Kirjoitukset avainsanalla Jyväskylä

Mä oon luistinten päällä ollut nyt ringetessä, rullaluistelussa, jääkiekossa, rollerderbyssä sekä taitoluistelussa, ja nyt esitellään vielä yks luistelulaji, nimittäin pikaluistelu. Mä en oikeestaan tiennyt mitä odottaa, mutta löysin kyllä tosi mukavan lajin aerobisen kunnon ylläpitämiseen. Jos tykkää esim. hiihtämisestä tai pyöräilystä, niin tykkäätte varmasti myös tästä lajista. Ja vaikka mä en tosiaan edes ihan älyttömästi tykkää hiihtämisestä, niin pikaluistelu innosti kyllä heti! Jyväskylässä tätä lajia pääsee harrastamaan Kensu:n urheiluseurassa, jolla luisteluvuoroja on kolme kertaa viikossa Viitaniemen tekojäällä. Verrattuna koko ajan lyhentyvään hiihtokauteen, tätä lajia pääsee harrastamaan marraskuusta maaliskuuhun ja vielä todella edullisesti!

Mie otin vaan yhteyttä Kensun seuraan ja pääsin treeneihin kokeilemaan. Kensulla on varastossa myös erikokoisia pikaluistimia, joilla pääsee lajia kokeilemaan. Seuralla on myös hyvä diili siitä, että kaudeksi voi vuokrata luistimet seuralta 50€:n kausihintaa, joka on kyllä aika reilu kauppa. Ne pikaluistimet on sellaset, missä kantapää nousee joka potkulla irti ja ne terät on ihan älyttömän pitkät. Ihan ekana kun pääsin niiden kaa jäälle, oli kyllä sellanen olo ettei tiedä mihin suuntaan pitäisi jalkoja liikuttaa.

Pikaluistelussa tekniikka on hyvin samanlainen kuin luisteluhiihdossa. Varsinaisesti ei potkita samalla tavalla kuin hokkareilla, vaan jalkoja painetaan ja työnnetään takaviistoon. Luisteluasento pitäisi (tietysti) olla ihan hullun matala, jotta jaloista saa kunnolla voimaa, mutta alussa se oli kyllä aikamoista tökkimistä suorilla jaloilla. Sain neuvoksi mennä alussa vuorojaloin makkaraluistelua, jotta jalka tottuu sen luistimen painamiseen. Viitaniemen kentällä kierros auratulla radalla on reilu 300m, mutta luistimilla matkaa tulee tehtyä ihan huomaamatta, vaikka alussa toki aika hitaasti. Sisäradalla luistelee yleensä ne tyypit, jotka vetää kovaa, kun taas ite keskityin alussa ulkoradalla vaan pysymään tasapainossa luistimilla ja hakemaan parempaa tekniikkaa. 

Kensun treeneissä käy paljon eri-ikäisiä luistelijoita, joista osa tekee maratonmatkoja ja osa taas kisailee 500m ja 1000m "pikamatkoilla". Treeneissä voi tehdä yhdessä esim. vetoja muiden luistelijoiden kanssa tai sit treenailla omia juttuja. Mie sain paljon neuvoja ja tukea oman tekniikan hakuun, mutta jotenkin hauskaa kun samalla matkaa tulee taitettua ihan älyttömästi. Vaikeinta alussa on vaan hakea sellasta pitkää ja tasapainosta potkua, jossa asento pysyisi matalana. Oikea linja oisi kuulema niin, että nenän, polven ja varpaan oisi oltava samassa suorassa linjassa kohti maata. Juu ei ollu korkeintaan kuin 10 sekuntia putkeen. Ja se on tosiaan muuten matala asento. Ite kun yrittää hakea painopistettä alemmas, meinaa mennä koko matkan maahan saakka. 

Yleensä ekoilla kerroilla ei lähdetä opettelemaan kaarreluistelua, mutta mie tietysti halusin ottaa kaiken irti kokeilusta. Alussa mie menin kaarteet tavallisella luistelulla, mutta jos tässä lajissa haluaa lujaa päästä, niin se vauhti otetaan nimenomaa kaarteissa ja suoralla se koitetaan vaan ylläpitää. Kiertosuunta on radalla aina vastapäivään ja se on mullekin parempi sirklaussuuntaa, mut ne saakelin pitkät terät luistimien alla ei tee hommaa helpoksi. Ja helpolta se nimenomaa lajia osaavilla näyttää. Mie yritin ensin radalla yrittää pysyä pystyssä, mut sit mulle sanottiin et sitä kaarreluistelua kannattaa ruveta hakemaan kenttään piirrettyjen ympyröiden avulla. Jalkojen liike pitää vaan yrittää pitää rauhallisena ja alussa vaan nostaa sitä jalkaa toisen eteen. Se tuntuu vaan alussa ihan hullun hurjalta, mut koko ajan sie opit hahmottamaan luistimet paremmin ja uskallat siirtää niitä sulavemmin toisen eteen. Käsien liikkeeseen en vielä päässy ihan kiinni, kun tuntu et toista kättä en voinu liikuttaa menettämättä tasapainoa. 

