En tiedä, mistä aloittaa. Sillä olen vieläkin niin Vientianen lumoissa, vaikka olen sieltä poistunut muutama päivä sitten ja tullut tänne Luang Prabangiin (LP).

Kaikki Laosissa käyneet ystäväni ja lukemani blogit ovat hehkuttaneet LP:a täysillä. Monella tosin ei ole ollut vertailukohtana Vientianea.

Minulle Vientiane on kuin uusi Bali. Se on ehdottomasti opintovapaani yksi parhaista paikoista. Bali, Malediivit ja Hongkong ovat olleet tähän asti kärkikolmikko, mutta Vientiane kiilaa aika kovaa rinnalle, ellei kokonaan ohi.

Jos joskus vielä pääsen pidemmälle ulkomaanreissulle, Vientiane on yksi vahvoista suosikeista. Siellä minä taas tajusin, että vaikka rakastan merinäkymää, olen pohjimmiltani (enemmän) kaupunkilaistyttö. Ei Kanadan Thunder Bayssäkään ollut merta, mutta niin vaan aikoinani ihastuin täysin tähän pieneen, villi pohjola -tyyppiseen kaupunkiin. Jotain samaa villiä on lempeässä Vientianessakin, joka on silti niin hillitty, että melkein uskaltaisin ajaa siellä jopa skootterilla. Ainakin olin sellaisen kyydissä täysin rentona.

Vientianessa minä käytin pitkästä aikaa meikkipussini sisältöäkin kunnolla. Kaivoin sen pohjalta rajauskynänkin. Otin matkalaukusta esiin aussiballerinat, joilla kevyesti askelehdin pitkin Vientianen kauniita katuja monena iltana. Kävin kampaajalla ja annoin hänen muotoilla hiukseni vapaasti. Tutustuin turisteihin ja paikallisiin. Maistoin elämäni parhaan patongin. Nautin kulttuuritarjonnasta. Istuin jokirannan kahviloissa ja katselin maailman kauneinta auringonlaskua. Välillä kirjoitin, useimmiten iloitsin uuden tuttavuuden seurasta. Nauroin sydämeni pohjasta monessa paikassa. Zumbasin ja joogasin. Juhlin Valentinon päivää ja kiinalaista uuttavuotta monta vuorokautta.

Pidensin oloani Vientianessa päivä päivältä, kunnes tuli hetki, että on pakko lähteä, jos haluan nähdä Luang Prabangin. Tuon Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1995 otetun kaupungin. Mutta ennen kuin kerron ensifiiliksiäni LP:sta, haluan kertoa tarinan matkastani sinne.

Rengasrikko keskellä ei mitään. Tätäkään emme tilanneet, mutta hyvinhän siitä selvittiin! Vessakäynti ei tuntunut houkuttelevalta.

Rengasrikko keskellä ei mitään

Matka itsessään on usein jännempi kuin saapuminen kohteeseen. Tai ainakin erittäin mielenkiintoinen. Sen huomasin Vientiane–LP-reitilläkin.

Viime tingassa sain lipun minibussiin eli 16 hengen pakettiautoon, jossa penkit olivat jo irronneet ja päälliset menneet osin puhki. Sen hyvä puoli oli kuitenkin bussiakin nopeampi kyyti, tai näin uskoin ennen matkaa. Totuus oli toinen.

Aamulla minut haettiin majapaikastani kahta tuntia aiemmin. Katselin 1,5 tuntia Vientianen pohjoisterminaalin menoa, joka oli unelias. Taivalkosken Atimakievarikin on vilkas paikka verrattuna Vientianen suureen terminaaliin, josta lähtee kuitenkin busseja jopa Vietnamiin ja Thaimaahan.

Matkalaukkuni heitettiin Hiacen katolle ja minä sain paikan etupenkiltä kuljettajan sekä apukuskin välistä. Muut matkustajat, paikallisia miehiä, istuivat takana melko tiiviisti.

Jossain Sri Lankassa tai Intiassa minua olisi saattanut jännittää matkustaa tällä tavalla. Ainoana naisena. Mutta täällä laolaisten keskellä olin rauhallisin mielin. Välillä nojasimme apukuskin kanssa toistemme olkapäihin; hän teki aloitteen ja sanoi, että voisin tehdä saman, jos minua nukuttaa.

