Viime päivinä on paljon somessa puhuttu Hesarin artikkelista, jossa tuodaan esiin vanhempien uupumista ja ulkoatulevia paineita. Luettuani artikkelin eksyin Twitteriin. Järkytyin keskustelusta siellä.

Ensinnäkin tällaista uutisointia mediassa kauhisteltiin ja arvosteltiin. Lapsettomat tuhahtavat että tarvitseeko vielä ihmetellä, miksi lapsia ei tehdä jos tämä on todellisuus, ja lapselliset kiirehtivät kauhistelemaan kuinka tämä ei lainkaan nyt vastaa todellisuutta vaan maalaa synkempää kuvaa.

Siis ymmärsinkö oikein?

Jutun kyseinen ihmispolo on uskaltanut kertoa, että on kokenut vanhemmuuden kuormittavana ja uuvuttavana, joka on yhteiskunnassamme kai jonkinlainen tabu ollut vuosikausia. Ja kun nyt vihdoin hieman avaamme myös julkisessa keskustelussa tätä ilmiötä vanhempien uupumisesta, ihmetellään että maalataan liian synkkää kuvaa lasten hankkimisesta?

Totta, uupumisesta puhutaan mediassa enemmän kuin aiemmin. Eikö tämä nyt ole kuitenkin hyvä asia? Eikö tähän päde samat säännöt kuin vaikka mielenterveyssairauksista puhumiseen (tänään vietetään mielenterveyspäivää)? Keskustelu uupumisesta on varmasti yleisempää kuin ennen, mutta tähän täytyy mielestäni herätä. Miten yhteiskuntamme tukee vanhempia, jotka uupuvat?

Muistan itse, että kun olin viettänyt 10 kuukautta öitä heräillen 5-6 kertaa yössä, ja pyysin neuvolasta neuvoja unikouluun, sain vinkiksi brosyyripinon sekä toteamuksen että "unikouluja on monia erilaisia, ja netistä voi sitten katsoa mikä parhaiten sinulle sopii". Tuossa tilassa olin kaikkea muuta kuin kykeneväinen lukemaan lehtisiä saati tekemään minkään muotoisia päätöksiä. Sen sijaan olisin kaivannut jämäkkää ohjausta, että nyt teette näin ja jos ei toimi viikossa niin soita takaisin. Sain myös varovaisia kyselyitä tarvitsisimmeko ehkä perheneuvolaa tai kotiapua, mistä tosin varoiteltiin, että siellä saattaa olla monien viikkojen jonot. Päädyin mumisemaan neuvolan tädille epämääräisesti ja kohauttelemaan olkiani, niin, kai me pärjätään. Niin, kiitti ei mistään.

Samaan aikaan vanhempien uupumisen rinnalla elää kuitenkin kovasti voimissaan oleva toinen ilmiö, täydellinen vanhemmuus. Kiiltokuvavanhemmuus. Läheisyysvanhemmuus. Avaa instagram, ja etsi muutama vauvavaikuttaja, niin feediisi tuskin muuta eksyy kuin pumpulipastellisia kuvia seesteisestä vauvakuplasta. Kun katsoin pumpulisia kuvia Instagramista, huomasin välillä miettiväni synkkänä, miksen minä koe tuollaista auvoa ja onnea? Miksi juuri minä olen lähinnä vittuuntunut ja väsynyt, jos heräsin yöllä kuusi kertaa, ja ahdistaa etten pääse kakalle rauhassa ilman että tississä on toinen kiinni.

Mikä sitten johtaa siihen, että vanhemmilla on valtavan korkeat odotukset itseään kohtaan, ja puhutaan ulkopuolelta tulevista paineista, jotka ahdistavat ja uuvuttavat? Väitän, että yksi syy tähän on, että Interwebsin aikakautena kaikki maailman tieto on saatavillamme. Siinä missä ennen vanhaan vanhemmuuteen riitti paljon vähempi, on nykypäivänä helppo eksyä keskustelupalstojen taistoihin siitä, pilaatko lapsesi ergonomian loppuiäksi, mikäli valitset vääränlaisen kantovälineen, tai värjäätkö hiuksiasi raskausaikana ja altistat näin geenijatkeesi erilaisille epämuodostumille. Toisten arvosteleminen ja syyllistäminen on valtavan paljon helpompaa erilaisissa some-ryhmissä ja vauva.fi-palstoilla kuin 80-luvun leikkipuistoissa. Ehkä toisaalta tukeakin olisi saatavilla aiempaa paremmin, ja vertaisia voi löytää ”Syyskuisista” tai Kallion kulttuurivanhemmista. 