Luistelu alkoi noin tunnin jälkeen sujua luontevammin ja päätin yrittää päästä nopeammin luistelevan porukan jonon jatkoksi kokeilemaan peesiä. Mun tekniikalla sai tehdä ihan sikana töitä, et sain kerättyä saman vauhdin ja tietysti kaarteessa en päässyt lähellekään samaa vauhtia, mut kun hetken aikaa sai peesistä kiinni, tuntui tosiaan et se porukan imu vetää mukanaan ihan ilman töitäkin. On todellakin erilaista saada sitä peesi-apua kuin yksin yrittää päästä vauhdilla ja samalla kun yrittää mennä samalla rytmillä muiden kaa, tulee hiottua tekniikkaakin. Tokikaan en pysyny porukan mukana kuin puoli kierrosta, kun tekniikka hajosi kun hulluna yritti polkea. Ne jotka sitä osaa, pystyy liukumaan tosi pitkiä matkoja ja painamaan sitä luistinta, kun ite joutuu ottaa monta potkua enemmän samassa ajassa. Niiden vauhdikkaampien vetojen jälkeen sykekin paukkasi reilusti yli 180 bpm:n, joten tässä lajissa saa tosiaan myös ottaa itsestään kaiken irti. 

Mua tää koukutti kyllä heti! Mulla ihan tasavauhtiakin luistelemalla syke pysyi korkealla, vaikka työ sinänsä ei tuntunut raskaalta. Samalla vauhti tuntuu kuitenkin ihan älyttömän menevältä ja matkaa taittuu, enkä missään vaiheessa edes kyllästynyt saman radan polkemiseen. Matkaa tuli treeneissä taitettua noin 15km, vaikka lumituisku teki eteenpäin näkemisestä välillä vähän hankalaa! Miekin pääsin kiinni sellasesta pitkänmatkan tekemisestä, jossa tasaisesti tekee vaan ja pääsee sellaiseen meditatiiviseen tilaan, jossa unohtaa kaiken ylimääräisen. Esimerkiksi juostessa en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, miten paskalta kehossa tuntuu. Tässä tuntu tosiaan melkein kivuttomalta ja vasta 1,5h luistelun jälkeen pukkarissa huomasin miten voimattomat reidet oli! Ainostaan seuraavana aamuna leikattupolvi vähän vihoitteli, sillä sen verran painetta luistelussa kuitenkin tulee siihen oikean polven nivelrakoon. 

 

  • Mitä kehittää: tehokkaasti kuntoa, tasapainoa ja jalkojen lihaksiin kestovoimaa, sekä räjähtävyyttä!
  • Parasta: meditatiivinen kuntoilulaji, jossa unohtaa tekevänsä koko ajan kovasti töitä!
  • Pahinta: Tekniikka kun on vinossa, on luistelukin ihan älyttömän raskasta. 
  • Missä ja miten: Menkää ihmeessä testaamaan tätä lajia Kensun-vuoroille. Harrastaminen on myös suhteessa todella edullista, sillä kausimaksu koko vuoden luisteluista on vana 80€ ja 50€ voi vuokrata kaudelle luistimet lainaan, jos ei omia vielä halua ostaa! Myös junioreille on seurassa toimintaa ja vanhemmat voi treenata itse samaan aikaan. 
  • Oma ranking: Todellakin todellakin! Unohtakaa juokseminen ja hiihto, tää on ihan huippu kestävyyslaji! Myös pikaluistelussa ikäsarjoihin pääsee 30-vuotiaana, joten ihan varteenotettava tuleva laji! ;)

Kommentit (0)

Pingis eli pöytätennis on monelle meille tuttu laji koulujen käytäviltä (tai omalla kohdalla rippileiriltä), jossa sitä on ajankuluksi tahkottu se mitä on osattu. Se on melkolailla sellanen laji, ettei aloittaminen heti tuo elämyksiä, vaan pelin haltuun ottamiseen menee aikaa. Pientä ja kevyttä palloa on haastava hallita ja löytää sellainen voimataso, että pelin saisi jatkumaan ensimmäisiä lyöntejä pidemmälle. Kun sitten tekniikan hallitsee, on peli itsessään nopeatempoista, vaihtuvaa ja jännittävää sen suhteen, että pelaamisen flow:n mukaan pelin tulos saattaa nopeastikin muuttua. Mä vierailin Harjun Sporttiklubin pöytätennisharjoituksissa, jossa pelimiehet ja -naiset käyvät muutaman kerran viikossa ottamassa mittaa toisistaan. Useimmilla taustalla on pitkä peliura, mutta treeneissä käy myös lupaavia junioreita kuten Sanni ja Otto, joiden kanssa mullakin oli ilo pelata. Treeneissä olleista nuoret oli huomanneet koulupeleissä olevansa lajissa taitavia ja toisaaltaa esim. Sannin isä on lajia joskus harrastanut ja lajitaitoja on peritty ja opittu myös sitä kautta. 

 

Pöytätennis on tosiaan niin kuin tennistä pienoiskoossa, mutta kuitenkin niin erilainen. Mullakin oli taustalla jonkun näköinen haju tästä lajista, mutta näissä treeneissä huomasin oppineeni monta sellaista ”koulusääntöä”, jotka eivät pitäneet oikeasti paikkaansa. Jokaisesta pallosta saa aina pisteen ja 11 pisteeseen pelataan tai 2 pisteen eroon. Syöttöjä annetaan vuorotellen kaksi peräkkäin ja ensimmäinen syöttövuoro arvotaan. Syötössä pallon täytyy pompata ensin omalle kenttäpuoliskolle kerran ja sitten kaverin puolelle pöytää (ei oo väliä montako kertaa se siihen pomppaa), mut jos syöttö osuu verkkoon se uusitaan. Pelaajien pelityyli vaihtelee sit hyökkäävästä ja puolustavaan, siten että hyökkäävät pelaajat pyrkii useimmiten läheltä pöytää pistämään nopeita voimakkaita palloja ja siinä taas puolustava pelaaja pyrkii vähän kauempaa pöytää nostelemaan palloja takaisin kaverin pöydän pintaan. Tosta videopätkästä saa tosiaan vähän fiilistä siihen, millasta peli parhaimmillaan voi olla. 