Pomppuinen matka tarjosi huikeita näkymiä, joten en malttanut montaa hetkeä torkkua. Enkä olisi pystynytkään. Sen verran pompin paikallani. Vihreitä vuorenrinteitä, niiden läpi kulkevia puroja, kukkaniittyjä.

Tienvarsilla näkyi paljon autoja, joille tehtiin rengasremppaa. Tämä kohtalo oli myös meidän kyydillämme. Pysähdyimme pienessä kylässä, ja siellä rengasta vaihdettiin pari tuntia. Ei ollut wifiä ajankuluttamiseksi, eikä kukaan puhunut englantia. Yksi kyydissä ollut munkki yritti tavata sanoja englanninkielen kirjastaan: ”You hungry?” ”You Sweden?”

Iltatorin omituinen tunnelma

Ilta oli jo pimeä ja pitkällä, kun saavuin vihdoin kohteeseen. LP:n pääkatu oli täynnä markkinakojuja. Täälläkin on oma iltatorinsa, kuten Vientianessa, mutta kahden kaupungin torit eroavat toisistaan suuresti.

Siinä missä LP:ssä myydään turisteille suunnattuja käsitöitä, Vientianessa on kaupan kaikkea paikallistenkin tarvitsemia juttuja. En ole nähnyt kahden illan aikana LP:n iltamarkkinoilla ainoatakaan paikallista ostajaa. Enkä ole päivisin nähnyt kenelläkään paikallisella niitä indigo-huiveja tai kirjailtuja käsilaukkuja, joita markkinoilla myydään kalliilla hinnalla. Melkein sama meno on katuruokaständeillä, joissa näkee vain turisteja.  

Vientianessa kuljin paikallisten seassa melko väljästi, mutta LP:n markkinakujilla on käytössä (kiinalaisten) kyynärpäätaktiikka. Kova melu ja selfietikkujen heiluminen siivittävät tunnelmaa. On myös erittäin ahdasta ja kuumaa.

LP:n torimyyjät ovat yhtä vaatimattomia kuin Vientianen. He eivät tyrkytä tavaroitaan eivätkä käytä kovaa ääntä. En ymmärrä, miten he jaksavat tulla markkinapaikalle joka päivä, kasata myyntikojunsa, asetella tuotteensa ja pakata kaikki pois illan lopuksi. Myös roskista huolehditaan, sillä aamulla pääkatu on puhdas. Kuin mitään markkinoita ei koskaan olisi ollutkaan.

Phousi-vuorelle, mars!

Paikalliset sanovat, ettei ole käynyt Luang Prabangissa, ellei ole kiivennyt Phousi-vuorelle. Joten aloitin ensimmäisen päivän nähtävyyksien kiertelyn sieltä. Onneksi pohjalla oli 10 tunnin yöunet ja mahtava aamupala uudessa majapaikassani.

Vuorelle kiivetäkseen pitää ostaa parin euron pääsylippu. Kassalla paikalliset ihmettelivät, että aionko todellakin kiivetä 360 porrasta kuumana päivänä. Yleensä turistit ja paikalliset menevät vuorelle auringonlaskun aikaan. Eikä lippuluukulla näkynyt nytkään yhtään asiakasta lisäkseni. Vain pari munkkia meni ohitseni ja he hyppelivät rappusia kevyen näköisesti kuin pienet oravat vaihtavat puunoksia.

Helppo rasti, vakuuttelin! Kiipesinhän Hongkongissakin melkein 300 porrasta buddhapatsaan luo. Mutta siellä olikin talvinen sää. LP:n porrasurakan haastavuutta lisäsivät pari reitiltä eksymistä sekä leveät, rikkinäiset ja korkeat portaat, joissa saa välillä oikeasti ponnistella. Matkalla näkyy monenmoista buddhapatsasta ja jäin välillä ihastelemaan niitä omassa rauhassani. Muita turisteja ei siellä näkynyt.

Yksi vuoren erikoisuuksista on häkkiin suljetut linnut, joita voi ostaa 2,50 eurolla. Laolaiset uskovat, että linnun vapauttaminen pyhältä vuorelta tuo hyvää onnea. Jätin tämän onnellisuusoption käyttämättä. Samat linnut ovat kuitenkin taas seuraavana päivänä häkeissään odottamassa hetken vapautta.

