Tällä maalla, Japanilla, on ihmeellisiä vaikutuksia. Kun kävin alkuvuodesta kuukauden toisaalla ja tulin tänne takaisin, olen huomannut ja päässyt kokemaan taas niin paljon kivoja juttuja.

Vaikka koronavirus jyllää täällä ja pelot sitäkin enemmän, en tälläkään hetkellä keksisi rakkaampaa paikkaa.

Päiviini on tullut monenlaisia rutiineja, vaikka se isoin rutiini eli kielikurssilla käyminen onkin jäänyt ohjelmasta pois – koska koronaviruspelko sulki kouluni.

Rutiinit puolestaan ruokkivat luovuuttani, ja toisin päin: luovuus ruokkii rutiineja. En olisi kyllä koskaan uskonut tähän.

Kuvittelin ennen tätä ajanjaksoa, että rutiinit tappavat luovuuden. Että ne ovat paholaisen keksintö.

Mutta elämässä on monenlaisia aaltoliikkeitä: kymmenen vuotta sitten uskoin rutiineihin. Tein niitä hampaat irvessä ja halusin menestyä jokaisella elämän osa-alueella.

Nyt tilanne on toinen: rakastan rutiineja, kunhan ne ovat kivoja. (Ja mitä tulee menestymiseen ja onnellisuuteen, siinä asiassa uskon hellittämiseen ja mielenrauhaan. Veljeni kuoleman jälkeen elämässäni meni moni asia uusiksi, kuten juuri menestymisen tarve.)

 

 

Miltä päiväni näyttää Japanissa?

Rakastan aamuhetkiä, kun kirkasvaloa kirkkaampi valo pilkistää verhojen välistä ja asuinalueeni kadut ovat vilkkaimmillaan.

Silloin avaan tietokoneeni. Katson graafisten linjojen maisemaa, jossa vuorottelevat kerrostalot ja pienemmät japanilaistalot, ja nautin aamuteetäni. Senchaa tai muuta helppoa vihreää teetä, jota valmistan pienellä halpapannullani.

Kirjoitan aamuajatuksiani, blogiani sekä viestejä ystävilleni. Teen meditaation ja venyttelen. Pari kertaa viikossa innostun joogaamaan, lempeää yiniä, tunnin ajan.

Olen kirjoittanut aiemminkin kotona juuri aamuisin, mutta harvoin olen jaksanut paria viikkoa pidempään tehdä sitä.

Nyt kun olen jatkanut toimintaa täällä Japanissa jo pidempään, huomaan, että rutiinista on tullut oiva käytäntö. Sellainen käytäntö puskee kirjoittamaan lisää.

Mutta ei liikaa. En jaksa istua koko päivää enää tietokoneella. Eikä minun tarvitsekaan.

Olen huomannut, että keho kaipaa liikettä ja mieli virikkeitä. Japanin kieli on yksi hyvä aivopähkinä, jota harrastan päivittäin. Ruokaakin on syötävä.

Lounas on tärkeä, ehkä päivän tärkein ateria täällä Japanissa, ja silloin tapaan yleensä jonkun ystävistäni. Tai menemme iltapäivällä teelle.

Moni on viime aikoina perunut tapaamisiamme koronaviruksen pelossa. Ravintoloissakin on selvästi hiljaista, tai ne ovat kokonaan kiinni.

Lounaan jälkeinen kävelylenkki iltapäivän valossa on niin ikään osa päivääni. Erittäin tärkeä osa.

Lähden nyt lähes aina uusille alueille. Joskus otan bussin ja matkustan kaupungin laitamille tai kokonaan uuteen kaupunkiin. Välillä ystävän kanssa, useimmiten yksin.

Kadut ovat hiljaisia, ja ah, niin kuvauksellisia. Vaikka postaan paljon kuvia sosiaaliseen mediaan ja näihin blogikirjoituksiin, on kamerassani kuvia enemmän kuin vuosiin. Ja paljon muitakin kuvia kuin pelkästään teehuoneista ja matchakupeista. :-)

Vaikka kadunkulmat, puistot ja merenrannat saattavat näyttää samalta, on niissä aina jotain erilaista. Jotain niin inspiroivaa, että jaksan taas jatkaa matkaa. Että jaksan uskoa, että seuraavan päivänkin kävelylenkillä tulee vastaan jotain kiinnostavaa.

En ole vielä kohdannut tylsää paikkaa Japanissa. Ihastun kaikkiin näkymiin ja haaveilen aina, että teettäisin Japanin-kuvistani tauluja seuraavan kotini seinille tai edes jossain vaiheessa.

Toisinaan päivärutiineita ei ole. Tykkään nukkua, jos nukuttaa. Semmoiset seitsemän–kymmenen tuntia unta on oikein passeli. Joskus vartin päiväunetkin sopivat ohjelmaan mainiosti.

