Viimeiset kuvaukset nykyisessä työpaikassani. Otti koville!

Mulla oli tänään viimeinen työpäivä mun nykyisessä työpaikassani. Irtisanoutuminen vakituisesta audiovisuaalisen tuottajan työstä ei loppujen lopuksi ollut kauhean vaikea päätös. Sen sijaan irrottautuminen työkavereista ja kollegoista ottaa koville. 

Mä oon ehtinyt työurallani irtisanoutua kolme kertaa ja joka kerta oman työpisteen ja kollegoiden hyvästely on tuntunut raskaalta. Kiinnyn helposti ihmisiin ja hyvästien jättö on mulle vaikeaa. Hankalinta työpaikan vaihtamisessa on se, että samalla kun oma elämä muuttuu radikaalisti niin entisten työkavereiden arki pysyy suhteellisen samana. Tosin sillä erotuksella, että minä puutun joukosta. Ja sehän siinä irtisanoutumisessa niin hitsin ikävää onkin: työkaverit puuhaavat samoja juttuja keskenään kuin aina ennenkin, mutta minä en pääse enää tekemiseen mukaan. “Siellä ne pitävät hauskaa ilman minua”, on ensimmäinen ajatus, mikä mulle tulee mieleen silloin kun näen entisistä kollegoistani ryhmäkuvia somessa. Toisaalta toivoisin olevani mukana kuvanottotilanteessa ja yhtäaikaa olen helpottunut siitä etten ole. Ristiriitaisia, isoja ja väsyttäviä tunteita.

Työkavereilla on aina ollut valtavan tärkeä merkitys mulle siksi, että heidän kanssaan tulee vietettyä niin paljon aikaa. Lisäksi töiden kautta syntyneessä kaveruudessa koetaan yhdessä jotenkin ihan eri tavalla isojakin tunteita kuin muiden kavereiden. Kollegoiden kanssa syvennytään projekteihin, supatellaan työpaikan epäoikeudenmukaisuuksista, jaetaan ilo ammatilisista onnistumisista sekä pohditaan siviilielämän kiemuroita. Käydään yhdessä lounaalla työpaikkaruokalassa, höpistään kahviautomaatilla, jännitetään sitä, miten vastavalmistunut somevideo otetaan vastaan ja lähetetään Skype-viestejä kesken kesken palaverien. Puhumattakaan siitä, millaista riemua yhdessä toteutetun projektin valmistuminen saa aikaan. 

Mun mielestä irtisanoutuminen on verrattavissa siihen, että eroaisi rakkaasta ystävästä. Ystävä on edelleen olemassa, mutta ette enää voi jakaa arkeanne yhdessä. Entinen työpaikka ja entiset työkaverit jatkavat olemassaoloaan ilman sinua ja sinä jatkat elämääsi ilman heitä.

Yhtenä iltana kun surin jo ennakkoon nykyisten työkavereideni menettämistä, kumppanini sanoi viisaasti: “Ajattele, miten siistiä on, että sä olet aikuisiällä saanut töiden kautta noin paljon ystäviä, joita jäät kaipaamaan.” Ja se on aivan totta. Tuntuu ihan mielettömän upealta ja etuoikeutetulta, että pääsen kokemaan tällaisen riipivän menetyksen tunteen. Parasta on se, että työkavereista läheisimmät muuttuvat työkavereista ystäviksi, jotka pysyvät elämässä mukana myös sitten, kun on aika karistaa pölyt myös seuraavasta työpaikasta. Ilman työn mukanaan tuomaa ystävyyttä ei olisi tätä blogia tai meidän 20-30-40 -podcastia.

Tänään mä aion märehtiä ja surra sitä, että enää en tule arkeani jakamaan eksiksi jäävien työkavereiden kanssa. Aion myös kuunnella luupilla JVG:n Frisbeetä ja kyynelehtiä pikkuisen sen tahdissa. Rakkaiden ex-työkaverien mielestä kyseinen biisi kuulemma kuvastaa mua ja mun muuttunutta elämäntilannetta paremmin kuin hyvin. Nyt oon free niinku frisbee!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

20-30-40 tarkastelee elämää ja ilmiöitä kaksikymppisen Ida-Liinan, kolmikymppisen Alinan ja nelikymppisen Tuomaksen näkökulmasta. Kuuntele uusin podcast joka tiistai Suplasta!

Hae blogista