Kesätreeniä Kreikassa.

Harrastaminen ruuhkavuosina tuntuu olevan joko ylisuorittajien briljeeraamista, tai sumuinen myytti, jonka tavoittelu on yhtä hankalaa kuin oman mielenterveyden säilyttäminen lentokoneesta ulosjonottamisen yhteydessä. Tämän viikon podcast-jaksossa jutellaan, miten meillä on aikaa harrastaa, vai onko.

Ennen lasta harrastin ns. jumppakanailua, eli kävin 5-6 kertaa viikossa jumpassa pitkin hampain. Ainoa motivaationi käydä liikkumassa oli ”laihana pysyminen”, ja jonkinasteinen maaninen pakko, sillä näin kuuluu tehdä ja kunnollinen ihminen käy hikoilemassa halusi tahi ei. Treenin jälkeen oli toki hyvä olo, mutta motivaatio mennä hikoilemaan oli aina työn ja tuskan takana. Tämä ajattelumalli heitti häränpyllyä, kun aloitin CrossFitin ja peilikuvan sijaan minua alkoi kiinnostaa nousevat tulokset ja uudet taidot köysikiipeilystä käsilläseisontaan. Olen kirjoittanut tarkemmin matkastani itseinhoisesta jumppakanasta itseäni arvostavaksi urheilijaksi täällä.

Niin sanottua vuoroviikkoarkea (tai oikeastaan emme vaihda lapsenhoitovuoroja viikoittain, vaan lyhyemmissä pätkissä mutta ymmärrätte logiikan) elävänä joudun tunkemaan harrastukset ns. lapsettomiin päiviin. Se ei tietenkään palautumisen tai muuten elämänhallinnan kannalta ole optimaalista, kun treenaa kolme päivää putkeen ja seuraavat kolme päivää ovat jalat sekä kädet tukossa, mutta näillä mennään. Kun lapsi on luonani kolme päivää, en myöskään halua käyttää noita iltoja harrastuksissa juoksemiseen, vaan olen silloin reilusti lapsen kanssa. Viikonloppuisin otan joskus pojan mukaan boksille, ja onneksi meillä on tosi lapsiystävällinen boksi (ylläri, kun itse omistan sen), niin lapset ja muut kaikenkarvaiset ovat aina tosi tervetulleita oleilemaan kun vanhemmat treenaa. Toki lapsen kanssa tulee liikuttua muutenkin, käymme pyöräilemässä ja kävelemässä paljon, eli liikkumista tulee ihan vaivihkaa.

Silloin kun meitä oli kaksi vanhempaa samassa taloudessa, niin vuorottelimme treeniaikojen suhteen. Itsellä treenit olivat sikäli joustavia, että pystyin menemään melkeinpä mihin aikaan vaan – ei ollut väliä alkoiko treenit klo 16, 17 tai 18. Puolisolla puolestaan oli varsinaiset treeniajat joukkueen kanssa, mikä antoi omille treeniajoilleni raamit. Joinain päivinä otimme ns. läpsystä vaihdot, eli itse menin töistä suoraan jumppaan, ja olin kotona jo kuuteen mennessä. Puolisolla puolestaan alkoi treenit illemmalla. Suosittelen tätä lämpimästi perheille, joissa on kaksi vanhempaa. Omaa aikaa kannattaa reilusti ottaa, eikä siitä kannata tuntea huonoa omaatuntoa. Jos olet poissa lapsesi luota kolmena iltana yhdestä kahteen tuntiin, niin lapsi ei siitä kärsi – lapsella on kuitenkin toinen turvallinen vanhempi, kenen kanssa viettää laatuaikaa. Tämä järjestely vaatii hieman suunnittelua, kuka käy kaupassa ja tekee ruuan, kuka hakee lapsen ja kuka laittaa lapsen nukkumaan, mutta rakettitiedettä se ei ole.

Helpointa työn, perheen ja harrastamisen yhdistäminen on, jos tämä pyhä kolminaisuus sijaitsee maantieteellisesti lyhyiden etäisyyksien päässä toisistaan. Mikäli oma työpaikka on kuitenkin pidemmällä, voi harkita esimerkiksi salikorttia työpaikan viereen tai yrittää keskittää urheilut etäpäiviin, jolloin aikaa ei mene siirtymisiin. Puolison kanssa kannattaa käydä keskustelua molempien tahtotilasta, ja jakaa kotihommat ja muksujen haut ja viennit niin, että molemmille siunaantuu hieman aikaa itselle. Voi myös pohtia, voisiko esimerkiksi siivouksen ulkoistaa ja ostaa palveluntarjoajalta kerran kahdessa viikossa, jos se mahdollistaa itselle hieman löysemmän aikataulun. Se maksaa toki rahaa, mutta voi maksaa itsensä takaisin virkeänä mielenä ja seesteisenä vanhemmuutena (niin varmaan, mutta tällä tavalla se on helpompi perustella itselle).

Oman ajan ottaminen harrastamiselle, oli se sitten urheilua tai virkkausta, on priorisointikysymys, joka herkästi muiden työ- ja perhe-elämän vaatimusten keskellä saattaa jäädä jalkoihin. Oma aika kannattaa kuitenkin kalenteroida ja vähitellen rakentaa siitä rutiini. Vähitellen totut itse siihen, ja sen myötä myös muu perhe/työkaverit rutinoituvat siihen, että tiistaisin Alina muuten lähtee aina 15.45 Zumbalicious -tunnille elämään Almodovarin Espanjaan tunniksi. Kannustan jokaista ruudun aikana ottamaan tavoitteeksi harrastaa omia kivoja juttuja edes kerran viikossa. Käy elokuvissa, kävelemässä, CrossFitissä, maalaa, lue tai kaiva napaa. 

Itse olen onnistunut ottamaan aikaa urheilulle, mutta sen hinnalla muut tärkeät harrastukset kuten lukeminen tai elokuvissa käynti ovat jääneet vähemmälle. Odottelen innolla kesälomia, jolloin aikaa näille myös ehkä siunaantuu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

20-30-40 tarkastelee elämää ja ilmiöitä kaksikymppisen Ida-Liinan, kolmikymppisen Alinan ja nelikymppisen Tuomaksen näkökulmasta. Kuuntele uusin podcast joka tiistai Suplasta!

Hae blogista