Näissä treeneissä ei muita vasta-alkajia ollut, mutta pääsin sitten pelejä ”pelaamaan” muita vastaan. Mie sain kyllä erittäin hyvää treeniä (parempia vastaan pelatessa kehittyy aina ihan sikana), mutta valitettavasti musta ei ollut kyllä mitään vastusta pelikavereille. Yleensä peli alotellaan ihan pallottelulla kaverin kanssa, mutta mulla oli alussa jo ihan vaikeuksia saada tätäkään jatkumaan. Pallo on niin kevyt, että voiman määrä on tosi pieni sen välillä jääkö pallo sun pöydän omalle puolelle verkkoon kiinni vai meneekö se kokonaan kaverin puolelta pöydän yli. Heti kun ruvettiin pelaaman pisteitä sain vähän skarpattua, mutta vastustajat eivät päässeet kyllä tosissaan mua vastaan ollenkaan pelaamaan. Heti jos sieltä tuli kierrelyöntiä tai muuta jippoa, niin mun peli oli menetetty. Mulle annettiin ohjeeksi yrittää painaa sitä palloa pöydän pintaan, ja se on juuri se tuntuma, joka palloon pitäisi saada. Aika harvoin vain sain. Yleensä ku mulle tuli paikka ”painaa” pallo vastustajan kenttäpuoliskoon, löin sen vaan suoraan yli. 

Kun palloa oikeasti kannattaisi lyödä koko kroppa mukana liikkeessä ja käsi pysyy about samassa asennossa koko ajan, niin mä löin käytännössä pelkällä ranteen liikkeellä suoraan kropan edestä. Mun oisi pitänyt kääntää maila pystyasennosta lähemmäs vaakatasoa, jolloin se mailan kulma pakottaa pallon paremmin alas. Mä en vaan enää osunut siihen palloon, kun osumapintaakin tuntu olevan vähemmän. Mua neuvottiin vakauttamaan maila-otetta nostamalla etusormen pystyyn mailan vartta vasten ja se tosiaan vähän paransi sitä voimankäytön ja mailan heilahtelun määrää. Jokainen (erittäin harva) piste oli kuitenkin aina voitettu ja nosti omaa fiilistä pelata. Lopputreeneistä sain ajottain jo pidettyä palloa jo pelissä, mutta taso heilahteli todella paljon ja kaikki mun pisteet johtu oikestaan kaverin vahingoista. Osittain se on mulla ainakin sitä, että pallojen välissä kerkeen ajattelee kaikkea liikaa ja keskittyminen hajoilee ku korttitalo tasaisin väliajoin. 

 

Aikuisena jos haluaa pelin opetella, on vaan ruvettava pelamaan. Pelivuoroja on monessakin paikka tarjolla, mutta laji ei ole niin suosittu, että peruskursseja lajiin juurikaan järjestettäisiin. Pelikaveriksi pitäisi valita joku toinen joka aloittelee (huono puoli siinä, että molemmat opettelee ja peliin ei helposti saa jatkuvuutta) tai sitten pitäisi pelata itseään taitavamman kanssa (huono puoli siinä on, että pelikaveri saattaa aika nopeasti tylsistyä sun taitoihin :D). Aloittelijavälineet tähän lajiin on tosi edulliset ja niilläkin pärjää, mutta sain myös näissä treeneissä kokeilla parempia ”kisamailoja”, joista jo itekin huomasin eron tavalliseen mailaan. Niiden pintamaterialissa on todella paljon enemmän kitkaa palloon ja erilaiset kierrelyönnit mahdollistuu sitä kautta ja ylipäänsä pallo tottelee herkemmin lyönnin suuntaa. 

Se mikä tässä lajissa on rankkaa on se, että pelaamiseen sujumiseen vaaditaan suhteellisen pitkä aika harjoittelua. Lajia oppiakseen on vaan pelattava, mutta alussa kun on niin huono pelaaja, kestää pelikin aina tyyliin sen ensimmäisen syötön verran, varsinkin jos vastassa on toinen vasta aloittanut peljaa. Toisaalta jos sulla on taitavampi pelikaveri (kuten mulla näissä treeneissä) peli kesti aina siihen asti, kun kaveri laitto pallon mun puolelle pöytää. Jos pidempiä palloralleja sai aikaiseksi, koin sen aina onnistumiseksi. Oli todella rennon ja hienon näköistä katsoa kun lajia osaavat pelaavat vastakkain. Pelaajien asento on paljon valmiimpi ja koko kropan pitää nopeasti reagoida oikeaan suuntaa, että peliä on mahdollista jatkaa. Ja varsinkin nilkat tekee töitä, että pieniä teräviä liikkeitä pitää nopeasti tehdä. Pöytätennis sujuakseen vaatii melkoista reagointia kykyä, jossa ei oo varaa enää keskittyä siihen millaista voimaa pelaamisen käytät tai missä asennossa sun maila on. Harjun Sportin Jyrkin mukaan pöytätennis voi ensimmäisen vuoden ajan vaatia sitkeyttä, että lajin sisälle pääsee. Mulle sitä sitkeyttä pitäisi saada kyllä tietynlaisella panoksella, sillä auttaa mua ainakin jatkamaan, vaikka homma alussa olisi vaikeaa. 

 

  • Mitä kehittää: reaktiokykyä, keskittymistä, tarkkuutta. 
  • Parasta: Pitkät pallot ja viimehetken ihmepelastukset. Pelin momentumin kääntyminen muutamista suorituksista. 
  • Pahinta: Kun itsellä on ratkaisun paikka ja lyö liian kovaa, tai liian hiljaa. Omiin kämmeihin suhtautuminen. 
  • Missä ja miten: Harjun sporttiklubilla on pöytätennisvuoroja kaksi kertaa viikossa aikuisille ja seurassa junioreille on tarjolla valmennusta aina kerran viikossa. Pöytätennisvuoroja on monella urheiluhallilla tarjolla tosi paljon ja pelaamiseen et periaatteessa tarvii alussa kuin pelikaverin, edullisen mailan, pari palloa ja sisäpelikengät. 
  • Oma ranking: Mä tykkään kyllä pelata ja aina haasteesta, mutta mulle haastetta tuottaa se hidas lajin opettelu. Kärsivällisyys ei oo omia hyveitä. 

