Kirjoitukset avainsanalla #ikä #elämä #nuoruus

Tässä kuvassa näette vähän liian vanhnan 27-vuotiaan.

“Lissu, sä oot vielä niin nuori”, on virke, jonka olen työelämässä kuullut lukemattomia kertoja. Nuoruus antaa mulle oikeuden olla vähän rääväsuisempi, kovaäänisempi ja temperamenttisempi kuin muut.  Joka kerta, kun kuulen jonkun työkavereistani päivittelevän: “Tajuatko, että mä voisin olla sun ÄITI!”, sieluni hyrisee tyytyväisyydestä. Niinpä. On ihanaa olla nuori.

Sitten ääni muuttuu kellossa: “Mutta kyllä sä oot kypsä ikäiseksesi!” Pahimmillaan lause jatkuu näin: “Olisinpa mäkin osannut sun iässäsi ajatella noin fiksusti ja tehdä noin järkeviä valintoja.”

Ikäkriisi iski ensimmäistä kertaa kunnolla vähän aikaa sitten shoppailtuani Marimekolla. Don’t get me wrong, tykkään Marimekon vaatteista. Samoista vaatteista tykkäävät myös luokanopettajat ja ne naiset, jotka töissä kilvan päivittelevät sitä, kuinka voisivat olla mun äitejä.

Mä oon 27-vuotias ja mun elämä on sujunut aina tosi mallikkaasti. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pidin välivuoden ja lähdin Australiaan au pairiksi. Siellä ehdin oleskella onnellisena kolme kuukautta, kunnes kutsu tuli pääsykokeisiin. Ja niitä pääsykokeita varten matkustin Suomeen päivälleen neljä kuukautta sen jälkeen, kun olin lentänyt matkalaukkuineni maapallon toiselle puolelle. “I’ll be back soon”, hoin isäntäperheelleni ja paikallisille kavereilleni. Arvatkaa mitä? Kahdeksan vuotta on kulunut, enkä vieläkään ole palannut. Pääsykokeiden perusteella ovet eivät auenneet lennonjohtajakoulutukseen. Muutin kuitenkin Helsinkiin opiskelemaan radio- ja TV-journalismia kansanopistoon. Puoli vuotta Helsingissä asuttuani vannoin ystävälleni sitä, miten ihanaa on ollu parikymppinen sinkku. Samana iltana tapasin tulevan puolisoni, jonka kanssa olemme pitäneet yhtä 7,5 vuoden ajan. Pääsin ammattikorkeakouluun ensiyrittämällä ja valmistuin luokkakavereitani huomattavasti nopeammin. Ostin avopuolisoni kanssa yhteisen asunnon ollessani 25-vuotias. Mä olen ollut tosi aikuinen tosi nuoresta asti.

Mä en ole ollut koskaan henkisesti tarpeeksi nuori, enkä ole joutunut etsiskelemään itseäni. Mä en ole reppureissannut Aasiassa tai reilannut Euroopassa. Mä en ole käyttänyt huumeita enkä koskaan edes tupakoinut kunnolla. Alkoholiakin join ensimmäistä kertaa kolme päivää ennen kuin täytin 18 vuotta. Mulla ei ole maksuhäiriömerkintää, opintolainaa, sukupuolitauteja, katkenneita raajoja, liutaa eksiä tai yhdenillanjuttuja. Mä en ole koskaan käyttänyt Tinderiä enkä ehtinyt antaa kavereiden järkätä mulle treffejä.

Viimeksi perjantaina ystäväni totesi, etten hänen mielestään ole tarpeeksi kaksikymppinen 20-30-40-podcastiin. Pari viikkoa sitten kun lanseerasimme podcastin, pikkusiskonikin naureskeli minun olevan pikemminkin kolmekymppinen. He voivat olla oikeassa. Itse tosin haluaisin ajatella, että vielä 27-vuotiaana saan vielä nauttia kaksikymppisen leimasta otsassani ennen kuin pyöreitä tulee virallisesti mittariin.

Mä oon aina ollut kiltti ja tunnollinen, varmasti myös tosi pikkuvanha. En lähtenyt opiskeluaikana edes vaihtoon siksi, että halusin mieluummin tehdä töitä ja luoda uraa. Siinä mä onnistuin. Ja arvatkaa mitä? Se on ihan super siistiä!

Kaksikymppikseksi mä en ehkä ole sekoillut tarpeeksi. Sen sijaan olen kerryttänyt itseluottamusta, työkokemusta ja varallisuutta. Ja niiden turvin voin nyt 27-vuotiaana elää just niin täysillä, kuin vaan ikinä haluan. Mulla on ihana puoliso, koti ja mielekkäitä töitä just niin sopivasti, että vapaa-ajallani voin puuhastella 20-30-40-podcastia ja kirjoittaa blogia.

P.S. Ikäkriisistä ja siitä, mikä ikä onkaan paras, juttelimme muuten podcastimme ensimmäisessä jaksossa. Käy kuuntelemassa täältä.


 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

20-30-40 tarkastelee elämää ja ilmiöitä kaksikymppisen Ida-Liinan, kolmikymppisen Alinan ja nelikymppisen Tuomaksen näkökulmasta. Kuuntele uusin podcast joka tiistai Suplasta!