Näillä forumeilla ja lähipiireissämme on esillä kuitenkin usein ”se äiti”, joka höyryttää luomuvihanneksia joka aamu Piia-Petterilleen, hieroo raajat orgaanisella vauvaöljyllä laulaen samalla sukupuolineutraaleja loruja, pukemalla lapsensa eettisesti tuotettuihin kotimaisiin hamppuvaatteisiin ennen kuin vie piltin virikkeelliseen ympäristöön Kiasman vauvamaalaukseen. 

Just joo, antaa noiden. Tällaisesta äidistä kuullessani nakkelen niskojani ja naureskelen kavereiden kanssa että hehheh kyllä meillä on ihan ok syödä purkkiruokaa (sisältää sokeria! fuck!). Tosi asia on kuitenkin se, että kyllähän nämä asiat istuttavat pienen pienen epäilyksen siemenen: ”Teenköhän sittenkään tarpeeksi lapseni eteen? Tuo tuossa tekee noin, pitäisikö minunkin?"

En siis rupea väittämään, etteikö tällaisia ulkopuolelta tulevia sosiaalisia paineita todellakin ole olemassa, ja jotta nämä äänet saa vaimenemaan, tulee ihan tosissaan olla vahva muiden mielipiteitä ja asenteita kohtaan. Olenko se naistenlehtien nainen, joka rohkeasti priorisoi itsensä ja hakeutuu töihin pian äitiyslomalta, rakentaa uraa ja harrastaa tavoitteellista urheilua samalla, mutta totaalisen vastuuttomasti heittää lapsensa heitteille varhaiskasvatuksen pariin, vai olenko Hyvä Äiti, joka virikkeellisesti hoitaa lastaan kotona kunnes Piia-Petteri on 6-vuotta, koska #miksiniitälapsiatehdäänjoseiniitäjaksahoitaa ja #varhaiskasvatuksenresurssit.

God speed sinulle, joka uskallat mennä lukemaan varhaiskasvatusta käsitteleviä keskusteluja Facebook-ryhmiin. Kummin kaiman ryhmässä kolmeakymmentä vauvaa hoiti kaksi vaihtuvaa aikuista, joista toinen oli selkeästi huumeaddikti ja toisella väkivaltaisia patoumia lapsia kohtaan. Ei ihme, jos rupeaa syyllisyys kalvamaan ja pohdit että jaa, pitäisiköhän sittenkin pitää Piia-Petteri kotona vielä vuoden verran.

Tämä ristiriitainen ilmiö siitä, että missä määrin kuuluu olla Itsenäinen Aikuinen ja missä määrin Hyvä Äiti kytkeytyy äitiyteen (ja siis nimenomaan äitiyteen) jo raskausajasta saakka. Kuinka tarkkaan noudatat ruokaohjeita? Tappaako viinilasi kuukaudessa sikiön vai saako käyttää maalaisjärkeä? Synnytys pelottaa ja en haluaisi kolmannen asteen repeämiä tai pidätysvaikeuksia, olisi kiva jos seksiä voisi harrastaa aiemmin kuin vuoden päästä. Älä sie höpötä heitukka, naiset ovat aina synnyttäneet ja se on luonnollista. Näin on aina tehty. Imettäminen on tärkeää ja jos et kahteen vuoteen saakka halua pitää vartalon jatkeenasi toista ihmistä, olet epäonnistunut äitinä.

Sen yhden kerran kun perhevalmennuksessa kävin, ei siellä kauheasti korostettu sitä, että synnytys ja imetys ovat molemmat aika yksilöllisiä asioita, joiden ”onnistumista” ei oikein voi ennustaa. Se, mikä toimi toisella ei välttämättä toimi sinulla. Voisiko tästä joskus puhua, että se synnytys ja imetys on muuten henkilökohtaisia juttuja, joita kohtaan saa ja pitää olla ajatuksia ja pelkoja, ja se on normaalia. Ei saatana, kuka tässä suossa pystyy pitämään pään kylmänä?

