Arvon ylioppilas,

The world is your oyster ja kaikki haaveet ovat saavutettavissa, kunhan vain päätät sen. Nämä ovat mantroja, joita erityisesti 80-luvun jälkeen syntyneet sukupolvet ovat tottuneet kuulemaan. Meidät on marinoitu ajatuksessa, että mikä tahansa on meille mahdollista, eikä meidän tule tyytyä mihinkään. Tyytyminen on verrattavissa epäonnistumiseen, ja tavoitteleminen sen sijaan toivottavaa. Tutkimuksissa nykypäivänä nuorten haaveammatteja eivät ole enää lentäjä, lääkäri tai sairaanhoitaja, vaan muotibloggaaja, tubettaja ja e-urheilija. Tottahan se on, ajat muuttuvat, eikä arkista puurtamista ”tehtaalla” ihannoida samaan tapaan kuin vanhempiemme aikaan.

Kevyempi suhtautuminen työhön on arkipäiväistynyt, ja samalla kun luemme naistenlehdistä burnout-selviytyjien tarinoita, niin asiantuntijatyöläiset ovat jo vuosikymmenen verran vaihtaneet isopalkkaiset kreausduuninsa mainostoimistoissa luomukahviplantaasien viljelemiseen Balilla. Downshiftaus, läsnä oleminen ja hedonismi ovat tämän päivän työelämän arvoja, joille isovanhempamme olisivat todennäköisesti nauraneet esiliinoihinsa ja tukehtuneet kahviplöröihinsä.

Tänään julkaistussa podcastissa kerron kuinka ylioppilaaksi valmistuminen oli minusta myös pelottavaa aikaa. Toisin kuin lukiokavereillani, minulla ei ollut selkeää visiota, että haluan Hankenille/kauppikseen/lääkikseen. Lukioni opinto-ohjaus oli todella syvältä, eikä meille käyty perinpohjaisesti läpi mitä kaikkea esimerkiksi yliopistolla voisi lukea arkeologiasta kirjallisuustieteeseen ja elokuva-alaan. Päädyin opiskelemaan markkinointia ammattikorkeakouluun, eikä opinahjo ammattisurkeakoulussa vastannut mielikuvaani älykköprofessoreista ja akateemisesta vapaudesta. Huojentavaa on ollut, ettei opintoni määrittäneet tulevaisuuttani millään lailla. Löysin ammatilliset kykyni oikeastaan vasta sattumusten ja kokemusten kautta. Jokainen työ- ja opiskelupaikka kertoivat minulle omalla tavallaan tarinaa siitä, missä olin hyvä ja missä en. 

Meistä ei kaikista voi tulla 80 miljoonaa dollaria tienaavia Katy Perryn kaltaisia poptähtiä, menestyviä formulakuskejakin syntyy meillä aika harvakseltaan ja jos mielit olla seuraava instatähti joka elättää itsensä valokuvauksella, niin toivotan sinulle onnea ja suopeita kuvakulmia. Yhteiskuntamme tarvitsee kuitenkin edelleen palkanlaskijoita, tiimipäällliköitä, pankkivirkailijoita, viestintäassistentteja, lehdenjakajia, lumenpudottajia ja liudan toimistotätejä ja -setiä.

Arvon ylioppilas, ”tavallisessa” työssä ei siis ole mitään väärää, eikä jokaisen työn urallasi tarvitse olla hohdokas ja haaveitasi vastaava. Töiden tekeminen vapaa-ajan ja kivojen asioiden rahoittamiseksi on aivan yhtä hyväksyttävää, kuin unelmatyön tavoitteleminen. Ja jos et tiedä vielä mitä haluat isona tehdä, älä huolestu. Jokainen työ, johon olen polullani päätynyt, on opettanut minulle yhtä sun toista. Ja jos ei olekaan, olen lähtenyt paikasta todennäköisesti monta kokemusta ja kaveria rikkaampana. 

Metro-lehteä jakaessani huomasin, ettei raitis ulkotyö sovi minulle. Olen enemmän siisti sisätyöläinen. Kesätöissä Hesburgerissa kurja vuoropäällikkö pisti minut aina keittiövuoroon, ja äkkäsin nopeasti, etten ole kovin kätevä käsistäni eivätkä kasaamani hampurilaiset olleet priimaa. Sen sijaan olin nopea ja tehokas kassalla, ja löysin itsestäni asiakaspalvelun ammattilaisen. Onneksi muut vuoropäälliköt huomasivat tämän, ja rupesivat käyttämään minua kassalla. Videovuokraamossa opin, että minussa on myyjän vikaa, kun kerta toisensa jälkeen voitin vuotuiset klubimyyntikisat ja tajusin, että osaan puhua vakuuttavasti. Tehdessäni töitä intialaisen miehen perheyrityksessä oivalsin, että kulttuurierot ovat valtaisat; minua kohdeltiin kuin palvelijaa, mutta toisaalta pomoni muisti minua käteisellä rahalla intialaisten juhlapyhien aikaan; olinhan hänelle kuin yksi perheenjäsen. Ja kun vihdoin pääsin unelma-ammattiini, ja katsoin elokuvia työkseni, jouduin myöntämään karvaasti, että niiden katsominen vapaa-ajalla olikin paljon hauskempaa.

Nykyisessä työssäni opin jatkuvasti uutta, ja huomaan, että pidän kun näen työni jäljen. Olen myös tavannut kaksi ihastuttavaa toopea, keiden kanssa olen päässyt toteuttamaan hauskaa podcastia, joka kehittää minua edelleen ammatillisesti. Minua ei edelleenkään ole palkattu seuraavaan Game of Thronesiin näyttelijäksi (ai niin, en osaa näytellä), eikä minusta ole tullut uutta Quentin Tarantinoa, mutta se on ihan okei. 

Joten sanon sinulle, kevään ylioppilas, että vietä välivuosia, tee töitä, paskaduuneja ja unelmaduuneja. Sinusta ei voi tulla mitä tahansa, ilman että teet valtavasti töitä unelmiesi eteen, ja joskus ne työt ennen unelmaa eivät ole sitä itse unelmaa. Mutta nauti matkasta kohti päämääriäsi, ja jos ei sinulla vielä ole päämäärää, niin nauti kahta kauheammin.

Sillä niinhän se on, että ei se kohde, vaan se matka. 

Onnea, ylioppilaat.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

20-30-40 tarkastelee elämää ja ilmiöitä kaksikymppisen Ida-Liinan, kolmikymppisen Alinan ja nelikymppisen Tuomaksen näkökulmasta. Kuuntele uusin podcast joka tiistai Suplasta!

Hae blogista