”Sinä olet nyt sellainen ’vako’.”

Tämä oli työkaverini kommenttini, kun kerroin, että olen sanonut asuntoni vuokrasopimuksen irti ja olen pian asunnoton.

Vapaaehtoisesti kodin. Eli vako.

Tällä hetkellä pakkailen tavaroitani. Luulin olevani minimalisti, mutta jotenkin tuota tavaraa on kertynyt taas.

Toisaalta ihan näinä hetkinä liikkuva muuttokuorma näyttää pienemmältä kuin viisi vuotta sitten – ja silloinkin se oli muuttomiesten mukaan yksi helpommista.

Nyt kuorma menee vanhempieni luokse. Onneksi on tuo mahdollisuus eli säilyttää tavaroita lapsuudenkodissani siihen asti, kun taas tulen Suomeen.

Kyllä, paluulippu on hankittu ja työni alkavat toukokuussa 2020. Sitten on aika etsiä uusi koti.

Tein nykyisestä kodistani vuokrasopimuksen viisi vuotta sitten. Sopimuksen pituus oli viisi vuotta. En uskonut tuolloin, että asuisin niin pitkään asunnossa. En ole koskaan aikuisiällä asunut missään paria vuotta pidempään.

Minulle tarjottiin uutta vuokrasopimusta. Kieltäydyin siitä.

Nyt on paras hetki toteuttaa unelmiaan ja lähteä vuorotteluvapaalle.

 

 

Jollain hassulla tavalla olen aina haaveillut vähän salaa siitä hetkestä, kun olen luovuttanut avaimeni ja mukanani on vain matkalaukku. Edessä oleva tie on avoin ja mieleni on kevyt.

Vako-määritelmä on hauska – ja tässä tapauksessa vähän vitsikin. 

Reissuillani en ole koskaan kokenut juurettomuutta, vaan ehkä syvempää yhteenkuuluvaisuutta kuin missään.

Maailmalla löydän helposti paikat, joita voin kutsua kodikseni. Ne paikat tuntuvat turvalliselta ja ne tarjoavat sijan, joka tukee kaikkia puoliani. Siellä on hyvä olla. Siellä on hyvää seuraa.

Uuden paikan avaimet tarjoavat usein myös uuden näkökulman omaan sisimpääni.

Ja onneksi langan päässä on aina turvaverkostoni. Aiemmin otin useimmiten yhteyden ensimmäisenä veljeeni, kun olin soolomatkoillani ja minulla oli tarve turvaverkolleni. Hänen vielä eläessään en kylläkään matkustellut kovin paljon yksin, mutta matkakuulumiset jaoin mielelläni hänen kanssaan.

Nykyään tämän soolomatkailijan mieleen tulee yleensä ensimmäisenä äiti tai ne muutamat ystävät, joiden kanssa vaihdamme viestejä päivittäin.

Näin nelikymppisenä on ollut autuus huomata etenkin se, että ei ole häpeä pyytää apua omilta vanhemmiltaan tai muiltakaan.

On suuri onni, että voi viedä tavaransa tuttuun paikkaan, josta mukaan saa aina tuoreita marjoja sekä äidin elämänohjeita.

 

Kuvat ovat helsinkiläisen Lokal-gallerian TypoCraftHelsinki-näyttelystä elokuulta 2019.

 

Lisää aiheesta:

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tervetuloa mukaan Adventuristan matkaan!
Olen Annakaisa, intohimoinen seikkailija ja Me Naisten toimittaja sekä bloggaaja.
Tämä blogi on täynnä matka- ja teetarinoita.

Olen reissannut yhteensä 68 valtiossa.
Syyskuussa 2019 jäin vuorotteluvapaalle ja lähdin kahdeksan kuukauden reissuun. Nyt olen Pohjois-Makedoniassa.
Contact: annakaisa_vaaraniemi@hotmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
Marraskuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2017
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu

Kategoriat