Joskus soi herätyskello ja päivä on täynnä kodin ulkopuolista ohjelmaa.

Iltaisin on myös omat rutiinit, mutta niistä postaan ehkä uuden tekstin joku toinen päivä.

 

Paras juttu, jonka (pakko)hidastaminen on tuonut elämääni

Vuorotteluvapaassani ja tässä korona-ajassa on ollut poikkeuksellisen hidas tahti.

Tuttavani epäilivät jo viime vuonna, kun sanoin, että aion viettää kuusi kuukautta samassa japanilaiskaupungissa eikä se ole edes Tokio.

Viime aikoina jopa ystäväni ihmetelleet, että enkö tunne levottomuutta, kun koronapelko sulkee paikkoja sekä tapahtumia. Kun elämäni on nyt heidän mielestään pakkohidastamista.

Ei, ei, ei.

Viime viikot ovat olleet ehkä parasta, mitä on tapahtunut elämälleni. Luovuudelleni.

Opintovapaani jälkeen olen vetkutellut kirjoittamisen kanssa tähän saakka, mutta nyt vihdoin olen alkanut kirjoittaa luoviakin tekstejä.

Kerran tai pari kertaa viikossa käyn täällä Fukuokassa kansainvälisen baarin illanistujaisissa, jossa innostun aina keskustelemaan paikallisten kanssa. Kuulen uusista jutuista ja trendeistä, ja saatan ujuttaa heille tietoutta vaikkapa suomalaisesta himmeliperinteestä.

Toiset reissaajat puolestaan kertovat inspiroivia tarinoita, kuinka ovat päätyneet nomadeiksi.

Olen myös tehnyt täällä käsillä paljon enemmän kuin vuosiin, ja haluan tehdä koko ajan lisää. En uskonut, että koululaisvuosieni askarteluintoni palaisi näin monen vuosikymmenen jälkeen.

Japanin-ajallani olen värjännyt kankaita, tehnyt käsitöitä ja ihastunut etenkin origamien tekemiseen.

Seuraavaksi haluan keramiikkakurssille – kunhan paikat aukeavat turisteille. Olen jo kiertänyt pajoja ja miettinyt, missä haluan matchakuppini tehdä. Kokkaaminenkin japanilaisittain kiinnostaa; vaikka tekeminen on tarkkaa, on aterioiden visuaalisuus niin kaunista – ja se vasta ruokkiikin luovuutta keittiössä.

Teen opiskeleminen. Se on tietenkin jokapäiväistä. Se on myös yksi niistä luovista asioista, joista pääsee nauttimaan kunnolla vain Japanissa.

Tee on sellainen luovuuden lähde ja luova toiminto, joka saa sydämeni sykkimään joka kerta erityisellä tavalla. Flow-virran tykyttämään suonissani niin, että tunnen sen valtaavan koko kehoni.

Varsin mahtavaa on iltapäiväkävelyllä törmätä pieneen teepuotiin, Mumeen, jonne on kuulemma yleensä korttelin mittainen jono. Jonne kaikki influensserit nyt haluavat, vaikka kauppa sijaitsee kaukana keskustassa tavallisella omakotitaloalueella. Kapealla kujalla, jossa on iltapäivällä jo varsin hämärää.

Siellä voi tuijotella lumoutuneena, kun teeammattilainen pyörittelee pannuissa vihreitä lehtiä ja vispaa kirkkaan vihreää jauhetta kuumaan veteen. Siellä voi kysellä vihreän teen trendeistä ja muista villityksistä myös paikallisilta vaikuttajilta.

Teehuone – siinä taitaa olla yksi eniten luovuuttani lisäävistä paikoista.

Vuorotteluvapaa puolestaan lienee luovuuttani parhaiten lisäävä ajanjakso. Omani on nyt ohi, mutta tyhjensin lomapankkini ja onneksi voin vielä nauttia Japanista ja sen ruokkimasta luovuudesta huhtikuun loppuun saakka.

 

Paljon virtaavaa luovuutta sinullekin!

Oletko muuten koskaan miettinyt, mikä on se aika tai paikka, jossa sinun sydämesi hehkuu ja luovuus loistaa?

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tervetuloa mukaan Adventuristan matkaan!
Olen Annakaisa, intohimoinen seikkailija ja Me Naisten toimittaja sekä bloggaaja.
Tämä blogi on täynnä matka- ja teetarinoita.
Contact: annakaisa_vaaraniemi@hotmail.com

Olen reissannut yhteensä 71 valtiossa.
Syyskuussa 2019 jäin vuorotteluvapaalle ja lähdin reissuun.

Nyt olen Japanin Fukuokassa (huhtikuu 2020).

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
Tammikuu
2019
Joulukuu
Syyskuu
2018
Marraskuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2017
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu

Kategoriat

Instagram