 

Kommentit (0)

Kaikkien lajien ei tosiaan tarvii olla maailman ihmeellisempiä, vaan osa on tietysti oltava sellasia et ne on tosi helppo alottaa. Jos muistatte miten mä en innostunut ryhmäliikunnan jumppatunneista yhtään, niin olin kyllä melko varma ettei vesijumppakaan säväytä. Oletuksena oli, ettei siellä viihdy kuin mummot! Aattelin että heilutellaan vähän käsiä vedessä ja that is it. Tuskin on kovin rankkaa. Ja mitä vielä! Kuvia ei nyt valitettavasti oo, kun en kehdannut viattomia uimahalliasiakkaita nakittaa musta kuvia jumpan aikana ottamaan :D. 

Mä kävin Jyväskylän kaupungin Aalto Alvarin uimahallissa vesicircuit tunnilla ja tykästyin heti oikein kunnolla. Vesijumpan hinta kuuluu uimahallimaksuun joka tapauksessa, että ehdottomasti kannattaa uintikertojen yhteydessä nää hyödyntää. Mä olin valmiiksi jo kohtuullisen jumissa ja hyötykäytin uimahalliin menon samalla niin, että ennen vesijumppaa menin poreisiin ja lämpimään veteen venyttelemään.  Mulle ainakin vedessä venyttely on ihan älyttömän tehokas keino saada jumineet lihakset auki. Olin siis myös suht hyvin lämmitelly ennen vesijumppaa, jonka tosiaan aattelin olevan melko kevyt homma. Korjataan nyt sit heti alkuun ne väärinkäsitykset, jotka mulle tästä lajista oli. 

 

A. Siellä käy vaan ikäihmisiä. VÄÄRIN. Siellä käy kaiken ikäsiä (en ollut nuorin, enkä vanhin) ja pitäisi todella käydä enemmänkin! 

B. Se ei oo kovin rankkaa. VÄÄRIN. Se on just niin rankkaa tai kevyttä kun sä ite siitä teet. 

 

Vedessä tekemisessä on se hyvä puoli, että jokainen pystyy tekemään tasollaan. Kevyimmillään vesi kannattelee sua ja tekeminen on tosi pehmeetä, rankimmillaan se antaa äärimmäisen kovan vastuksen ja on tosi rankkaa. Ja silti se ei rasita samalla tavalla kuin kahvakuulan kaa salissa rempominen, vaikka ihan samat lihakset ottaa ihan taatusti hittiä. Mä en oo tosiaan aikaisemmin vesijumpassa käyny, mut yllättäen useimmat apuvälineet oli ihan tuttuja, niitä käytettiin vaan vähän luovemmin kuin mihin mä olin tottunut. 

Vesicircuit-tunti on on siis käytännössä kuntopiiri vedessä. Ohjaaja pisti musat soimaan ja veti kaikille yhteisen alkulämpän, johon kuulu sitä monenlaista käsien ja jalkojen heiluttelua vedessä. Mä olin jo sen jälkeen ihan puhki, mut tein kiltisti vedessä muiden kanssa ja vähän yritin vilkuilla muiden liikkeistä mitä ne tekee. Vedessä tekemisessä on vaan se juttu, et sitä ei kyllä nää.  Ja toisaalta tuolla tulee sellanen olo, ihan sama ku jotakin siellä vedessä pyörii, hengitys rasittuu ja fiilis on hyvä. 

Ite siinä kuntopiirissä jokaisen pisteen luona altaan reunalla kuva siitä mitä liikkeessä piti tehdä. Lisäki oli yleensä jotain apuvälineitä kuten frisbee-kiekkoja, lötköpötköjä, sellasia samasta aineesta tehtyjä ”painoja”, jotka kelluu veden pinnalla (ja se vastus tulee tosiaan siitä kun viet niitä pinnan alle) ja sit sellaset uintihanskat. Kun ohjaaja puhalsi pilliin vaihdettiin pisteeltä seuraavalle ja suoraan tehtiin 2min. Siinä välillä ohjaajalta tuli ohjeita, vaikeutuksia ja helpotuksia tiettyisiin liikkeisiin, joita oltiin tekemässä.

Tavan jumpassa kuolisin jos liikkeitä ois peräjälkeen noin monta ja pitäisi tehdä 2min putkeen, mutta en tuolla se tehtävä aika ei tuntunut pitkältä. Sopivalta joo ja raskaalta joo, mutta ei siltä että kuolen. Ja vedessä tulee vielä tosi jännä fiilis kun on väsynyt ja tietää, että todennäköisesti hikoilee varmaan ihan sikana, mut eihän se hiki tuu pintaan samalla tavalla kun veden pinnalla ähkiessä. Liikkeitä siellä oli mm. X-hypyt veden alla käsi ”painojen” kanssa, lötköpötkö avulla tehty keskivartalon hallintaliike vatsalta-selälleen edestakaisin tehtynä, jalkojen käyttö altaan reunalla pomput, sellasen frisbeen painaminen veden alle ja vetäminen takaisin ylös ja monia muita.

