Tulin äidiksi 28-vuotiaana. Ida-Liinan tavoin, en ollut koskaan tuntenut vauvakuumetta. Kupeeni eivät palaneet halusta saada pieni loppasuu rinnalleni ruokittavaksi, eikä kohtuni tuntunut kuivalta ilman hedelmöitynyttä munasolua. Silloisen kumppanin kanssa elimme vahvasti kaupunkilaisen dinkkupariskunnan elämää. Oli Flowta, oli aftereita, oli treenejä kuusi kertaa viikossa, pariskuntailtoja ja paljon kaverimenoja. Ei ollut mitään syytä ”pilata” tätä hyvää komboa. Kävimme kumppanin kanssa kuitenkin keskustelun siitä, haluammeko lapsia. Molemmat totesimme, että haluamme, mutta emme juuri nyt. ”Sitten joskus”. Tiedostin, että vauvakuumetta tulen tuskin koskaan potemaan, ja jos jään odottamaan sen alkamista, saan odotella hautaan asti. ”Sitten joskus” oli nyt, ja teimme järkipohjaisen päätöksen yrittää lasta. Hieman yli vuosi myöhemmin saimme syliin pienen karvapäisen pojan. Elämä ei sen jälkeen ollut enää entisellään.

Minulle äidiksi tuleminen oli suuri identiteettikriisi, joka lähti liikkeelle siitä hetkestä, kun raskaustesti näytti kahta viivaa. Pelkäsin tuhottomasti, että muutun kestovaippailevaksi luomusoseita pyöritteleväksi höyrypääksi, jonka rinnat toimivat maitotehtaina, ja jonka sanavarasto koostuu ainoastaan sanoista kestoilu, yöppäri ja tissittely. Kapinoin etukäteen kovaäänisesti, kuinka minusta ei tule äitiä, jonka vauva nukkuu samassa sängyssä vanhempien kanssa, enkä varmasti imetä lasta paria kuukautta pidempään. Muistan elävästi, kuinka eräs ystäväni avautumiseni jälkeen kysyi minulta, miksi sitten hankit lapsia, jos se tuntuu noin vaikealta. Kaikille vanhemmuus ei tule selkäytimestä, eikä tarve äitiyteen tai elämän jatkamiseen tunnu polttavana fyysisenä tarpeena. Osa meistä joutuu opettelemaan siihen.

Minua puistatti etukäteen ajatus siitä, että olen jumissa vauvan kanssa ainakin vuoden, ja oikeiden ystävieni sijaan löytäisin itseni viettämästä aikaa ns. mammakavereiden kanssa, jossa meitä ei yhdistäisi muu kuin lasten syntymäajankohdat. Poikani synnyttyäni teinkin selväksi kaikille, että mikään ei ole muuttunut, ravasin lounailla ja kahveilla keskustassa väsymiseen asti ja todistelin ennen kaikkea itselleni, kuinka edelleen olin sama stadilaisfriidu. Matkustimme puolison kanssa ensimmäisen kerran vauvan ollessa 2-kuukauden ikäinen, ja matkustimme ennen 2-vuoden ikää lähes kymmenen kertaa Thaimaasta Jenkkeihin ja Kanariasta Lontooseen. Katsokaa nyt, kuinka meneviä olemme!

Todellisuudessa vanhemmuudesta tuli koko identiteettini hukuttamisen sijaan yksi iso osa minua muiden lokeroiden rinnalla. Vähitellen rauhoituin lounasravaamisten kanssa, ja välillä tykkäsin jäädä koko päiväksi vauvan kanssa sänkyyn makoilemaan Netflixin kanssa. Siinä missä ennen olin vaimo, työntekijä, urheilullinen ja kulttuurista kiinnostunut kaupunkilaisnainen, olin edelleen näitä asioita, mutta olin myös äiti. Oli helpottavaa huomata, ettei äitiys vienyt minua mukanaan, ja osasin edelleen olla itsekäs (paikoittain kyllästymiseen asti) ja vaatia aikaa itselleni, harrastuksilleni ja parisuhteelle. Pikku hiljaa oma elämäkin sopeutui, ja en enää jaksanut ravata jokaisissa kissanristiäisissä, vaan nautin jos sain viedä lapseni elokuviin tai leikkitreffeille, elämä alkoi olla enemmän perhekeskeistä kuin minä-keskeistä.

En silti väheksy hetkeäkään ketään, kuka tänä päivänä kipuilee vanhemmuuden konseptin kanssa Ida-Liinan tavoin. Nykypäivän vanhemmuus kuvataan usein uuvuttavaksi ja työelämän paineiden ja täydellisen vanhemmuuden ristiaallokossa painiminen väsyttää vähemmästäkin. Tottahan se on. Vauvavuosi oli loppupeleissä univelkaa huolimatta melko helppo rutistus, koska päiväni keskittyivät pienen ihmisen elossa pitämiseen. Työhön palattuani minun piti yhtäkkiä myös suorittaa muita asioita, minulta odotettiin tuloksia, mielipiteitä, näkemyksiä ja panostusta. Sen ja lapsiperhe-elämän yhdistäminen on paikoin todella raskasta, yhä edelleen, vaikka lapsi menee syksyllä jo esikouluun. 

Elämään on kuitenkin tullut lapsen myötä sisältöä, mistä en voinut aiemmin uneksiakaan. En kyseenalaista itseäni hetkeäkään, mikäli joudun lähtemään töistä hakemaan lasta tai olemaan poissa norovirusepidemian takia. Loppujen lopuksi tärkeää ei ole juuri tämän projektin loppuun saattaminen, vaan lapseni. Kuolinvuoteella olevia ihmisiä hoitavat hoitajat usein sanovat, että elämän loppumetreillä ihminen toivoisi viettäneensä aikaa enemmän perheensä kanssa tai tehneensä enemmän lapsia. Silloin ei muistella loppuun saatettuja projekteja ja tuloksekkaita kvartaalituloksia. Tähän ajatukseen on ollut helppo huoahtaa helpotuksesta, ja pohtia, että vaikka vanhemmuus paikoin on raskasta ja rasittavaa, on se kuitenkin loppupeleissä tuonut elämälle merkityksen, jota tuskin muualta olisin löytänyt. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

20-30-40 tarkastelee elämää ja ilmiöitä kaksikymppisen Ida-Liinan, kolmikymppisen Alinan ja nelikymppisen Tuomaksen näkökulmasta. Kuuntele uusin podcast joka tiistai Suplasta!

Hae blogista