Kirjoittamisen perusopinnot. Ne, jotka toivat minut tälle reissulleni, ovat opettaneet minua ja antaneet jo tällä hetkellä kaikista opinnoistani koskaan eniten.

Runoja. Kertomuksia. Esseitä. Faabeleita. Näytelmiä. Opintopäiväkirjoja. Analyyseja. Tehtyäni nyt kaksi kuukautta kirjoittamisen opintoja olen oppinut hurjan paljon erilaisista tekstityypeistä. Myös kirjoittajan yhteisöistä sekä etenkin hyvästä palautteesta.

Tietokirjoittamisen ja asiaesseiden lisäksi on ollut erityisen hauska sukeltaa proosan maailmaan. Tuohon minulle kirjoittajana täysin tuntemattomaan paikkaan. ”Luokkahuoneideni” maisemat ovat vaihtuneet ja pitäneet inspiraatiotani yllä kiitettävästi. Fiktion kirjoittaminen on ollut äärimmäisen mukavaa niin Malediiveilla, Sri Lankassa kuin nyt täällä Balilla.

Olen kirjoittanut paljon tehtävieni ulkopuolella, kuten tähän blogiini. Intoa on riittänyt myös ”pöytälaatikkoteksteihin”. Jostain kumman syystä sanoja, lauseita ja kokonaisia tarinoita tulvii nyt mieleeni koko ajan. Siksi haluan jakaa kaksi erilaista tarinaani nyt tässä postauksessa. Kummatkin on kirjoitettu kurssitehtävinä, mutta vain toinen on päätynyt opettajan arvosteltavaksi. 

Lukuiloa!


The One And Only

Mistä näitä hikikarpaloita riittääkin? Pyyhin hikeä otsaltani, ylähuulestani sekä korvannipukastani ja pitelen laukkuani keskellä väkijoukkoa, jonka kielestä en ymmärrä sanaakaan. Jonkun piti tulla minua vastaan, mutta en näe nimeäni yhdenkään miehen pitelemässä kyltissä. Onneksi minulla ei ole mihinkään kiire. Ei tänään eikä huomenna. Eikä vielä ensi vuonnakaan.

Puristan silti lujaa laukkuni kahvasta. Siinä on omaisuuteni. Koko elämäni on pakattu nyt kymmeneksi kuukaudeksi tuohon laukkuun. Luovutin eilen avaimeni Suomessa ja lähdin unelmieni seikkailuun. Reppureissulle Aasiaan – tosin rinkan jätin kotiin. Halusin leikkiä aikuista matkustajaa ja valitsin mukaani tälle matkalle kunnon Samsoniten. 75 litraa tilaa ja neljä ratasta. Kyllä niillä kelpaa.

– Miss Annakasia, sanoo hengästyneen kuuloinen mies pian vieressäni ja halaa ennen kuin ymmärrän, mistä on kysymys. Olen kuullut nimestäni monia versioita, mutta tällä kertaa säikähdän halausta ja melkein kaadun hänen syliinsä. Olen hikinen ja väsynyt, en jaksaisi nyt halailla ketään. En varsinkaan jet lag -oloissani.

– Tännepäin, kuulen miehen sanovan englanniksi, ja hän viittookin jo kohti terminaalin ulko-ovea.

Seuraan nopeasti liikkuvaa miestä tungoksen läpi. Katseeni on kiinnittynyt aluksi häneen ja matkalaukkuuni, mutta heti ovesta ulos astuessani jähmetyn. Edessäni avautuu turkoosinsininen meri, kaksi pientä laituria ja niissä valkoinen vene. Poissa on äskeinen hälinä ja hermostuneet matkustajat; kuulen vain rauhoittavaa merenkohinaa.

Näkymä on kuin matkaesitteestä ja nyt se on minun.

Näkymä on kuin matkaesitteestä ja nyt se on minun. Aikaerorasitukseni kaikkoaa heti.

Lentokoneesta näin ennen laskeutumistamme, että aurinko piilottelee jossain siellä pilvilauttojen peitossa, joten en odottanut tällaista valohoitoa. Ihollanikin tuntuu ainakin kaksi kertaa hiostavampi lämpö kuin äskeisessä odotusaulassa. Mutta merituuli puhaltaa raikkaasti ja se tekee ihmeitä pitkien lentojen jälkeiselle ololleni.

