”Mitä aiot tehdä huomenna kello 7, Ak?”

Tällainen kysymys tuli lauantai-iltana puhelimeeni. Kerroin yhtä ytimekkäästi tutulle tyypille, että aion nukkua, jos kyse on aamusta. Jos illasta, niin olen joogassa.

– Entä kello 8 aamulla? Onko sinulla suunnitelmia silloin?

Joo, aion edelleen nukkua, vastasin innokkaan kuuloiselle balilaistuttavalleni. Onhan sunnuntaiaamu ja olen todennäköisesti ollut illalla myöhään ulkona ystävieni kanssa, sillä on viimeinen viikonloppuni Balilla.

– Eihän kukaan voi nukkua aamulla noin pitkään. Päivä on jo silloin parhaimmillaan, hän sanoi viestissään.

Joo, tiedän. Balilaisten aamu alkaa todella varhain. Jotkut ovat markkinoilla jo kahden–kolmen maissa aamulla. Viimeisimmätkin heräävät viideltä. Ja onhan se fiksuakin herätä silloin, kun aurinko nousee. Toisinaan kykenen siihen itsekin ja nautin täysillä aamuauringosta. Iltapäivällä yleensä jo sataa näin sadekaudella.

Mutta se on ihmeellistä, että joku (joka työskentelee länsimaalaisten turistien kanssa) haluaa tavata jo seuraavana aamuna, pyhäaamuna, kello seitsemän. Tai kahdeksan. Ja syystä, että?

– Saisinko tulla käymään majatalossasi? Haluaisin, että opettaisit minulle pari asiaa.

Lopulta, noin kymmenen viestin jälkeen, sain ongittua tuttavaltani tapaamisen syyn: hän haluaisi oppia tekemään kunnollisen Linkedin-profiilin ja ansioluettelon – koska hän aikoo hakea töitä ja työskennellä vielä joskus ulkomailla.

”Balilla ei ole tulevaisuutta. Miksi jäisin tänne?”

– Balilla ei ole tulevaisuutta. Miksi jäisin tänne, hän kertoi motivaatiostaan.

Tutustuin tähän kunnianhimoiseen nuoreen mieheen noin kuukausi sitten täällä Canggussa. Hän valmistui viime vuonna paikallisesta yliopistosta ja etsii nyt ahkerasti töitä. Välillä hän työskentelee graafikkona ja välillä autonkuljettajana.

Jollain tapaamiskerrallamme kerroin hänelle, että aikoinaan, kun valmistuin yliopistosta, lähetin varmaan yli 50 työhakemusta. Hioin cv:ni kuntoon ja myöhemmin tein jopa videohakemuksia. Nämä juttuni olivat jääneet hänen mieleensä, ja niinpä hän tuli tänään sunnuntaiaamuna luokseni. Innokkaana kello kahdeksan. Cv-oppiin. Jättimäisen banaanikimpun kanssa – ”palkintona boss ladylle, joka opettaa tärkeitä käytännön taitoja”.

Olin aluksi vähän ihmeessäni siitä, että maisteriopinnot suorittanut 24-vuotias balilainen ei ole koskaan tehnyt ansioluetteloa aiemmin. Mutta toisaalta, tämä on taas näitä kulttuurieroja: Balilla useimpia työpaikkoja haetaan edelleen perinteisesti paikan päältä, sähköpostilla tai puhelimella soittamalla. Linkedin-profiili hänellä oli kylläkin jo osittain hallussa sekä muut sosiaalisen median kanavat.

Etsiskelimme myös jotain englanninkielisiä työpaikkasivustoja. Harjoittelijan palkka alkaen 1 500 euroa kuulosti balilaisen mielestä lottovoitolta. Katsoimme halpoja lentoja hakukoneista. Kaikkea näitä juttuja balilainen teki ensimmäistä kertaa. Ei hän ollut koskaan joutunut googlettamaan viisumiasioita, lentolippuja eikä työpaikkoja.

Mukanaan hänellä oli muun muassa pankkinsa tilikirja, Visa-kortti ja läppärinsä, joita hän esitteli ylpeänä. Yleensä olen nähnyt hänet rennosti shortseissa ja t-paidassa, mutta nyt hän oli pukeutunut viininpunaiseen kauluspaitaan ja suoriin housuihin, kuin olisi menossa suoraan työhaastatteluun.

Hän kyseli paljon ja teki muistiinpanoja. Hän oli selvästi motivoitunut ja innostunut uudesta tiedosta. Istuimme paahtavassa aamuauringossa, hikoilimme molemmat ja parin tunnin session jälkeen hän nousi onnellisena moponsa selkään.

Kuulin lopuksi tämän vilpittömän kiitoksen, joka jää varmasti mieleeni ikuisiksi ajoiksi – vaikkakin sanoin, että en halua minusta käytettävän enää nimitystä ”boss lady”:

– Kiitos, että annoit minulle toivoa, boss lady!

”Kiitos, että annoit minulle toivoa, boss lady!”

Hykertelin hetken banaaneja mussuttaen aamuauringossa, kunnes majataloni perheenjäsen saapui paikalle. Hän kyseli uteliaana taas balilaiseen tapaan:

– Kuka tuo mies oli? Mistä hän tuli? Mitä te teitte?

Kun kerroin, että opetin tutulle miehelle ansioluettelon tekemistä, sain jo seuraavan opetettavan:

– Voitko opettaa saman minullekin?

Siinä auringonpaisteessa pidin toisen opetussession putkeen. Aiheena olivat edelleen työhakemus, cv ja Linkedin-profiili. Nuori opiskelijamies oli myös yhtä innoissaan kuten edellinen oppilaani, vastavalmistunut englannin kielen maisteri. Osasin opettaa ydinasiat varmemmin kuin pari tuntia aiemmin ja olin rennompi, vaikkakin mielessäni oli aivan jotain muuta:

Itselläni on nyt menossa Balin viimeinen sunnuntai, jonka olin ajatellut viettää aikatauluttomasti rannalla ja ystäviäni tapaillen. En ollut ajatellut etukäteen, että puolet päivästäni menisi ”cv-klinikallani”. Mutta toisaalta: mikä tuottaakaan suurempaa tyytyväisyyttä kuin toisten vapaaehtoinen auttaminen. Spontaanisti lähimmäisenrakkaudesta. 

Se tunne, kun ilmassa on toivoa ja kiitollisuutta, on ehkä hienointa koskaan. Ja vielä on yli puolet pyhäpäivästäkin jäljellä! 

 

Kommentit (3)

Vierailija

Niin ja miten se menikään: Minkä annat aamulla, saat illalla kaksinverroin takaisin.

Vierailija

Toivoa!!! Toivottavasti moni muukin matkailija luo toivoa jakamalla omaa osaamistaan ja taitojaan eteenpäin.

Seuraa 

Tervetuloa mukaan Adventuristan matkaan!
Olen Annakaisa, intohimoinen seikkailija ja Me Naisten toimittaja sekä bloggaaja.
Tämä blogi on täynnä matka- ja matchatarinoita.

Vuosi sitten järjestelin elämäni uusiksi ja lähdin unelmieni matkalle. Opintovapaani starttasi 1. syyskuuta 2017 Malediiveilta ja kävin 16 eri maassa kymmenen kuukauden aikana.
Olen reissannut yhteensä 65 valtiossa. Nyt olen Japanissa (marraskuu 2018).

Contact: annakaisa_vaaraniemi(@)hotmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2017
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu

Kategoriat