Kylmä kolajuoma maistui niin hyvältä, paremmalta kuin koskaan, Phousi-vuoren huipulla. Myös maisemat palkitsivat kiipeilijän: 360-asteiset näkymät yli LP:n ovat todella huikeat. Mielestäni uuteen paikkaan tutustuminen kannattaa aloittaa aina, jos mahdollista, lintuperspektiivistä. Merkkailin karttaani ja päähäni kohteita, joissa haluan käydä LP:ssa.

Bambusilta, Mekong-joen auringonlasku, etninen museo, vesiputoukset… täältä tullaan!

Laolainen mahatauti yllätti

Jos on käynyt vaikkapa Vietnamin Hoi Anissa tai Balin Ubudissa sekä tykännyt niistä, Luang Prabang on taatusti miellyttävä. Näissä kolmessa paikassa on jotain samaa. Eniten niistä tykkään Ubudista, mutta Hoi Anissa ja LP:ssa on jotain ristiriitaista. LP:ssa meno on vielä onneksi rauhallisempaa kuin Hoi Anissa. Paikalliset ovat leppoisampia eivätkä niin aggressiivisia kauppaajia.

Ja älkää käsittäkö väärin. En ole nyt sanomassa, etten tykkäisi LP:sta. Tänne sopeutuminen vie nyt jostain kumman syystä enemmän aikaa kuin vaikkapa Vientianeen.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ympärilläni on iloisia, uuttavuotta juhlivia kiinalaisturisteja. Viihdyn ihmisten keskellä. Mutta LP:n tunnelma on jotenkin tekopyhä. Täällä on paljon hienoja rakennuksia myytävänä ja vuokrattavana, kun samaan aikaan isot 10–15 henkiset perheet asuvat yhdessä huoneessa ja kerjäävät munkkien almuja kaduilla.

Myös kahvilat ja ravintolat ovat pitkälti eurooppalaistyylisiä ja hinnat niissä sen mukaisia. Vientiane on paljon halvempi paikka. LP:ssa lohisalaatti voi maksaa 15 euroa. Paikallisille vesiputouksille pääseminen on kalliimpaa kuin Niagaran putousten näkeminen Kanadassa; kyyti on helposti yli 20 euroa. Silti, ne vesiputoukset olisin halunnut nähdä! Olisin myös halunnut vierailulle munkkiluostariin (josta sovin etukäteen) ja moneen muuhun paikkaan, mutta kroppani päätti toisin.

Nyt kun viimeistelen tätä postaustani ja saan tämän vihdoin julki, voin sanoa, että Luang Prabangiin tutustuminen on jäänyt minulta kokonaan viime päivinä. Perjantai-iltana sairastuin vatsatautiin ja olen pian ollut kaksi päivää sängyssä. Reissun ensimmäinen kunnon mahakipu kyllä säikäytti, ja tauti vetää olon veteläksi. Mutta olen onnekas: onhan tässä reissattu nyt puoli vuotta Aasiassa, ja vasta nyt kärsin ensimmäisestä mahataudista. Teräsvatsastakin löytyy se heikko kohta!

Onneksi ehdin käymään muun muassa etnisessä museossa, jossa näin, miten langat värjätään siniseksi ja kudotaan huiviksi.
Luang Prabangissa on yli 30 temppeliä. Niissä riittää katseltavaa!
Mekong-joen auringonlaskut ovat hurmaavia. Niin Vientianessa, kuin Luang Prabangissa (kuva).
 

Lisää Laos-postauksiani


Kommentit (0)

Seuraa 

Tervetuloa mukaan Adventuristan matkaan!
Olen Annakaisa, intohimoinen seikkailija ja Me Naisten toimittaja sekä bloggaaja.
Tämä blogi on täynnä matka- ja matchatarinoita.

Vuosi sitten järjestelin elämäni uusiksi ja lähdin unelmieni matkalle. Opintovapaani starttasi 1. syyskuuta 2017 Malediiveilta ja kävin 16 eri maassa kymmenen kuukauden aikana.
Olen reissannut yhteensä 65 valtiossa. Nyt olen Japanissa (marraskuu 2018).

Contact: annakaisa_vaaraniemi(@)hotmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2017
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu

Kategoriat