Paras paikka maailmassa on olla itseään vahvemman ystävän käsivarsilla. Kuvassa siis minä, Alina ja Tuomas.

Mulla on laajahko kaveripiiri, joista löytyy näin nopeasti laskettuna vajaa kymmenkunta ihmistä, joita nimitän ystävikseni. Mä ihmettelen sitä suunnattoman paljon, sillä mä olen sysipaska ystävä. Näen kavereitani liian harvoin, en jaksa soitella enkä vastaa puheluihin jos ei huvita. Viesteihinkin reagointi on vähän niin ja näin. Ystävänä olen patalaiska. Juteltiin Alinan ja Tuomaksen kanssa ystävyydestä edellisessä 20-30-40-jaksossa. Siinä mietittiin esimerkiksi sitä, pitääkö ystävyyttä huoltaa ja onko ok laittaa välit poikki ystävän kanssa. Käy kuuntelemassa!

Mä olen tosi huono järjestämään aikaa ystäville ja kavereille siksi, että minä itse olen itseni paras ystäväni. Mä rakastan omaa aikaani ja nautin siitä, että saan olla kotona yksin omien ajatusteni kanssa. Vuosi sitten uutenavuotena lupasin pyhästi, että näen kavereita vähintään kahdesti viikossa. Jaksoin sitä kokeilua ehkä kaksi viikkoa. Sitten kyllästyin ja päätin vetäytyä takaisin sohvalle Netflixin pariin.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Pepsodenttii💎 Paras ja ihanin @paivikkisunray 💋💋

Henkilön Ida-Liina Huurtela (@idahuurtela) jakama julkaisu

Oma aika on tosi jees, mutta siinä on riskinsä. Kun tarpeeksi tottuu omaan aikaan, on kotoa poistuminen hankalampaa. Ja kun tarpeeksi pitkään aikaan ei poistu kotoa ollenkaan, on riskinä se, etteivät ystävät enää kutsu mukaan omiin illanviettoihinsa. Kutsutta jäämistä tylsempää on kavereita nähdessä huomata, että heidän elämissään on tapahtunut vaikka ja mitä. Sillä aikaa kun mä olen tuijottanut Game of Thronesin vanhoja jaksoja, Temppareita ja Bacheloria niin ystäväni ovat menneet elämissään eteenpäin. “Ai niin, sä et olekaan kuullut”, “Kerroinko mä jo sulle…” ja “Milloinkas nähtiinkään viimeksi? Olinko silloin jo aloittanut uuden työn?”, ovat keskustelunavauksia, joita kuulen tosi usein. Se on ikävää, mutta voin syyttää siitä ainoastaan itseäni. Mä koen jatkuvasti syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi mukana ystävieni elämissä.

Kaiken tämän jälkeen ihmettelen usein, miten minun kaltaisella laiminlyöjällä voi olla ystäviä. Olen pyöritellyt lukuisia skenaarioita päässäni ja tullut siihen lopputulokseen, että tosiystävyys ei vaadi työtä. Tosiystävyyteen riittää se, että siihen panostaa just niin paljon kuin kulloinkin jaksaa ja kykenee. Terve ystävyyssuhde hyväksyy ystävyyden molemmat osapuolet sellaisina kuin he ovat.

Vaikka mä en välttämättä ole kaikkien ystävieni saatavilla tasapuolisesti, niin mulla on selkeä rooli ystäväpiirissäni. Mä olen se lojaali tyyppi, joka pitää toisten puolia, sparraa elämässä ja arjessa eteenpäin ja tarjoaa olkapäätä silloin, kun sitä tarvitaan. Mä lähetän hölmöjä eläinvideoita ja tägäilen ihmisiä Instagramin meemeihin. Ja joinain päivinä suloisen Shiba inu -kuvan tai hassun kissavideon vastaanottaminen on juuri sitä, mitä toinen tarvii.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Huulet punkussa. Ihanat, parhaat @inkerialatalo @tarukirsikka @hillasamola 😍😍😍

Henkilön Ida-Liina Huurtela (@idahuurtela) jakama julkaisu

Ihanaa viikonloppua kaikille <3 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

20-30-40 tarkastelee elämää ja ilmiöitä kaksikymppisen Ida-Liinan, kolmikymppisen Alinan ja nelikymppisen Tuomaksen näkökulmasta. Kuuntele uusin podcast joka tiistai Suplasta!

Hae blogista