Kirjoitukset avainsanalla elämä

Huh huh

Viime päivät ovat olleet tunteikkaita. Me ollaan saatu valtava viestivyöry tuoreimpaan, kuolemaa käsittelevään, jaksoon liittyen. Kiitos jokaisesta viestistä! Jaksossa puhuttiin erityisesti siitä, pelätäänkö me kuolemaa (spoiler alert: allekirjoittanut on pelkästä ajatuksesta kauhuissaan!), miten läheisen kuolemasta pääsee yli ja uskotaanko elämään kuoleman jälkeen. Aihe oli meille tärkeä ja niin se on ollut meidän kuulijoillekin viesteistien määrästä ja sävystä päätellen. 

Jakson julkaisun jälkeen me kysyttiin Instagramissa meidän seuraajilta pelkäävätkö he kuolemaa. Miksi kuolema pelottaa tai ei pelota? Onko kuoleman jälkeen elämää? Miksi uskot tai et usko kuoleman jälkeiseen afterlifeen?

Mä ajattelin jakaa osan niistä vastauksista, mitä saatiin, koska omalla kohdalla vastausten lukeminen jotenkin helpotti omaa oloa. Toivottavasti näistä on jeesiä sullekin!

Pelkäätkö kuolemaa?

59% vastaajista kertoo pelkäävänsä kuolemaa. Tähän kysymykseen vastasi noin 110 henkilöä. 

Miksi kuolema pelottaa tai ei pelota?

Tähän kysymykseen saatiin valtava kirjo erilaisia vastauksia. Valtaosaa meidän vastaajista kuolema pelotti. Eniten pelkoa aiheutti se, miten läheiset ja erityisesti lapset pärjäisivät jos vanhempi poistuisi liian aikaisin. Lisäksi kuoleman lopullisuus ja yksin jääminen pelottivat. Luokittelin vähän vastauksia, jotta niitä on helpompi lukea.

Miksi kuolema pelottaa?

En tiedä koska tapahtuu ja kuinka vanha tytär on silloin ja miten hän pärjää.

Pelkään että kaikki läheiseni kuolevat ja jään yksin. Kun kuolen itse, kaikki jää kesken.

En haluaisi luopua rakkaista. Yritän uskoa jälleennäkemisen.

Koska se on niin FUCKING tuntematon ja ennalta-arvaamaton! Siitä ei tiedetä mitään.

Pelkään tukehtumiskuolemaa, jonka astmaatikkona olen saanut kokea aika läheltä 31-vuotiaana.

Omien lasten tai puolison menettäminen ja sen lopullisuus tuntuu musertavalta.

Sen lopullisuus. Kuollessani en saisi kokea lasteni kasvua. 4-vuotias tyttäreni musertuisi.

Lopullisuus, miten kuolee, kivut jne...

Koska lapset. Miten ne sit selviää ilman mua <3 

Pelkään, että lapseni jää ilman äitiä enkä ehdi kokea elämältä tarpeeksi!

En omaa, mutta läheisten kuolemaa. Miten selviän ilman heitä?

 

Miksi kuolema ei pelota?

En pelkää oikeastaan muuta kuin lasten selviämistä minun lähdöstäni liian aikaisin. 

En pelkää, koska aika jonka sain kun flippasin pätkällä ja jäin henkiin, on kaikki extraa.

En oikeastaan pelkää. Lohduttavaa ajatella, että sitten kun kuolen, näen taas äidin <3 

Kuolema on vääjäämätön kaikille. Tietysti sitä miettii, mutta ei se pelota.

Koska laskin, että lähimmäisille jää jonkun verran rahaa. Sen lisäksi kun on kuollut ei tunne enää mitään.

Jos kuoleman jälkeen on jotain, niin se kiinnostaa. Vaikka pelkkää tyhjä olemattomuus se on.

Kaikki me lähdetään. Haluan elää kun on elon aika. Kun kuollaan niin se on sitten siinä.

Koen jollain tapaa uskovani ja luotan siihen, että on taivas.

Uskon, että kuolema ei ole päätepiste vaan uuden luvun alku. Ruumis voi kuolla, mutta sielu ei.

Olen ollut saattohoito-osastolla töissä ja nähnyt, miten kuollaan parhaiten ja pahiten <3 

Kun on pienestä pitäen menettänyt ihmisiä ympäriltä (iso suku), kuolemasta on tullut osa elämää.

Pyrin ajattelemaan, että se on vastassa kuitenkin joskus. Turha siis pelätä tulevaa!

En pelkää, koska se tulee kun on tullakseen. En toivo, mutta tiedostan että tänään voi olla minun aikani lähteä.

M35, katsonut kuolemaa silmästä silmään auto-onnettomuudessa.. Sen vuoksi en osaa pelätä enää.

 

Onko kuoleman jälkeen elämää?

Tässä vastaukset jakautuivat aikalailla fifty-fifty. Jos tarkkoja ollaan niin 51% vastaajista oli sitä mieltä, ettei kuoleman jälkeen ole elämää. Kysymykseen vastasi reilu sata ihmistä.

 

Miksi uskot / et usko kuolemanjälkeiseen afterlifeen?

Tässä saamiamme vastauksia. Monissa vastauksissa toistuu se, että kuolemanjälkeiseen elämään uskominen tuntuu lohdulliselta. Silloin elämä tavallaan jatkuu ja pääsee näkemään kaikki edesmenneet rakkaat. Luokittelin tähänkin vastaukset kahteen ryhmään. 

 

Miksi kuolemanjälkeiseen elämään ei uskota?

Uskontojen "sepitystä", jotta palvottaisiin jumalia ja noudatettaisiin käskyjä.

