussimatkustajina oli suurimmaksi osaksi oudosti käyttäytyviä miehiä ja perillä minua odotti humalainen majatalon emäntä sekä useat huumeita kaupittelevat kadunmiehet.

Näiden kokemusten jälkeen minusta tuntuu, että Tokion sekava metroverkostokin on kuin paratiisi. Tai mikä muu tahansa matkakokemus on nyt yhtä unelmaa. Vaikka eihän tuo kannata vertailla paikkoja (kuten ei koskaan kannata vertailla ex-kumppaneitakaan): jokainen on oma yksilönsä. Ja jos liikaa kaipaa menneeseen, on syytä pohtia, pitäisikö sinne sitten palata kokonaan. Harvemmin se on järkevää, vaikka tällä hetkellä kyllä minulla on iso ikävä Japaniin.

Mutta tällaistahan tämä matkustaminen on välillä: että elämä ei aina hyväile täysillä ja tulee niitä huonompiakin päiviä. On kaipuuta, rakkautta ja rikkinäisiä mekonhelmoja.

Ja olen onnekas: henkeni ei ole ollut kertaakaan uhattuna. Joten yritän tässä yhä solmia rakkaussuhdetta Marokkoon. Tai ainakin sellaista suhdetta, että tuntisin oloni miellyttäväksi seuraavan viikon ajan.

Kuvat ovat Casablancan riadista eli majatalosta, jossa oli ystävällinen (ja ei-humalainen) vastaanotto. Siellä sain nukuttua pitkästä aikaa myös kymmenen tunnin yöunet. Ihan parasta!

Kommentit (3)

Vierailija

Aivan kamala tuo hissiepisodi, ahdistaa pelkkä lukeminenkin...onneksi päättyi hyvin.

Annakaisa Vääräniemi
Liittynyt25.4.2016

Joo, hissicase oli kyllä ahdistava ja nyt tekee mieli taas vältellä hissejä hetken. Onneksi niitä ei olekaan näissä Marokon pienissä kylissä. 

Seuraa 

Tervetuloa mukaan Adventuristan matkaan!
Olen Annakaisa, intohimoinen seikkailija ja Me Naisten toimittaja sekä bloggaaja.
Tämä blogi on täynnä matka- ja matchatarinoita.

Vuosi sitten järjestelin elämäni uusiksi ja lähdin unelmieni matkalle. Opintovapaani starttasi 1. syyskuuta 2017 Malediiveilta ja kävin 16 eri maassa kymmenen kuukauden aikana.
Olen reissannut yhteensä 65 valtiossa. Nyt olen takaisin Suomessa (syyskuu 2018).

Contact: annakaisa.vaaraniemi(@)sanoma.com

Blogiarkisto

2018
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2017
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu

Kategoriat