Ja niistä sai kyllä tehoja irti ja huomaat, että hengästyt! Kaikki riippuu toki siitä, millä nopeudella yrität liikkeitä tehdä. Musat soi siellä taustalla, mut vedessä sen saman tempon hakeminen on vähän haastavampaa ja periaatteessa omasta mielestä turhaakin, sillä kivempaa on vaan painaa menemään. Se rytmissä hankaaminen oli yks syy, miksi en esim. Bodypump tunnista innostunut, vaan aina noi vapaammat lämmittää sydäntä. Ja tosiaan kun tässä et juuri toisen tekemiseen voi vertailla kun et sitä nää, jo ihan senkin takia et omat kasvot osoitta useimmiten altaan reunaa kohti. 

Tiesin tunnin jälkeen, että nyt on varmaan kroppa väsynyt, mutta sitäkään ei siellä vedessä tajua ihan samalla tavalla kuin sit pinnan päällä. Sit iski jalkoihin ja mieleen ihan mahdoton väsymys ja seuraavana päivänä monet lihakset tuntu kyllä väsyneiltä, mutta ei juurikaan kipeiltä. Mä inhoon salilla sellasia 3x30 toisto sarjoja ja korvaisin ne tämmösellä vesijumpalla silmän räpäyksessä. Varmasti ihan samat tehot saa! Ja yks mieletön plussa on päästä muutenkin uimahalliin rentoutumaan, saunomaan ja sit suihkun raikkaana kotiin. Ainoa, että mulle tulee myös ihan hullu nälkä aina uinnin jälkeen! 

 

Käy kokeilee ja kerro, mitä mieltä sie tästä lajista oot!

 

  • Mitä kehittää: koko vartalon lihasten kestävyyttä ja voimaa pehmeellä tavalla rasittamatta niveliä. 
  • Parasta: On rankkaa ja tuntuu, mutta ei ärsytä! Aika menee tosi nopeesti ja vähän niinku omissa ajatuksissa, eli toisaalta myös rentouttaa. 
  • Pahinta: Kun ei tiiä onko väsynyt vai ei kun nousee altaasta ja tuntuu heti, että pitää jäädä vähän lepäämään ennen ku jatkaa kävelyä. Toisaalta myös se,ettei oo kyllä ihan varma tekeekö sitä ohjattua liikettä ihan oikein, kun muihin ei voi verrata. 
  • Missä: vesijumppaa on tarjolla varmaan kaikissa uimahalleissa ja ei muuta ku rohkeasti kokeilemaan. Mä opin tosiaan sen, että Jyväskylässä ne sisältyy siihen uimahallimaksuun, ellei erikseen sanota. 
  • Oma ranking: Yllättäjä, jota voisin kyllä hyödyntää uudestaankin. Miettikääpä kun kävisi vaikka kerran viikossa vesijumpassa ja siitä sit saunan kautta kotiin ja nukkumaan! Ihanaa!

Kommentit (2)

Susa

Vesijumppa on ihan parasta! Siinä saa raataa (ja kuitenkin hymyssä suin) veden vastuksen kanssa taistellessa.

Kiitos tästä blogista, tosi innostava setti. Paljon tuli uutta ja kiinnostavaa!

Silja Penttinen
Liittynyt22.1.2017

Kiitos Susa! 

On kyllä huomaamattoman tehokas, mutta hauska laji! 

Kiitos sulle, että oot käyny lukemassa. Näistä tulee aina niin hyvä mieli!

Silja

Ei mulla ennen tätä kokeilua oo tullut edes mieleen ajatella Kartingia yhtenä lajina. Se on ollu vähän niinku ennakkoon aatteelin et keilaus on, eli jotain sellasta että firman porukalla mennään ja sit vähän skabaillaan.  Enkä ollut koskaan käynyt aiemmin ajamassakaan. Joten ihan mahtavaa kun Jyväskylän Karting Center mahdollisti kokeilun ajamiseen ja kaveriksi mulle huikean lahjakkaan Milja Kukkosen, 15-vuotiaan nuoren naisen, joka aiemmin on kilpaillut Karting-sarjoissa, mutta siirtymässä nyt Formula Fordin maailmaan. Johonkin sellaseen, jonka vaativuudesta mulla ei oo mitään käryä.

 

Karting eli mikroautoilu on autourheilulaji, jota ajetaan niin harraste- kuin ammattilaistasollakin. Kartingauto on yksinkertainen, yksipaikkainen, putkirunkoinen ja jousittamaton auto, jossa on jäykkä taka-akseli. 

 

Me oltais menty Ruuhimäen ulkoradalle, mutta mä olin kokeiluni kanssa vähän myöhässä ja syksyn viimeiset aurinkoiset päivät ei sattuneetkaan mua nyt suosimaan. Yli kilometrin pitkän ulkoradan sijaan päästiin kuitenkin Karting Centerin sisäradalle Jyväskylän Vaajakoskelle. Ja tokihan sateellakin ajetaan, eikä yksiäkään kisoja tai harjoituksia sateen takia peruta. Homma ei ehkä oo enää niin mielekästä sateella, mutta toisaalta ne on kuulema niitä kovia kuskeja, jotka sateellakin jaksaa harjoitella. Jyväskylä Karting Centerin sisärata on kuitenkin myös jopa 270m pitkä ja mun keskittymistasolle todellakin riittävä. Nyt mä sentään opin sen mutkat ulkoa toiseen ajettuun settiin mennessä. 

Milja on yks näistä kovista tyypeistä, jolle autourheilun parissa kaikki on vielä mahdollista ja mulle tehtynä henkilökohtaisena lupauksena oli olla ensimmäinen nainen F1-sarjassa. No ehkä mä syötin tän ajatuksen, mutta oishan se nyt siistiä tulevaisuudessa nähdä! Törkeen siistiä oli kuitenkin saada näin kova henkilökohtaisena opastaja lajin parista kertomaan ja näyttämään millainen laji tää Karting oikein on. Milja ite oli innostunut autourheilusta alakouluikäisenä ja innostus vei kotiradalla harjoittelusta karting kisoihin ympäri Suomea. Juniorisarjoissa tytöt ja pojat ajaa keskenään kilpaa, eikä se sinänsä haittaa, sillä lajissa tarvittavat ominaisuudet on ihan yhtälailla harjoiteltavissa. 