No mikä on totuus? Onko vanhemmuus auvoista ja ihanaa vai uuvuttavaa ja oman identiteetin hukkaamista? Vastaus varmaankin vaihtelee jokaisen vanhemman kohdalla. Synnytys, imetys ja vauvavuosi ovat varmasti usealle suuri shokki aiempaan elämään, jossa omista nukkumaanmenoajoista ja ruokailuista sai päättää ihan itse. Ei ole iltapäivälehtien klikkiotsikointia todeta, että kun lapsi syntyy, joutuu todennäköisesti hetkellisesti laittamaan omat tarpeensa syrjään ja se voi tuntua aika raskaalta aika ajoin. Elämänmuutos on todellinen ja sen takia saa kipuilla. Miten yhteiskunta voisi valmistaa meitä paremmin tähän? Laura Kokko Twitterissä kiteytti minusta hyvin ongelman: "Ydinperhemallimme sysää 24/7 vastuun lapsesta yhdelle aikuiselle, joka elää eristyksissä aikusiten maailmasta. En kaipaa entisiä aikoja, mutta modernit vanhemmat ovat aika yksin."

Spot on. Se, että äidit (valitettavan usein nimenomaan äidit) viettävät vuoden kotona yksin imettäen (koska #breastisbest #täysimetys ja #korviketappaa), valvoen ja leikkipuistoissa vaunuja silmät ristissä heijaten on todellisuutta. Vanhemmuuden jakaminen tasavertaisesti on täällä omassa pk-seudulla melko arkipäiväistä, mutta ei tarvitse kovin pitkälle keskustelupalstoille mennä kun huomaa että kyllä vanhemmuus kehä kolmosen ulkopuolella vielä aika usein tarkoittaa sitä että äiti jättäytyy työelämästä ja ottaa päävastuun perheen pyörittämisestä miehen tuodessa leivän pöytään. Ja se saattaa totta tosiaan altistaa uupumukselle, yksinäisyydelle ja masennukselle.

Toisaalta jos alun kipuilusta selviää, lapsi on mahdollista saada solahtamaan omaan elämänrytmiin, ja mikä parasta, lapsesta saa huikeaa seuraa mitä vanhemmaksi natiainen kasvaa. Rajalan Tumppi kahvipöytäkeskustelussa totesi, että kun lopettaa lapsiin suhtautumisen taakkana, niin edessä aukeaa ihan uusi maailma.

Minun mielestäni lapsen saamisen elämän muutoksesta tulee puhua. Siihen tulee varautua ja se tulee tiedostaa. Sen sijaan että perhevalmennuksessa sössötetään mielikuvavauvasta toivoisin, että tulevia vanhempia valmistetaan rohkaisevasti siihen, että elämä tulee tosiaan muuttumaan. Kartoittakaa ajoissa tukiverkostoa, jos sitä ei ole, selvittäkää maksulliset vaihtoehdot. Buukatkaa aikaa toisillenne ja itsellenne etukäteen. Älkää luopuko kaikesta lapsen eteen, mutta valmistautukaa siihen ettei treeneissä ja kaljoilla ehdi ehkä ramppaamaan 6 kertaa viikossa. Ja mikä tärkeintä, jakakaa vanhemmuus. Ja saadaanko yhdessä synninpäästö korvikkeelle, tutille, kertisvaipoille ja kaupan soseille?

Vanhemmuus koetaan eri tavoin. Se mikä sinulle on luonnollista ja ihanaa, voi toiselle olla kuormittavaa ja tappavaa. Annetaan tilaa sille, että vanhemuuden kokee jokainen eri tavalla. 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

20-30-40 tarkastelee elämää ja ilmiöitä kaksikymppisen Ida-Liinan, kolmikymppisen Alinan ja nelikymppisen Tuomaksen näkökulmasta. Kuuntele uusin podcast joka tiistai Suplasta!

Hae blogista