Ei todisteita, että olisi.

Koska kuolemanjälkeinen elämä on sekin elämää. Ennen tai jälkeen WHO cares?

Jos taivas olisi niin kuka sinne pääsisi? 

Realistina on vaikea uskoa moiseen. Mitä sinä tunsit 300 vuotta sitten? Sellaista on olla kuollut.

Miksi kuolemanjälkeiseen elämään uskotaan?

En tiedä, uskonko. Ehkä joo tai ainakin toivon, että olis jotain rauhallista ja kaunista.

Afterlaiffi ei käy järkeen. Kun kuollaan on muiden vuoro elää.

Uskominen on lohduttavaa. Odotan 38-vuotiaana kuolleen mieheni tapaamista ja 58-vuotiaana kuolleen anopin.

Koska haluan uskoa, ettei kaikki vaan voi päättyä, sillä sekuntilla kun kuolet.

Olen ateisti enkä tiedä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen

Haluan uskoa, että sielunvaellus on.

Kuolema ei ahdista niin paljoa kun ajattelee, että jossain homma jatkuu taas.

Toivon sitä, koska järkyttävää ajatella, että jonkun elämä vaan päättyy eikä mitään ole enää.

Moni tuttu on kokenut edesmenneen rakkaan "vierailun". Uskon johonkin.

Uskon. Ainut keino, millä jaksaa läheisten menetykset on usko siitä, että vielä nähdään.

Jollain tavalla helpommalta tuntuu, että olisi.

Koska olen itse tuntenut hyvin vahvasti kuolleen ihmisen läsnäolon.

 

Kiitos kaikille vastanneille <3 

Nyt kiinnostaa kuulla, mitä mieltä sä olet. Pelkäätkö kuolemaa? Entä uskotko afterlifeen?
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

... muutamaksi kuukaudeksi :D Eli Espanja kutsui ja minä vastasin myöntävästi! Tuoreimmassa podcastissa vaihdettiin Tuomaksen ja Alinan kanssa kuulumisia. Mulla olikin isoja juttuja kerrottavana: irtisanouduin vakituisesta työpaikasta ja työkomennus Espanjassa. Täällä sitä nyt ollaan! Kerroin syyksi sen, että lähden tekemään tv-ohjelmaa, mutta vielä jaksossa en kertonut ohjelman nimeä. Mutta nyt se on julkista! Matkustin Espanjan palmujen katveeseen tekemään rakkausrealityä eli Love Island Suomen toista kautta. Boom! Luonnollisestikaan en tule tässä blogissa kertomaan mitään sarjan sisältöön liittyvää. Voit siis jatkossakin lukea blogia ilman, että spoilautuisit villan tuoreimmista juonenkäänteistä. Podin kohtalosta huolestuineille tiedoksi: mun työmatka ei muuten vaikuta podcastin kohtaloon mitenkään. Uusi jakso ilmestyy edelleen Suplaan joka tiistai.

Se, että mun työni on Espanjassa tarkoittaa sitä, että opettelen etäsuhteen kiemuroihin nyt seuraavan parin kuukauden ajan. Siihen nähden, että olemme kumppanini kanssa pitäneet yhtä jo 7,5 vuotta muutaman kuukauden työkomennus toiseen maahan on pieraisuakin lyhyempi ajanjakso. Ei se silti lähdöstä tehnyt yhtään sen helpompaa. 

Podcastia kuunnelleet tietävät, että mun ja avopuolisoni välinen suhde on aina ollut tosi tiivis: asutaan yhdessä, harrastetaan yhdessä ja vietetään vapaa-aikamme yhdessä. Ennen tätä reissua pisin erossa oloaikamme on ollut puolitoista viikkoa. Kyllä, luit oikein. Ja siitäkin on jo monta vuotta aikaa. Siitä lähtien kun keväällä mulle tarjottiin tätä duunia oon päivittäin miettinyt sitä, mitä tämä tarkoittaa meidän parisuhteelle ja tiedän, että puolisoni päässä pyöri samat kelat. Erityisesti ihanan kesän ylle pienen varjon heitti osaltani tieto siitä, että lähtö on lähellä. Koin syyllisyyttä siitä, että jättäisin puolisoni ankeaan syksyyn yksinään. Näin kirjoitettuna tuo murehtiminen tuntuu tosi hölmöltä, mutta vielä pari viikkoa sitten tämä tuntui elämäni isoimmalta ongelmalta. Kun aamuyöstä Flow-festareiden jälkeen suljin asuntoni oven ja lähdin raahaamaan valtaisaa Samsoniteäni kohti dösäriä olo oli jotenkin tosi murskattu. Kun lentokone kiihdytti kohti nousua Helsinki-Vantaalla mielen valtasi helpotus. Nyt olin oikeasti menossa eikä murehtimiselle ollut enää sijaa.

Nyt juon aamukahvia hotellin parvekkeella ja valmistaudun lähtemään puistoon treenaamaan ennen työvuoroa. Voisi ne asiat olla huonomminkin.

Ihanaa päivää!

Ja hei jos jollakulla on vinkata minkäänlaisesta pikatiestä espanjan kielen saloihin, kertokaa! Duolingoa ja paria muuta sovellusta hakkaan säännöllisesti. Pakko oppia edes vähän kieltä jos aion selvitä taksikuskien kanssa :D

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

20-30-40 tarkastelee elämää ja ilmiöitä kaksikymppisen Ida-Liinan, kolmikymppisen Alinan ja nelikymppisen Tuomaksen näkökulmasta. Kuuntele uusin podcast joka tiistai Suplasta!

Instagram