Karting on monelle autourheilun parissa aloittavalle nuorelle se aloituslaji, jonka parista siirrytään kokemuksen myötä isompiin luokkiin, mutta karting on myös laji, jota saatetaan ajaa koko ikä tai vasta aloittaa harrastus aikuisiällä. Erilaisia sarjoja ja luokkia löytyy eri ikäisille ihan MM-tasolta piiritasolle ja sit taas ihan harrastelijakisoihin. Mä oon pitänyt sisäradan ja ulkoradan ajamista käytännössä samoina lajeina, mutta oikeasti ne eroaa toisistaan huomattavasti. Ensinnäkin renkaiden alla oleva materiaali vaikuttaa merkittävästi ohjattavuuteen ja esim. jarrutuksiin ja ulkona radat on myös merkittävästi pidempiä ja leveämpiä, jolloin myös vauhti autoilla kasvaa. 

Kun sisäradoilla kaikki ajavat samanlaisilla radan vuokra-autoilla, on taas ulkoradalla suuri merkitys omalla kalustolla ja siihen tehdyillä säädöillä. Toki esim. Jyväskylässä myös ulkoradalle on vuokrattavissa kalustoa, mutta jokaiselle lajia harrastavalle oman auton hankinta tulee kuitenkin jossain vaiheessa eteen. Mä ajattelen sitä niin, etten pysty edes salibandyä pelaamaan toisen mailalla tai kengillä, vaan niihin pitää tehdä just ne omat säädöt, joten voi vaan kuvitella miten oleellista se autourheilussa onkaan. Siihen säätämiseen meneekin ulkoradoilla merkittävästi aikaa ja se on myös hyvän kuskin merkki, että pystyy kertomaan mihin suuntaan autoa on huollettava. Käytettynä hyvän karting-auton saa noin 2000€ hintaa ja uuden hinta on vähintäänkin sit jo tuplat. Jos haluaisi ajaa jossain tallissa kovia Karting-sarjoja, puhutaan sit jo useiden kymmenien tuhansien vuosittaisesta panostuksesta, jota ei kyllä ilman sponsoreita toteuteta. Tässäkin lajissa on varsinkin nuorella urheilijalla oltava aikamoinen tukiverkosto, että ura lähtee nousuun. 

Karting kisaan kuluu kaikkine aika-ajoineen ja varsinaisine kisoineen koko viikonloppu, joten ajajan täytyy olla myös fyysisesti kovassa kunnossa. Sisäradoilla vuokrattavat ajat on tarkoituksella pätkäisty noin 10 min ajoaikoihin, sillä aloittelija ei ihan oikeasti juuri sitä pidempää aikaa jaksa kerrallan keskittyä. Milja treenaa fysiikkaa henkilökohtaisen kuntovalmentajan kanssa 4-5 kertaa viikossa pääpainoina juuri kestävyys ja myös toki keskivartalon voima. Sillä on ihan kohtuullisen suuri merkitys miten nopeasti ratin takana väsyt, sillä keskittyminen pitää olla se 110% vähintään koko ajan. Jos herpaannut, niin se tarkoittaa isoa menetystä ajassa tai pahimmillaan ulosajoa. Vaikka karting-autoa ei ajamalla kumoon saa, eikä vauhti suoralla ole 300km/h, niin ihan jo tollasella vähemmälläkin vauhdilla (ulkoradoilla karting kulkee noin 70km/h keskivauhdilla ja nopeimmillaan jopa 140km/h) rengasvalliin ajaminen tuntuu. Ja kyllä tolla mun ajamalla hitaallakin vauhdilla se törmäys sellaselta seinään ajamiselta tuntu. 

Kun sit päästiin ajamisen pariin, tuli ensimmäisenä käydä vetäisemässä haalari päälle ja valita sopivan kokoinen kypärämyssy ja kypärä. Ajokengiksi sopii kokeiluajossa hyvin vaikka tennarit, kunhan nilkka pääsee hyvin liikkumaan. Kaikki ensimmäistä kertaa ajavat käyvät läpi turvallisuus koulutuksen, jossa kerrotaan miten karting-auto toimii, miten sillä kannattaa ajaa, millainen rata on, missä on parhaat paikat ohittaa (tai mun tapauksessa päästää muita ohi) ja millaisia ajolinjoja radalla tulisi noudattaa. Mun ja Miljan kaa samaan aikaan radalle hyppäsi kaksi muutakin kuskia ja mie sain vähän fiilistä siitä, millanen oon varmaan 50 vuoden päästä tuolla ihan normiliikenteessä. Kyllä olin alussa aikamoinen mummo ratissa. 

Kun autoon istuu tulee ajoasento säätää sopivaksi niin, että molemmat jalat yltää helposti polkimille. Se tuntuu tosiaan siltä, että ihan lattiatasolla istuu, mutta sen ajaessa kyllä heti unohtaa. Oikean alla on kaasu ja vasemmalla jarru. Vaihteita ei kartingautoissa ole, mutta vähän isommissa karting luokissa pystyy jollain nappulalla säätämään ilman ja polttoaineen suhdetta, millä on merkitystä nopeuteen. Ne mitä mä muistin ekalla 10min ajosetillä oli ne, ettei yhtäaikaa kannata jarruttaa ja kääntää, sillä silloin auton perä heilahtaa ja menetään aikaa ja sit sen, että kun ruutulippu heiluu ajetaan enää yksi kierros ja sen kierroksen lopussa ajetaan hitaasti varikolle. No hitaasti mä taisin ajaa muutenkin. 

