Oli uudenvuoden aattoaamu 2012. Minä kirjoittelin tyytyväisenä postikortteja aamiaiskahvilassa.

Edellisenä iltana olin ollut lempparini David Guettan keikalla, joka oli mieletön päätös 12 päivän lomalleni Dominikaanisessa tasavallassa.

Olin viettänyt ihanan joulun Santo Domingossa, käynyt raakasuklaakurssin maaseudulla, pörrännyt mopon kyydissä Macaon valkoisilla rannoilla sekä tanssinut paljon. Bilettänyt vip-vieraana huippukonsertissa ja saanut kutsuja paikallisten koteihin.

Olin valmis palaamaan rentoutuneena kotiin. Mutta ennen lähtöä Punta Canan lentokentälle halusin saada korttini postiin ja lähdin äkkiä käymään postissa parin kilometrin päässä.

Paluumatkalla pakattujen matkalaukkujen luo kaivonkansi lipesi altani ja kaaduin. Vain parisataa metriä ennen majapaikkaani. Olin ehkä sekunnin tai korkeintaan minuutin tajuttomana.

Kun nostin pääni ylös, näin ympärilläni kymmenkunta tummaa silmäparia ja kuulin paljon espanjankielistä puhetta. Säikähdin älyttömästi.

”Kun nostin pääni ylös, näin ympärilläni kymmenkunta tummaa silmäparia ja kuulin paljon espanjankielistä puhetta.”

Sen jälkeen vasta ymmärsin, että jalkani oli jäänyt rautalevyn alle. Onneksi kyseessä oli vain 1,5 metrin syvyinen kaivo. En siis tippunut mihinkään ulottumattomiin.

Mutta tuo jalka ja se kansi. Vahvinkin mies päästi ähkäisyn, kun nosti kannen sääreni päältä. Tai sitten hän ähki nähdessään verta valuvan jalkani.

Myös päästäni valui verta. Olin kutakuinkin tajuissani, ja ajattelin vain, kuinka kiire lähtö tulee nyt lentokentälle. Mutta itsenäisessä kotimajoituksessa tuskin olisi sideharsoja jalalleni ja päälleni, jouduin turvautumaan paikalliseen apteekkiin. Mielellään lääkäriin, mutta sellaista ei kylässä ollut.

Joten minut talutettiin mopolla kilometrin päähän apteekkiin. Siellä kärpästen seassa paikallinen proviisori puisteli päätään ja pyyhki haavani rommilla sekä laittoi niihin rutkasti siteitä. Avohaavani sääressä oli hurjan syvä.

Pelkästään tästä takahuoneen kohtauksesta saisi oman tarinansa. Tai paikallisten auttamishalusta. Tai lentomatkastani, jolle pääsin, vaikka se olikin kova riski ja jouduin heti Pariisissa lentokenttäsairaalaan sekä Suomessa sairauslomalle.

Mutta tämä ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt tapaturma ulkomaanmatkallani opetti minulle paljon. Etenkin nämä neljä asiaa:

  1. Luota auttaviin ihmisiin
    Kun heräsin kadulta ja jalkani oli rautakannen alla, pelästyin aluksi minua tuijottavia paikallisia. Oma hätäni, kova puhe ja mopojen pärinä tekivät tilanteesta kaaottisen – päässäni. Englantia puhuvat paikalliset rauhoittelivat minua ja yrittivät pidellä kroppaani, mutta minä pyristelin vastaan aluksi. Kunnes tajusin, että en saisi itse jalkaani pois rautakannen alta.
    En olisi lähtenyt mielelläni myöskään mopon kyytiin ja paikalliseen apteekkiin, mutta ymmärsin, etten voisi kävellä hetkeen. Huimasi ja jalka petti alta melko nopeasti. Annoin mopomiesten viedä, poppamiehen puhdistaa rommilla ja mopomiesten tuoda vielä majapaikkaan.
    Onneksi annoin. Ilman heitä en olisi selvinnyt.
    Kaikki haluavat auttaa ja tehdä parhaansa, vaikka tuntematon turisti käveli kaivoon ja oli hetken tajuttomana kadulla. He eivät ottaneet rahojani vastaan kiitokseksi.  
    Tärkein asia muistettavaksi millä tahansa reissulla: ihmisten auttamishaluun voi aina luottaa!
  2. Varo hauraita katuja
    Episodin jälkeen vei kauan, että uskalsin kadulla astua kaivon kannen päälle. Suomessakin.
    Tosin edelleenkin varon ainakin kehitysmaissa kaivonkansia ja ritilöitä maassa. Tieinfra ei ole joka paikassa yhtä kunnollinen kuin Suomessa.
  3. Älä jätä tärkeitä asioita viimeiseen päivään
    Nuo postikortit. En syytä niitä tapahtuneesta, mutta opin, ettei niitä kannata koskaan kirjoittaa viimeisenä päivänä ja etsiä kiireellä postitoimistoa.
    Ylipäätään, mitään suurta suoritusta ei pitäisi jättää lähtöpäivään. Siihen mennessä kaikki tärkeät asiat olisi syytä olla hoidettuina. Ennen kotiinpaluuta energiaa voi tankata vaikka pienellä kävelyllä tai paikallisia kahvilasta katsellen. Melkein jätän mieluusti yhden nähtävyysrastin nykyisin suorittamatta kuin kiirehdin sinne viimeisenä päivänä.  
  4. Kaivosta pääsee aina ylös
    Vastoinkäymisiä ja onnettomuuksiakin voi tapahtua myös kotona. Ja niistä selviää.
    Olen ollut onnekas: kaivocase on ollut ainoa laatuaan ulkomaanmatkallani. Se sai hetkeksi inhoamaan lentämistä (kahdeksan tunnin lentomatka aivotärähdyksen saaneen ja tikkejä vaativassa haavassa oli uhkarohkea seikkailu). Se teki pitkän juoksutauon elämääni (kestää näköjään vieläkin, ihan omasta tahdostani).
    Mutta kaivosta on pakko nousta aina ylös.
    Vahvempana. Innostuneempana. Rohkeampana.

Kuvat Dominikaanisen tasavallan reissultani. Lisää kuvia Tumblr-tililläni.

Kommentit (4)

Bildsmycke

Mä tykkään sun asenteesta. Olen pahoillani, että sä joiduit kokemaan ton kaiken, mutta oot tosi hienosti kääntänyt kaikeen kokemasi positiiviseksi. Mä myos kerran aasian reissulla löin jälkäni betoniin, isovarpaan kynsi irtosi ja verta tuli reilusti. Oli kiva huomata, että ihmiset auttoivat mua heti siinä tilanteessa.  

Annakaisa Vääräniemi
Liittynyt25.4.2016

Kiitos! Asenteeni kehittyy koko ajan positiivisemmaksi, mitä enemmän reissaan. 
Auts, on sullakin ollut Aasian-matka. Onneksi ei käynyt pahemmin (vaikka no, varpaan osuminen voi olla aika pahakin) ja avuliaita riitti.
PS: Todella tyylikkäät kotisivut sinulla, Bildsmycke! 

Seuraa 

Tervetuloa mukaan Adventuristan matkaan!
Olen Annakaisa, intohimoinen seikkailija ja Me Naisten toimittaja sekä bloggaaja.
Tämä blogi on täynnä matka- ja matchatarinoita.

Vuosi sitten järjestelin elämäni uusiksi ja lähdin unelmieni matkalle. Opintovapaani starttasi 1. syyskuuta 2017 Malediiveilta ja kävin 16 eri maassa kymmenen kuukauden aikana.
Olen reissannut yhteensä 65 valtiossa. Nyt olen Japanissa (marraskuu 2018).

Contact: annakaisa_vaaraniemi(@)hotmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2017
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu

Kategoriat