Lentokoneessa ne purkautuvat. Valtava itku ja kiitollisuus. Taas on edessä uusi paikka ja uudet seikkailut. Onneksi olen vielä Japanissa, mutta silti oloni on haikea monesta syystä. Japanin-aikanikin lähestyy loppuaan. Tai ainakin on viimeisellä suoralla. 

Okinawa tarjosi täydellisen kuukauden hengailuun ja fiilistelyyn. Fukuokan kolme viikkoa tarjosivat puolestaan syvempää tutustumista japanilaisuuteen ja japanilaisiin, jotka jouduin hyvästelemään – mutta emme sanoneet lopullisia hyvästejä:

”Tulethan takaisin, Annakaisa san?”

”Voisitko kuvitella jääväsi tänne pidemmäksi aikaa?”

”Näemme taas pian!”

Fukuokan viimeisenä vuorokautena näin tuttujani kuin liukuhihnalta. Sensei-ihmisiäni. Ystäviäni, joihin tutustuin yllättävissäkin paikoissa. He osoittivat todellista ystävällisyyttä, japanilaista omotenashia, jokainen tavallaan.

Sitä näen myös lentokoneen ikkunasta, kun kone peruuttaa ja maassa kuulokkeet päässä seisovat kenttävirkailijat kumartavat syvään. Olen matkalla Naritan lentokentälle, josta siirryn seuraavaksi Chibaan. Tuohon Tokion naapuriin, yhteen Japanin suurimmista hallintoalueista. Noin kuuden miljoonan ihmisen alueelle.

”Tulethan takaisin, Annakaisa san?”

Kun lentokenttäjuna matelee Naritasta kohti majapaikkaani, mietin, että minneköhän maaseudulle olen tullut. Vihreät riisipellot ja bambumetsät kulkevat radan vierellä. Tiesin kyllä, että Chiba on tunnettu viljelyksistään ja metsistään, mutta en arvannut alueen olevan näin vihreä. Prefektuuri on tunnettu myös teollisuudestaan ja se näkyy varsinkin sen isoilla satama-alueilla. Rantojakin on jossain, mutta vielä on liian kylmä niiden hiekoille haikailemiseen.

En hirveästi tiennyt etukäteen Chibasta, mutta täällä oli vielä näin japanilaisten lomaviikkojen aikaan tarjolla asuntoja suhteellisen edullisesti. Alue on noin 40 kilometrin päässä Tokiosta, mutta Chibassa on itsessäänkin paljon nähtävää luontokohteista kulttuuriin.

Majapaikkani Chiban Tsugassa on paikallisittain pienen aseman vieressä. Airbnb-asuntoni ikkunaan kuuluu ja näkyy suoraan iso monorail-raide sekä pienemmät junaraiteet. Niillä pääsee tunnissa Tokioon.

Kyllä, Tokiossa on edelleen paljon nähtävää, vaikka olen siellä kymmenen päivää viettänytkin. Joskus haluaisin vielä asua pidemmänkin ajan Tokiossa, mutta nyt kaipaan Fukuokaa – ja Tokion elämykset vielä odottavat. Ne odottavat melkein täysin levollisesti, ja niin on syytä ollakin: edessä on vappuviikko täynnä kouluhommia ja muita projekteja. Niiden aikatauluihin Tokiossa asuminen olisi ollut liian viihdyttävää. Tosin ehkä tuttu Tokio olisi imaissut mukaansa ja peitonnut kaipuun toisaalle ehkä nopeammin.

Näin minulle käy aina aluksi: iso ikävä jää hetkeksi edelliseen paikkaan. (Paitsi niin ei tapahtunut Sri Lankan ja Filippiinien jälkeen.)

Tällä kertaa kaipaan erityisesti ihmisiä. Ja tilanne on katkeransuloinen: uudet ystävät ja seikkailut odottavat ehkä jo nurkan takana.

Pakko myös myöntää, että ikävöin hieman vappua, josta Suomessa asuvat ystäväni intoilevat parhaillaan. Tai no, ehkä ikävöinkin suomalaista vappua tässä kaikkein eniten. Toisaalta se ei yllätä.

Vappu kun on mielestäni vuoden paras juhla: silloin suomalaiset viimeistään mönkivät ulos koloistaan ja aloittavat kevään vieton. Se on kevään karnevaali, joka näkyy kaduilla ja puistoissa. Ilmapalloissa ja kuplajuomissa. Ystävien piknikeillä ja suunpielissä. Edes jouluna en kaivannut Suomeen näin paljon, mutta ah, kun joku mainitsee sanan vappu, olen ihan pähkinöinä. Silloin monet muut asiat tulevat pintaan helposti. Ihan turhaan.

Olen todennut sen aiemminkin: vuorokausi riittää siihen, että on jossain jo kuin kotonaan. Ensimmäisen Chiba-päiväni jälkeen olen sopinut viikonlopuksi tapaamisia, käynyt katselemassa muutamia nähtävyyksiä, löytänyt kivan kahvilan ja moikkaillut naapureita, joiden pihat ovat täynnä kukkaloistoa. Ne riittävät tunteeseen, että onpa kiva olla täällä. Melkein tutussa paikassa.

Ja ymmärrän, että siihen kotoisaan oloon kuuluu luonnollisesti joskus kaipuuta. Yhtä luonnollisesti se liikkuu syrjään.

Vappujakin tulee ja menee. Vielä ehdin juhlimaan niitäkin. Mitäpä sitä turhia haikailemaan – varsinkaan täällä Japanin suloisessa keväässä, jota olen saanut viettää yli 50 päivää. Katkeruus ei sovi siihen mitenkään.

 

Kuvat ovat Tsugan naapuristosta ja Chiban sataman tornista, jonne pääsee naurettavalla 2,50 eurolla ihailemaan maisemia. Kauniina päivänä tornista näkee Tokioon ja Fuji-vuorelle saakka. Yksi kerros tornista on pyhitetty rakastuneille pareille, jotka voivat sitoa kaiteisiin muun muassa lukkojaan.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tervetuloa mukaan Adventuristan matkaan!
Olen Annakaisa, intohimoinen seikkailija ja Me Naisten toimittaja sekä bloggaaja.
Tämä blogi on täynnä matka- ja matchatarinoita.

Vuosi sitten järjestelin elämäni uusiksi ja lähdin unelmieni matkalle. Opintovapaani starttasi Malediiveilta ja kävin 16 eri maassa kymmenen kuukauden aikana.
Olen reissannut yhteensä 65 valtiossa (joulukuu 2018).

Contact: annakaisa.vaaraniemi@sanoma.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Marraskuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2017
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu

Kategoriat