Miljankin edellistä karting-ajosta oli kulunut jo pidempi aika, sillä tosiaan siirtyminen Formula Ford-luokkaan on edessä ja Milja on toipunut myös pahasta luokkaantumisesta, joka sattui Formula Fordilla harjoitellessa. Mun ensimmäinen kysymys oli tietty, et miten sie uskallat enää ajaa? Milja vastas, että helposti. Ajaminen ei pelota, kun siitä nauttii. Kova likka, täytyy myöntää. Miljan vetäessä pohja-aikoja kierroksille, mä pidin tasaisesti perää ja oikeastaan yritin olla mahdollisimman vähän pois tieltä. Ekat kierrokset meni tietysti totutellessa rataan ja muistellessa, että hetkinen mihinkäs tää nyt kääntykään ja mitä ajolinkaa tähän kannatti käyttää, mut huolimatta kaikista annetuista neuvoista tein varmasti kaikki mahdolliset aloittelijavirheet. Jarrutin ja käänsin yhtä aikaa, mikä oli sinänsä hauskan tuntuista kun perä heittää ja sit tein ihan luvattoman pieniä käännöksiä, kun ohjeena oli käyttää koko ajoradan leveys. Se idea on siinä, että mitä suuremman käännöksen teet, sen kovempaa pystyt siihen ajamaan. Koko radan pystyy ajamaan ilman jarrua jos on taitava ja osan mutkista vaikka kaasupohjassa, mutta meikäläisestä ei todellakaan ollut siihen. 

Ekalla setillä pääsin about 2 kierrosta kuin muut oli ajaneet 3, joten joka toisella mä jäin aina hidastelemaan suoralle, että muut pääsee ohi. Perus kiltin ihmisen syndroomaa, kun kilpaillessakin on huolissaan, ettei vaan oo muiden tiellä. Tää näky tottakai sit mun omassa suoriutumisessa ihan jo aikanakin, mutta myös siinä, että ajamisen ja siihen keskittymisen sijaan, mä mietin missä muut on. Kun pää pyörii kun pöllöllä ajaessa, niin eihän siitä mitään tuu. Mä jäin mun parhaallakin ajalla Miljan parhaasta ajasta 5 sekuntia (huom. sillä 270m matkalla)! Muut kerkesin siinä samassa ajassa ajaa myös 6 kierrosta enemmän kuin mie. 

Toiseen settiin mäkin jo vähän sisuunnuin ja yritin noudattaa paremmin Miljan antamia vinkkejä. Päätin, että nyt vaan rupeen ajamaan kovempaa, enkä päästä ohi ennen kuin oikeesti tarvii. Karting on tavallaan niin jännä urheilua, kun se sun nopeus ei riipu sun kunnosta vaan uskalluksesta ja sen suhteesta keskittymiseen. Ja toki autosta. Mä en vaan oisi enää päässyt kovempaa sen mun uskalluksen ja ajoin nytkin ihan limiiteillä. Alussa en ollenkaan hahmottanut mihin sitä aikaa tuhraantu, mutta kun sain siivottua ne liusumiset ja liian pienet käännökset vähemmälle lähti aikakin korjaantumaan. Silti niitä kahden sekunnin heittoja tuli heti kun vaan jossain mutkassa epäonnistui. Laji vaatii ihan käsittämättömän herpaantumatonta keskittymistä. Ja rattiakin tuli puristetttua niin kovaa, että kädet aina varikolla kramppasi. Mut se on vaan laji ja vauhti, joka saa sut keskittymään ja tasan unohtamaan kaikki muut asiat paitsi edessä olevan mutkan. Lisää tohon toki sit se pitkä rata, pitkä kisa, helteinen päivä ja 25 muuta kuskia, jotka ajaa sun kaa mutkissa rintarinnan. Koita siellä välissä nyt pitää sit keskittyminen ja olla antamatta tuumaakaan periksi. 

Tällä sisäradalla kaikkien aikojen kovimmat pohja-ajat on ajettu johonkin 25 sekunnin tuntuman ja mä aloin lähestyä toisella setillä jo maagista 30 sekunnin rajaa. Sit juuri kun päätin, että seuraavalla kierroksella mie sen saan, keskittymien herpaantui ajamisesta, yhteen mutkaan liian tiukalla linjalla ja auto pomppas suoraan kylki edellä rengasvalliin. Tsädäm ja ihan kunnolla muuten kyljessä tuntu se rysäys ja just kerkesin nähdä, että takaa tulee toinen auto suoraan mua päin. Valmistauduin jo toiseen törmäykseen, mutta kuski ehti onneksi hiljentää vauhdin ennen muhun osumista. Mie oli keskellä rataa poikittain ja nosti käden ilmaan sen merkiksi, että apua tarvitaan. Yritin käsillä renkaista pyörittämällä siirtää autoa taaksepäin, mutta homma ei oikein onnistunut, joten radan henkilökunta tuli mua sit pikkusen vetäsemään taaksepäin ennen kuin pääsin taas jatkamaan. Mä oon elämässäni myös kerran kaatunut moottoripyörällä ja myös tippunut hevosenselästä. Se mitä mie oon niistä oppinut niin, kun vaan heti hyppää takasin hommiin, ei kerkee jäädä arastelemaan. Viimeiset pari kierrosta kaasuttelinkin vielä ihan hyviä aikoja, vaikka sitä 30 sekan rajaa en alittanut. 