Mies nostaa matkalaukkuni veneeseen ja ojentaa kätensä auttaakseen minua kyytiin. Tartun siihen ja nousen haparoiden veneeseen, jonka nimi on ”The One And Only”. Voiko sen suurempaa nimisattumaa mikään enää enteillä? Olen tästä kaikesta yhtä hurmioitunut kuin olisin kofeiiniherkkänä juonut kupin kahvia ja ottanut päälle annoksen kirkasvaloterapiaa.

Jonkun pitäisi nipistää ja herättää minut; en usko vieläkään, että olen unelmieni maisemassa, Malediiveilla, ja on opintovapaani ensimmäinen päivä.

Hymytreeneissä

Hän kävelee ajatuksissaan rantahiekalla. Mies tulee vastaan. Hän nostaa katseensa ja näkee miehen leveän hymyn. Tummat silmät. Kainalossa olevan surffilaudan. Otsalta valuvan veden. He nyökkäävät toisilleen ja jatkavat matkaansa. Eri suuntiin. Hän tuntee hiekan jalkapohjiensa alla ja merituulen hiuksissaan. Keho nauttii joogan jälkeisestä raukeudesta. Hän hymyilee.

Kaksi sekuntia myöhemmin hän tuntee selässään kosketuksen ja säikähtää. Hän pyörähtää ympäri ja näkee edessään suuret silmät. Surffilautamies esittelee itsensä. Brittiläisellä aksentilla. Se kuulostaa jotenkin erilaiselta, johon hän on tottunut. Jotenkin radioääneltä. Jotenkin itsevarmalta ja samaan aikaan aavistuksen takeltelevalta.

Mies selittää jotain, ettei voinut kävellä enää poispäin. Että oli nähnyt naisen rannalla aiemminkin. Menevän kauppaan. Tulevan ulos toisinaan joogakoulusta. Että nyt mies rohkaisi itsensä ja halusi tulla juttelemaan.

Hän kuuntelee eikä uskalla edes hengittää. Häntä jännittää ja samalla hänen sydämensä lyö innostuksesta aivan liian kovaa. Ihmiset kävelevät heidän ohitseen ja kulkukoirat juoksentelevat rantavedessä, mutta heidän maailmansa on pysähtynyt siihen hetkeen. Hän miettii, että mies voisi selittää merisäästä tai kertoa sadun Leijonakuninkaasta. Hän tuijottaa vain miehen silmiin ja kuuntelee seksikkään äänen rytmiä. Se on hänen korvilleen kuubalaista salsaa.

Mennäänkö kahville? Mies voisi sanoa, että mennään vaikka maailmanympärysmatkalle. Hän olisi heti mukana. Hän haluaa elää nyt siinä maailmassa, jossa kaikki on mahdollista. Teoriassa. Mies elää maailmassaan, jossa kaikki on jo mahdollista. Käytännössä. Hän kuulee, että mies on jättänyt palkkatyönsä ja alkanut seikkailijaksi. Mies surffaa joka päivä vähintään kerran, meditoi kaksi kertaa ja on matkustanut yli sadassa maassa sekä päätynyt nyt Balille. Hengittämään. Inspiroitumaan. Seikkailemaan.

Hän vasta opettelee elämään rennommin ja nauttimaan seikkailuistaan. Hän on jo ylpeä siitä, että saa kasvoillensa hymyn. Sellaisen aidon, joka lähtee sielusta ja näkyy silmissä saakka sekä tuntuu vatsassa. Sydämenlyönteinä jalkaterissä ja käsissä. Hykertelevänä virtana päänahassa.

Kun hän lentokoneessa pitkästä aikaa nauroi vedet silmissä intialaiselle elokuvalle ja vieressä istuvan qatarilaisen liikemiehen vitseille, hän päätti alkaa hymyillä taas joka päivä. Vähintään rehtiä, leveää hymyä, mielellään myös naurua. Vuoden synkkyyden jälkeen se on tiukka harjoitus, mutta kahdessa kuukaudessa hän on oppinut mestariksi. Hymyn luonnonlapseksi. Kikatuksen kuningattareksi.

Aluksi hän teki hymytreenejä peilin edessä kuin puheterapiaharjoituksia.

Aluksi hän teki hymytreenejä peilin edessä kuin jotakin puheterapiaharjoituksia. Myöhemmin hän otti niiden tekemisen tavaksi kohdatessaan tuttuja vierailla kaduilla. Nyt hän hymyilee yhä rohkeammin joka päivä. Myös tuntemattomille, ja ihan itselleenkin. Ja suurimmaksi osaksi hän jo nauraakin täydellä sydämellään. Täysin spontaanisti. Täällä se on helppoa. Valon ja lämmön maailmassa, jossa ei ole rintaa puristavaa kiirettä, rannekelloja eikä toppatakkeja. Hän on huomannut, että hymystä saa vastapalkaksi vähintään hymyn. Nauru levittää naurua. Ilo lisää iloa. Onnellisuus kasvaa onnellisuudesta.

Kahvilassa mies sekoittaa juomaansa ja katsoo häntä. Hän menee hämilleen, kuin pieni tyttö, joka jää kiinni tuijotuksesta. Hän on katsellut miehen pitkiä sormia. Sileää ihoa. Valkoista hammasrivistöä. Onkohan mies pianisti? Malli? Olen tai olin siis kokki, sanoo mies – kuin arvaten hänen ajatuksensa.

Hänen kasvonsa helahtavat punaiseksi, ja hän hymyilee nolon näköisenä. Mies sanoo, kuinka tämä näyttää söpöltä, kun pyyhkäisee otsahiuksiaan hieman vinoon ja puree huultaan hämmästyneen näköisenä. Ensimmäisenä se kuulostaa hänestä harjoitellulta elokuvarepliikiltä, mutta sitten hän pyyhkii nopeasti tämän ajatuksen pois mielestään. Kiittää ja rentoutuu. Hän kertoo itsestään. Ennen ja jälkeen uuden ajanlaskun.

Miehen tarinoihin on helppo sukeltaa. Niissä on paljon samaa kuin hänen elämässään. Liian pitkiä työpäiviä. Vastapainoksi kiihkeää juhlintaa. Läheisen kuolema. Uusi ajanlasku. Matkustamista. Itsensä etsintää. Tyytyväisyyttä. Miehen pehmeä nauru vetää mukaansa, ja he nauravat niin, että koko kahvila kuulee varmasti sen. Hän nauttii teetään pienin, varovaisin imaisuin. Ettei kupista tippuisi vahingossa tippaakaan hänen huulilleen tai paidalleen. Samalla hän pohtii, millainen suutelija mies onkaan.

Kommentit (4)

Mari räntäsateesta...

Onpa helppo heittäytyä tarinoiden vietäväksi. Hetkeksi hyppäsi mukaan rannalle ja kahvilaan, kuuli meren ja aisti hymyn. Aito tunnelma, niin kuin sun blogiteksteissäkin aina! :)

Annakaisa Vääräniemi
Liittynyt25.4.2016

Hei Mari, sinne räntäsateeseen.
Kiitos jokaisesta sanastasi. Kiva, että pystyit hyppäämään mukaan tunnelmiin hetkeksi. Vaikka fiktiota ovatkin, silti niissä on vahva omaelämäkerrallinen tausta. 
Tsemppiä Suomen lokakuuhun ja paljon halauksia täältä Balilta! Jos voisin, lähettäisin tätä valoa ja lämpöenergiaa mielelläni sinnekin. xxx

Salli Eväste

Miss Annakaisa, ihanat tarinat. Tulin noista niin hyvälle tuulelle. Tietenkin fiktiota, mutta ehkä vähän tottakin - -

Seuraa 

Tervetuloa mukaan Adventuristan matkaan!
Olen Annakaisa, intohimoinen seikkailija ja Me Naisten toimittaja sekä bloggaaja.
Tämä blogi on täynnä matka- ja matchatarinoita.

Vuosi sitten järjestelin elämäni uusiksi ja lähdin unelmieni matkalle. Opintovapaani starttasi 1. syyskuuta 2017 Malediiveilta ja kävin 16 eri maassa kymmenen kuukauden aikana.
Olen reissannut yhteensä 65 valtiossa. Nyt olen takaisin Suomessa (lokakuu 2018).

Contact: annakaisa.vaaraniemi(@)sanoma.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2017
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu

Kategoriat