 

  • Mitä kehittää: Jäätävän herpaantumattoman keskittymiskyvyn, reaktionopeuden ja kova kunto toisaalta vaaditaan, jos haluaa kisoja ajaa. 
  • Parasta: Miljan mielestä parasta on yksinkertaisesti vaan kisaaminen ja ajaminen. Se on ihan täysin oma maailmansa, jossa moottorin äänen takaa ei kyllä muita murheita ehdi ajatella. 
  • Pahinta: Mulle haastavinta oli oman uskalluksen ylittäminen ja ajaa vaan koko ajan kovempaa ja kovempaa ja pitää kaasua pidempään pohjassa ja jarruttaa myöhempään. Miljalla sellasta rajaa ei taida edes olla ja se on kyllä kovan kilpailijan merkki. Haastavaa voi olla taas suorituksen tasaisena pitäminen, sillä kovalle kuskille niitä nukahduksia ei vaan voi sattua. 
  • Missä ja miten: Tätä lajia on helppo päästä matalalla kynnyksellä kokeilemaan sisäradoilla, mutta lajiin ihastuttua tie vie sitten ulkoradoille. Jyväskylä Karting Centerillä on sekä sisä- että ulkoradat, joissa molemmissa on mahdollista päästä vuokrakalustolla ajamaan. Sisäradalla 10min ajosetin hinta on 15€ ja ulkoradalla taas 15min ajosetti maksaa 25€.  Sit kun ajaminen innostaa vielä enemmän on edessä oman auton hankinta ja kisaaminen sellasissa sarjoissa kuin parhaaksi näkee. Harrastuksen aloittamisen alkuun pääsee vaikka tällä oppaalla. 
  • Oma ranking: Kaikista eniten mua sapetti se, että olin niin mahdottoman hidas verrattuna ajokavereihin. Mutta kyllä se ajaminen sytyttää ja ihan mahtavaa on keskittyä niin intensiivisesti johonkin tiettyyn asiaan. Kyllä mie uudestaankin ajan, se on ihan varma. Ja kilpailuviettiähän multa ei ainakaan puutu, mutta Miljan kaltaiselle kuskille pärjäisin koskaan. Kaikki peukut pystyyn tälle lupaukselle!

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tervetuloa lajitestausten pariin! Tämän blogin kirjoitti Silja, 28-vuotias kilpaurheilija Jyväskylästä. Vuonna 2017 testasin 100 lajia vuoden aikana ja tästä blogista löydät lajiesittelyt niistä kaikista, sekä muutaman liikuntaa ja urheilua sivuavan tekstin. Mun intohimo liikunnassa on sen kyky itsessään tuottaa hyvää oloa ja sen antaman mahdollisuus ylittää itsensä ja kehittyä loputtomasti. 

Tervetuloa lajitestausten, liikunnan ja urheilukirjoitusen pariin! 

Silja Penttinen

 

 

Ota yhteyttä:

100lajiavuodessa@gmail.com

 

LAJILISTA:

(lajit aakkosjärjestyksessä)

  1. Agility
  2. Aikido
  3. Aitajuoksu
  4. Amerikkalainen jalkapallo
  5. Ammunta
  6. Ampumahiihto
  7. Baletti
  8. BMX-pyöräily
  9. Brasilialainen jiu-jitsu
  10. Capoeira
  11. Cheerleading
  12. CrossFit
  13. Curling
  14. Enduro-moottoripyöräily
  15. Fitness
  16. Frisbeegolf
  17. Futsal
  18. Gaelilainen jalkapallo
  19. Geokätköily
  20. Golf
  21. Hiihto
  22. Historiallinen miekkailu
  23. Ilma-akrobatia
  24. Jooga
  25. Jousiammunta
  26. Judo
  27. Jääkiekko
  28. Kalpamiekkailu
  29. Karting
  30. Kehonhuoltotunnit
  31. Kehonpainoharjoittelu
  32. Keihäänheitto
  33. Keilaus
  34. Kiekonheitto
  35. Kiipeily
  36. Kirkkovenesoutu
  37. Koripallo
  38. Korkeushyppy
  39. Kuntosali
  40. Kuulantyöntö
  41. Käsipallo 
  42. Kävely
  43. Lacrosse
  44. Laitesukellus
  45. Laser Tag
  46. Lenkkeily
  47. Lentopallo
  48. Lentäminen
  49. Lihaskuntotunnit lisäpainoilla
  50. Ilma-aseammunta
  51. Lumikenkäily
  52. Lumilautailu
  53. Maantiepyöräily
  54. Maastopyöräily
  55. Melonta
  56. Nyrkkeily
  57. Paini
  58. Painonnosto
  59. Paritanssit
  60. Parkour
  61. Pesäpallo
  62. Petanque
  63. Pikajuoksu
  64. Pikaluistelu
  65. Pilkkiminen
  66. Pituushyppy
  67. Polkujuoksu
  68. Pyöräily
  69. Pöytätennis
  70. Ratsastus
  71. Retkeily / Vaellus
  72. Retkiluistelu
  73. Ringette
  74. Roller Derby
  75. Rugby
  76. Rullaluistelu
  77. Salibandy
  78. Seiväshyppy
  79. Sirkus
  80. Spinning
  81. Step-aerobic
  82. Sulkapallo
  83. SUP-lautailu
  84. Suunnistus
  85. Taekwondo
  86. Taiji
  87. Taitoluistelu
  88. Tankotanssi
  89. Tanssillinen ryhmäliikunta
  90. Telinevoimistelu
  91. Tennis
  92. Trampoliini
  93. Triathlon
  94. Uinti
  95. Ultimate
  96. Umpihankihiihto
  97. Vapaaottelu
  98. Vesijumppa
  99. Vesijuoksu
  100. Wakeboarding

 

 


 

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat