Kirjoitukset avainsanalla liikunta

Kuukautiset. Tuo säännöllisesti toistuva asia naisen elämässä, josta ei periaatteessa sovi puhua, jonka olemassa olon kaikki kuitenkin tiedostaa, ja jonka piikkiin miehet laittavat suurimman osan naisten kiukuttelusta. Tässä taannoin juttelin instagramin MyStoriessa kuukautisista ja urheilusta ja kävi niin, että kun naiset oli keskustelusta innoissaan, niin 95% mun MyStorya seuraavista miehistä hävisi kuin pieru saharaan kun sana kuukautiset mainittiin. Ilmeisen voimakas ahdistus siis iski. Kuitenkin tää aiheena on sellanen, joista esimerkiksi naisia valmentavien miehien olisi syytä olla tietoinen.  Yksi läpi käymäni asia liittyy juuri tähän kyseiseen miesten "jos teeskentelen, että en kuullut tota, niin ehkä ei tarvii reagoida"-käytökseen. Mun kolme pointtia siihen naiselliseen hormonitoimintaan (vältän sanaa kuukautiset, jotta miehet pysyy mukana) liittyen on:

 

1) Henkilökohtaisesti tarviin tasaisesti särkylääkettä selvitäkseni ekoina päivinä ulos kotoa. 

2) Aina ei välttämättä kaikki mene urheilusuorituksessa putkeen ja hormonitoimintani saattaa tähän vaikuttaa.

3) Miten mun ainakin on tosi vaikea aiheesta (mies)valmentajille puhua?

 

Kuinka monta kertaa ne pahimmat päivät (mulla onneksi vaan ne kaksi ensimmäistä) on olleet juuri tärkeänä pelipäivänä tai testien aikana. Varsinkin joukkueurheilussa, olisi sula mahdottomuus etsiä sellainen päivä kuukaudesta vaikkapa fyysisille testeille, ettei jollakin olisi joku huono aina kierrosta menossa. Tutkailin tätä aihetta myös muiden kirjoittamana, uutisten kautta ja jopa etsimällä tutkimuksia aiheesta, ja siihen lopputulokseen tässä on tultava, että ei suorituskykyyn kuukautiset vaikuttaa ilmeisen yksilöllisesti. Osa sanoo, että kuukautiset oman kokemuksen mukaan heikentää suoritusta, mutta mitään tutkimustulosta en löydä, että kuukautiskierto heikentäisi suorituskykyä selkeästi, vaikka vammariskiä se saattaa nostaa. Mä en siis väitä mitään taivaan totuuksia, vaan kerron pelkästään miten itselläni tää toiminta sujuu ja kerron sen, mitä kavereiden kanssa on aiheesta jutellut.

 

Mä tarviin ja moni urheilukavereistakin tarvii ensimmäisinä päivinä kuukautisvuodosta särkylääkettä pysyäkseen toimintakykyisenä. Mä oon oppinut ottamaan särkylääkettä heti vuodon alkaessa, koska noin 15-vuoden kuukautiskokemuksella odottelu kivun kanssa tietää vain sen, että joudun pian ottamaan enemmän särkylääkettä kerralla ja silti makaamaan kovalla lattialla kyljellään etsien asentoa, jossa alaselkä ei kramppaisi. Mun kivut ja säryt kuukautisten aikana ei todellakaan ole edes sieltä sfäärin pahimmasta päästä, vaan monet kärsii järkyttävän huonosta olosta ja jopa migreenikohtauksista hormonitoiminnan takia kuukausittain. Miten tää ei voisi olla vaikuttamatta urheilusuoritukseen?

 

Kuvittele vaikka, että oot neljä vuotta valmistautunut olympialaisiin ja juuri sinä päivänä kun on se ratkaiseva suoritus, tadaa: hirvittävä selkäkipu, alavatsakramppi ja olo kuin joku olisi vetänyt sut mankelista läpi. Tottakai, useimmiten vastustajakin on nainen, jonka keho toimii about samalla tavalla kuin sinunkin, mutta mitä jos sen valmistautuminen on mennyt täydellisesti? Mä todellakin ymmärrän, miksi naiset pelaa esimerkiksi ehkäisypillereillä kuukautisten ajoitusta, saadakseen valmistautua kisaan normaalisti! 

 

Mun elämä ei ihan noin dramaattista ole, mutta oman osani kuukautisten tuomasta haitasta oon urheiluun saanut. Sen mitä mie oon oppinut, niin urheillessa mun keho vaatii vähän hitaampaa tatsia kehon lämmittelyyn, sillä järkyttävä pomppiminen ja repiminen ei ainakaan itseäni erityisemmin kuukautisten aikana heti innosta. Kun aineenvaihdunnan saa pelittämään suhteellisen normaalisti esimerkiksi kävelyn ja liikkuvuuksien läpikäymisten kautta, alkaa olo tuntua ainakin itsellä normaalimmalta ja mulla kaikki se kivistys ja krampit liikunnan myötä helpottaa. Kunhan vaan ensin pääsee siis liikkeelle!

 

 

Valitettavasti mulla kuukautiset vaikuttaa ainakin keskittymiseen, reflekseihin ja ilmeisesti myös tasapainoon, sillä pahimmat loukkaantumiset mun urheilu-uralla on tullut juuri kuukautisten aikana. Samaa tarinaa kertoo useampia ystävä, joilla todennäköisyys loukkaantua tuntuu jostain syystä nousevan juuri menkkojen aikana perjantai 13. päivän tasolle. Nykysin kiinnitänkin kuukautisten aikana alkulämpässä enemmän huomiota liikuuvuuksien aukaisuun ja hermoston herättelyyn niin, että nilkat ja polvet toimii allani niin kuin yleensäkin toimii. Ja oman olon tiedostaminen toki aina urheilussa on supertärkeää. 

 

Toisaalta en voi väittää, että kuukautiset pelkästään huonontaisivat suoritusta ja kaikki urheilu ja poistuminen kotoa pitäisi kieltää kuukautisten aikana. Osan parhaimmista urheilusuorituksistani olen tehnyt kuukautisten aikana, kolmen tunnin yöunien jälkeen, kun olen ennen peliä itkenyt sitä, etten todellakaan pysty tänään mihinkään. Hups vaan, pelissä maaleja tulee liukuhihnalta ja kaikki sujuu. Joskus henkilökohtaisesti tuntuu, että kuukautisia ois helppo myös käyttää tekosyynä sille, ettei homma tänään toiminut. Ihminen (ja varsinkin nainen) on kombo ja kisaan valmistautumiseen liittyy niin paljon juttuja jotka vaikuttaa, mutta en millään miellä kuukautisia suoritustani erityisesti parantavaksi asiaksi. Nykyisin oon ruvennut esim. testisuorituksiin itselleni merkkaamaan onko tulos tehty juuri kuukatisten aikana tai ennen, ja onko takana muuten ollut raskas vai kevyt jakso, jotta tuloksia voi itselleen verrata. 

 

Kolmas pointti on se, että miten vaikeaa tästä aiheesta on puhua. Toki en itse oo sitä mieltä, että valmentajan on AINA syytä tietää kun sulla on kuukautiset tai että niihin vedoten voit saada esimerkiksi kentällä enemmän kämmejä anteeksi.  Mutta ainakin itse valmentajana haluaisin tietää, jos urheilijani on ennen kisoja tai testejä pumpannut itsensä toimintakykyiseksi pelkästään kärsimyksen sietämisellä ja munuaisille vaarallisella määrällä ibuprofeenia! Jotenkin mä en vaan halua käydä sellasia keskusteluja, jossa kaikki osapuolet on aivan sairaan vaivaantuneita ja toivoisi katoavansa maan uumeniin.

Voisko tähän sopia jonkun universaalin koodin, jolla vältettäisiin sellainen kiusallinen keskustelu valmentajan kanssa??? Tai sitten vaan jos oppisi itse sanomaan asiasta samalla tavalla kuin kertoo, että penikat on sen verran jumissa, että jättää hypyt tänään välistä.

"Moi, mulla on tänään tosi pahat kuukautiskivut, niin otan vähän enemmän aikaa lämmittelyyn."

That is it, ja ihan hirween vaikeeta. Vuonna 2018 tää ei enää saisi olla sellanen aihe tai joku myytti, josta me ei pystytä puhumaan...

 

Mitä mieltä sinä oot tästä aiheesta?  Laitetaan keskustelu käyntiin.

 

 

Kommentit (0)

Yks tän haasteen siisteimpiä juttuja on päästä testaamaan sellasia lajeja, joista aiemmin ei oo ollu mitään käsitystä. Maailmankuva urheilun kannalta katsottuna on jo nyt laajentunut huomattavan paljon ja Laser Tag avasi taas lisää. Kun multa kysyttiin haluanko tulla testaamaan, vastasin että joo todellakin ja sit sen jälkeen, et mikä laji se on? Jyväskylän Laser Tag urheilijoiden kanssa pääsin tähän itselle ihan tuntemattomaan, mutta todella hauskaan ja vauhdikkaaseen lajiin tutustumaan. Kuvista kiitos Petteri Kaakiselle

Laser Tag on peli, jossa tarkoituksena on kerätä pisteitä itselle tai joukkueelle ampumalla laser-aseella vastustajia ja tuhoamalla vastustajien tukikohtia. Sitä pelataan useimmiten joukkueina, mutta myös yksilöpelit ovat mahdollisia. Pelaajat liikkuvat kaupunkisota -sokkelossa, jonka eri puolilla joukkueiden tukikohdat ovat. Pelaajalla on varusteena laser-ase, sekä liivi, jonka valoihin (eri määrä pisteitä eri kohdista) vastustajan pelaajat tähtäävät. Lisätietoa lajista JLTU:n sivuilta. 

Jos ootte joskus käyny MegaZonessa kokeilemassa laser-sotaa niin homma saattaa perusteissa olla jokseenkin tuttu. Mulla oli yksi avoimien pelien kokemus säbäjoukkueen kanssa taustalla, joten ihan nollapohjilta koko lajiin en lähtenyt. Onneksi, sillä olin nytkin lähtenyt soutuveneellä avomerelle. Treenien alussa jokainen hakee itelleen liivin ja aseen, jonka välkkyviin valoihin vastustajajoukkueen pelaajat tähtäävät. Asettaa pitää avoimissa peleissä pitää aina sensorin päältä ja kahdella kädellä, mutta oikeissa peleissä sensrori-rajoituksia ei ole. Tärkeää on, että asetta pidetään joko liivin ylä tai alapuolella, että sillä ei peitetä liivin osumakohtaa. Arvaatte, että pidin muuten tasan tarkkaan siinä keskellä liiviä sitä asetta, sillä keskittymine ja jännitys ei riittänyt muistamaan ihan kaikkia ohjeista. Eipä sillä, ei se tainnut muhun osumista juurikaan vaikeuttaa...

Laser Tagiä pelataan SM-, EM- ja MM-tasolla ja Jyväskylän porukasta oli useampiakin arvokisapelaajia. Jos säbäjoukkueen kanssa kokeillessa ei toiminnassa ollut juurikaan päätä eikä häntää, niin Jyväskylän Laser Tag urheilijoiden harjoitukissa taktiikalla on suuri merkitys. Siinä vaiheessa kun kaikki porukasta ovat todella paljon taitavampia aseen kanssa kuin itse, ei välttämättä kannata vaan juoksennella pitkin areenaa. Kokeilin sitä alussa ja huomasin, että ei toimi... 

Ensin pelattiin lämmittelypeleinä Soloa, jossa tietyn ajan aikana saat ampua ketä vaan ja yritetään saada kerättyä itselle pisteitä ja välttää tulemasta ammutuksi. Tukikohdat eivät tässä pelissä ole käytössä. Tässä vaiheessa meikäläinen oli käytännössä vain liikkuva maalitaulu. Joka kerta kun joku osuu sun aseeseen tai olkapäähän, ase ei toimi 3 sekunnin aikana, mut sut voidaan toki edelleen silloin ampua. Jos taas osutaan rintapanssarin eteen tai taakse "kuolet" heti (tästä saa ampuja enemmän pisteitä) ja ase, sekä liivi ovat pimeänä 8 sekuntia. Sokkelossa ei kuulu musiikkia (kuten avoimissa peleissä), vaan tarkoituksena on kuunnella ja reagoida siihen missä muut liikkuu. Aloittelijana kuulin kyllä kaikenlaista, mutta en kertaakaan onnistunut yhdistämään sitä liikkeeseen. Liikkuminen areenalla yritetään tehdä yleensä joko vauhdikkaasti suojaan pyrkien tai sit hiljaa hiippaillen. Yleensä tulee tehtyä vähän sellaista pikakävelyä, johon yhdistyy kaiken maailman väistelyä ja kyykkimistä. Kyykyssä saa siis olla, mutta polvet eivät saa koskettaa maata. 

Alussa meni ihan älyttömästi aikaa siihen, että tajusin mitä ympärillä tapahtuu. Jengiä juoksee edestä ja takaa sellasta kyytiä, että meikäläinen ei ehtinyt päätä kääntää. Mun liivi oli ilmeisesti silti hyvin näkyvissä, sillä käytännössä mitä ehdin näissä "alkulämmittelyissä" tekemään oli liikkua ja odottaa, että aseeseen syttyisi taas valo ja voisin itse ampua. Välillä osuin johonkin, mutta sit taas en tajunnut, että ase ei enää toimi. Useimmiten vaan aina kun näin jonkun, yritin osua siihen, jolloin jähmetyin paikalleni, enkä ehtinyt sitä kuuluisaa kissaa sanoa, ennen kuin joku oli jo multa pisteet ryövännyt.

Aseen näytöstä näet omat pisteet, sen kuinka kauan ase on pois käytöstä, ja sen kuinka kauan peliä on jäljellä. Pelien loputtua tullaan takaisin aulaan tsekkaamaan omat pisteet ja sijoittuminen pelissä (ehkä tarpeetonta sanoa, mutta olin reilulla marginaalilla viimeinen). Siinä välissä ehtii myös hörppäämään vettä. Sain myös korvaamattomia kanssapelaajilta vinkkejä, joista valitettavan pieni osuus onnistui ekalla kerralla jäämään mun kaalin. Ihmettelin esimerkiksi sitä, että miten ehtii seurata onko osuma tullut aseeseen vai keskelle liiviä, koska mun oli vaikea hahmottaa onko mun ase kuinka pitkään pois käytöstä ja oonko vielä elossa ja pitäisi yrittää karkuun, vai oonko jo kuollu.  Kuulema tätä nimenomaan ei koskaan tarkistella aseesta, vaan sen kuulee liivin ja aseen äänistä. Aseesta kuuluu tietynlainen ääni ja erilaisista osumista kuuluu erilaisia ääniä, jotka kokenut pelaajaa oppii tunnistamaan. Ite en tätä kerennyt kyllä oppia, vaikka toki turha hätäily väheni noin 70% treenien aikana. 


Siitäpä edettiin sitten Comp-pelien pariin. Nyt kyseessä oli joukkupeli, jossa tarkoituksena on saada pisteitä ampumalla vastustajajoukkueen jäseniä ja tuhoamalla vastustajan basecamppejä. Baset on areenan eri puolilla ja eri väreillä hiukan kohotettuina lattiasta ja suojattuna. Riippuen joukkueen taktiikasta voi olla, että sitä puolustamaan jätetään muutama pelaaja tai sitten koko tiimi on ryöväämässä muiden baseja. Basen sisällä on valo, jota yhden pelaajan on ammuttava kolme kertaa putkeen, jolloin saadaan iso määrä pisteitä. Jos pelaaja kuolee kesken yrityksen (esim. kaksi osumaa lamppuun ja kuolet ennen kolmatta) saa joukkue miinuspisteitä. Yleensä basen valtaukset kannattaa käydä tekemässä siis porukalla, jolloin joukkueen jäsenet suojaa sua muilta ampujilta.

Vauhti ja tempo tässä lajissa on todella nopeita. Koska itsellä meni niin paljon aikaa tajuta oonko mukana pelissä, myöhästyin yleensä kaikista valtauksista. Jostain päin areenaa kuului oman joukkueen jäsenien ääniä tai suoraan huuto: "missä Silja?", jota kohti suunnistin. Jos kuolit tukikohdan sisällä, sinne ei voi jäädä munimaan ja odottamaan liivin syttymistä, vaan aina on lähdettävä pois. Myöskään sammuneella liivillä et voi tulla basen alueelle, sillä sut on aina pystyttävä puolustamaan. Oman joukkueen jäsenet tunnistaa liivin valojen väristä, mutta toki tää ei nyt siis estänyt mua ampumasta omia pelin alussa, kun hätäilin aina kun vaan näin liikettä jostain. Siistiä kun just joku omasta joukkueesta ois pääsemässä vallottamaan tukikohtaa, niin oma (minä) ampuu sen ja se joutuu menee ulos siksi aikaa, et liiviin syttyy taas valo... Hups... 

Just alussa en ikinä edes älynnyt, että joku oli ampunu mut ja munkin pitää käydä tukikohdasta pois. Oikeasti ensimmäisen tunnin olin aivan totaalisen kuutamolla. Joukkueen taktiikka sovittiin omassa (liivin valojen väri määrää joukkueen) basessa, mut yleensä yritin vaan pyytää, et joku kertoo tarkkaan mitä mun tulee tehdä. Kun oli meidän vuoro olla tuomarina opin kaikista eniten, koska mulla oli aikaa katsoa mitä muut tekee eikä olla vaan pelin tiimellyksessä sekoilemassa. 

Oman tuomarivuoron jälkeen vaihdettiin myös pelimuotoa Eliminationiin. Mukana oli taas joukkueet, mutta ei tukikohtia ja jokaisen pelaajan elämät oli rajattu. Jos kuolit 10 kertaa, menetti kaikki joukkueelle keräämänsä pisteet ja piti lähteä aulan puolelle odottamaan. Tässä pelissä vaihtoehtoina oli olla enemmän jossain omassa nurkassa väijymässä, mikä sopi mulle, sillä käytännössä aina kun liikuin kuolin. Kun pelin juoksutempo oli myös hitaampi, ehti JLTU:n toiminnanjohtaja Mika neuvoa mua myös pelin keskellä esim. siitä miten helposti mun liivi tai ase on näkyvissä. Kulman takaa kurkkimiset pitää yrittää tehdä niin, että mikään ammuttava osa ei paljastu. Eka peli tätäkään ei sujunut ihan nappiin, sillä ohje "yritä pysyä hengissä" ei riittänyt toteutukseen saakka.

Toisessa Eliminationissa sain kuitenkin fiiliksen ja reagoinnin huippuunsa ja pysyin elossa koko setin, vaikka loppuun jäikin enää 1 elämä. Siinä oli muuten sykkeet jo jännityksestäkin aika korkealla, kun yritin vaan säilyä elossa ne viimeiset 30 sekuntia ja liikkua muita pakoon. Hyökkäys ei ollut paras puolustus. Nyt en siis myöskään ollut viimeinen, joten taktiikka onnistui erittäin hyvin! Tän itsetuntoa nostaneen kokemuksen jälkeen onnistui loppuun pelatut Comp-pelitkin jo paljon paremmin, koska muistin esimerkiksi hengittää ja ajatella välillä. Loppuvaiheessa treenejä tajusin myös, että tosiaan kylki edellä pystyy helpommin väistelemään, koska ne omat osumapisteet on suojassa. Tosin aika satunnaisesti tätäkään tein. Lopussa kun käytiin vähän yleisesti päivän reenejä läpi, oli ohje kokeneemmalta pelaajalta kaikille just se, että kaikki muistaisi pitää asetta joko ylhäällä tai alhaalla ja jos basea vallatessa yrittää joka kerta 8 sekunnin välein samasta kohdasta sisään, niin se on turhan ennalta arvattavaa. Jep, mitähän tein just edellisen pelin kun yritin samasta kohdasta sisään noin 16 kertaa putkeen. Joka kerta olin varma, että onnistun :D

Laser Tag on siis yksilö- ja joukkueurheilua, jossa vaaditaan reagointia, peliälyä ja jonka aikana muuten hiki virtaa. Mulle kerrottiin etukäteen, että parin tunnin pelit kuluttaa noin 1000-1400kcal ja aattelin, että ei varmaan kyl niin paljon, mut oma mittari näytti kahdessa tunnissa 1200kcal ja todella sopivilla sykkeillä. Yks parhaita juttuja on kuitenkin, että itsessään sitä "nyt liikun" osaa ei ajattele, vaan se tulee todella huomaamattomasti hauskanpidon ohella. Jyväskylän Laser Tag Urheilijat harjoittelevat tällä hetkellä muutaman kerran viikossa Mega Zonella lajin peruspelejä kuten Competitionia ja Eliminationia, ja lajin pariin voi päästä esimerkiksi lokakuussa järjestettävän peruskurssin kautta. Peruskurssilla käydään lajin perusperiaatteita ja treenaillaan tähtäämistä ja pelitaktiikoita vähän rauhallisemmalla tahdilla, sillä tosiaan äkkiseltään oli aika hurjaa käydä ensimmäinen tunti vaan sekoilemassa, vaikka hauskaa se olikin. Jos lajin termit ja säännöt tietäisi etukäteen ja olisi saanut vähän aseenkäyttöä harjoitella, lajiin pääsisi nopeammin kiinni. 

  • Mitä kehittää: aerobista kuntoa, reagointia, tarkkuutta, keskittymistä ja paineensietokykyä. 
  • Parasta: Nopea tempo, paljon tapahtumia ja mahdollisuus onnistua. 
  • Pahinta: Ärsyttävintä on varmasti se, että jos ei pärjää on ajatukset nollattava, että pääsee taas tempoon mukaan. 
  • Missä ja miten: Jyväskylän Laser Tag-urheilijoiden kilpaporukka treenailee muutaman kerran viikossa erilaisia pelimuotoja Jyväskylän MegaZonella ja JLTU:n jäsenmaksu on muutaman kympin ja kuukausimaksu treeneissä 30€/kk. JLTU järjestää lokakuun alussa Laser Tag:in alkeiskurssin, joka on avoin kaikille kiinnostuneille hintaan 39€(29€). Siellä treenataan Laser Tagin perusasioista, jonka jälkeen ideasta ja toiminnasta pääsee hyvin kiinni. 
  • Oma ranking: On kyllä ihan mahtava hikiliikuntalaji ja vielä niin sopivan kilpailullinen, että joka treeneissäkin saa kilpailla itseä, mutta myös muita vastaan. Tässä lajissa et todellakaan ehdi miettimään sitä liikutko ja onko liikunta nyt tarpeeksi tehokasta, vaan homma tulee kaupanpäälle. Älyttömän kiva laji! Mun huumori oli koetuksella alussa sen takia, etten vaan yhtään pärjänny, mutta peruskurssin käyminen helpottaisi varmaan tässäkin. Suosittelen kokeilemaan! 

 

Kommentit (0)

Ajattelin ensin, että en tee tästä lajista yhtä sadasta, koska kävin tätä kokeilemassa tätä lajia "vahingossa". Vahingossa oon tähän lajiin myös innostunut, sillä niin mukavaa ja erilaista liikuntaa tää rullaluistelu on. Oon viimeksi rullistellu ehkä noin 7-vuotiaana, jonka jälkeen noi asfaltit onkin ollu vähän turhan kaukana harrastusta varten. Nyt lyöttäydyin Mariannen ja Antin mukaan Joensuussa Pärnänvaaralle ja sain Mariannen toiset rullaluistimet lainaan. Joensuussa on ihan mahtava vajaa 5km asfaltoitu reitti, jossa voi kesäisin rullaluistella ja -hiihtää ilman pelkoa autoilijoista, pyöräilijöistä tai kävelijöistä, ja maastokin on sopivan vaihtelevaa kunnon treeniin. Pärnävaaran ylläpitö meinattiin jo muutama vuosi sitten lopettaa, mutta onneksi se on säilytetty. Ihan mahtava treenailupaikka moneen lajiin ympärivuoden.  Marianne mietti kyllä alussa, et kannattaako suoraan mennä sinne opettelee, mutta lupasin olla kaatumatta. Mie pidin lupauksen ja Marianne oli huippu opettaja!

Täähän nyt tosiaan ei todellakaan ollut järkevin tapa opetella rullaluistelua. Oikeasti kannattaa aloittaa jossain missä on paljon tilaa, hyvä asfaltti ja tasainen maasto. Rullaluistelun aloittamiseen hyvät ohjeet voi kurkata vaikka täältä. Nyt kun tähän lajiin tutustuin paljon paremmin, niin tässähän on vaikka mitä eri lajeja vielä tän sisällä!  Rullaluistelua voi pitää ihan kuntoilutapana tai siinä voi kisailla maratonmatkoilla tai ratakisoissa pikaluistelun tyylisesti. Mun lajikokeilu oli nyt puhtaasti tällaista kuntorullaluistelua. 

Tasapaino ei heti alkuun tuntunut järin vakaalta, mut onneksi Pärnän stadionilla oli rauhallista harjoitella tasapainon hakemista. Mulle oli etukäteen kerrottu, että se vajaa vitosen kierros on suhteellisen mäkinen, joten en todellakaan ollut varma pystyssä pysymisestä. Suojina mulla ollu kuin kypärä ja sen voi sanoa, että suosittelen ehdottomasti polvi-, ranne- ja kyynärsuojia tähän harrastuksen! Homma on varmasti turvallisempaa. Rullaluistimien sisälle kannattaa laittaa pitkät sukat, jotka tulee yli varren, sillä ne herkästi hankaa tonne pohkeen taakse rakkoa. Jarrupala on yleensä vaan toisessa luistimessa siellä takana ja jarruttaminen toimii tosiaan nostamalla siitä jalasta varpaat ilmaan ja painamalla jarrupalaa maahan. 

Heti kun pääsi vaan liikkeelle tuntu meno ihanalta. Potkut varsinkin alussa on vähän haparoivia ja aika lyhyitä, mutta kun tasapaino löytää paikkansa on helpompi lähtee liuttamaan. Kuten hokkareilla tai kuten vapaan hiihdossa. Alamäkeen vaan asento matalalle ja pitää yrittää pitää jalat nätisti linjassa. Jos vauhti rupee hirvittää kesken mäen, niin ite sain neuvon, ettei jarrutamaan kannata ruveta, sillä siinä asentoa nostaessa helposti kaatuu. Toimii vähän samalla tavalla kuin jos oisin perinteistä hiihtäessä jyrkässä alamäessä. Siinä kun lähet itseäsi kikkailemaan pois ladulta, niin yleensä huonosti käy. Kannattaa vaan yrittää pysyä sillä uralla, pitää tasapaino matalalla ja jaloilla hyvä kontrolli luistinten suunnasta. Jos kaadut niin turvallisempaa on kaatua siitä matalasta laskuasennosta, kuin korkealta.  

Marianne neuvoi koko ensimmäisen lenkin, mitä minkäkin kulman takaa tapahtuu, joten tuntemattomalle lenkille oli helppo lähteä. Olin sillei, et joo joo, eihän tää nyt oo mitään. Pysyyhän näillä pystyssä. Kunnes tuli kohta se eka jyrkkä alamäki ja ennen kuin tajusin, olin menossa sitä alas.  Koska mulla oli päällä sortsit ja t-paita, ja ainoana suojana kypärä, ei kaatuminen edes matalalta innostanut. Näin et alamäen jälkeen tulee ylämäki, johon vauhti kyllä hidastuu, joten pakko oli antaa vaan mennä ja pitää tasapaino kasassa. Adrenaliini toi taas ihan eri keskittymisen tason ja tunne oli vähän samanlainen kuin endurossa, laskettelussa ja wakeboardingissä. Näissä lajeissa on se, että välillä on vaa pakko antaa lajin viedä ja koittaa ite pysyä perässä. Ainoa ajatus päässä oli: älä kaadu, älä kaadu, älä kaadu. Toki kirosanoilla sävytettynä... 

On niin siistiä, miten rullaluistelu ottaa ihan eri lihaksiin kuin juoksu ja esimerkiksi pakarat saa ihan kunnon treeniä. Kun vauhtikin on rullistellessa mukavan joutusaa, on se lämpimänä päivänä ihan parasta. Ylämäessä on pakko vetää vähän lyhyemmällä liutuksella, mut se ottaa kyllä tosi mukavasti jalkoihin ja eteenpäin pääsee. Yläkroppa ei meinaa mulla aina toimia ihan mukana (sama kun vapaan hiihdossa), vaan siellä on jotain epätasapainoa, jolloin vauhtia nostaessa tulee ihmeellistä rytmin tökkimistä ja niissä meinaa helposti mennä tasapaino. Rullaluisteluunkin voi muuten ottaa sauvat mukaan niin siinä saa sekä tasapainoon apua, että yläkropan mukaan hommiin. Ekan 5 kilsan jälkeen tuntu ettei veri kierrä jaloissa, mut olin vaan vetänyt rullikset turhan tiukalle nilkoista. Niitä löysäämällä jaksoi vielä kaksi kierrosta päälle :) Rullistelun jälkeen on muuten parasta mennä uimaan!

Tän ekan kokeilun jälkeen innostuin lajista niin paljon, et kaivelin mieheni nuorena käyttämät luistimet appivanhempien varastosta ja oon käyny niillä täällä Jyväskylässä muutamia kertoja rullistelemassa. Kyseessä on siis ainakin 15 vuotta vanhat rullaluistimet, mutta hyvin on pelannu! Jopa ihan hyvä, ettei luistimet ihan hulluna kiihdy, niin pysyy tasapaino niiden mukana. Itekseen kun rullaluistelee, on parasta vaan ettiä joku hyvä soittolista Spotifystä ja fiilistellä aurinkoa ja liikuntaa. Lähden aina sandaaleilla kotoa, pistän rullikset jalkaan sopivassa paikassa ja sandaalit reppuun vesipullon kaveriksi. Verrattuna Pärnävaaralla luisteluun ainakin täällä Jyväskylässä inhottavaa on pienet kivet jalkakäytävällä, yllättävät hiekkakasat risteyksissä, muu liikenne, liikennevaloissa odottelu ja pahat railot asfaltissa. Hiekkaan ku luistelet, niin se vauhti muuten tyssää! Palokkajärven reunalla on hyvä luistella, koska siellä ei oo niin ruuhkaa kuin Jyväsjärven rannassa. Alamäkiä ei kaupungissa voi myöskään ihan niin rennosti päästellä, koska ei näillä mitenkään näppärästi väistellä autoja, jotka tulee risteyksestä eteen. Niissä on vaan pakko jarrutella jo alusta lähtien, ettei vauhti kiihdy liian nopeeksi. Aloittelijoille suosittelen tasaista hyvää asfalttia taidon kartuttamiseksi.  Mitä enemmän nyt on rullaluistellut, sen mukavammaksi tää on käynyt. Luisteluliiton sivulta löytyy muuten myös paljon treenivinkkejä rullaluisteluun. Käy tsekkaamassa!

  • Mitä kehittää: Reidet ja pakarat saa hyvää treeniä ja pohkeet säästyy pomppimiselta. Kestävyyslajina mulle tosi sopiva!
  • Parasta: Fiilis. Rytmikästä liikuntaa, jota tehdessä unohtuu huolet. Vaatii ainakin alussa niin paljon keskittymistä, ettei muuta kerkee murehtia.
  • Pahinta: Railot, hiekkakasat ja kaikki muut yllättävät esteet, jotka haastaa tasapainoa yhä uudelleen!
  • Missä ja miten: Uudet rullaluistimet maksaa hintahaarukalla 80€ - 400€. Kokeilemalla löytyy itselle varmasti parhaat.  Rullaluistelussa järjestetään myös kaikenlaisia tapahtumia ja kisoja, ja esimerkiksi täällä Jyväskylässäkin oli tänä kesänä KENSU:n järjestämänä Jyväskiepin rullaluistelu-tapahtuma ja -kisa, mikä valitettavasti meni multa ihan ohi. 
  • Oma ranking: Kestävyysliikuntaa, johon mullakin riittää motivaatio! Wou, miten kivaa :) Tulee säilymään mulla kesäisin harjoittelumuotona! 

Kommentit (2)

Tästä tekstistä ei tullutkaan sitä, mitä ajattelin. Mun piti avata teille lajin valinnan vaikeutta, mutta kerronkin mitä kaikkea mun urheilutaustalla on, niin pääsette paremmin kiinni siihen miltä pohjalta lajeja testaan. Oman taustan läpikäyminen oli ehkä itellekkin oleellista, ennen kuin voi ajatella osaavansa valita itselleen sopivan lajin. Tän tekstin kautta sinä taas pääset ehkä paremmin kiinni siihen, miks mulle tietynlaiset lajit menee korkeammalle kuin toiset. Sit voit miettiä noita mun testaamia lajeja omalta kannalta ja pohtia, millainen laji sulle itsellesi sopii ja miksi sinä liikut. 

Oon jo lapsena ollu tosi kiinnostunut kaikesta urheilusta ja silloin kun asuin vielä tuolla Tikkakosken taajamassa, oli harrastusmahdollisuuksiakin ihan älyttömästi tarjolla. Tuun kuitenkin isosta perheestä, eikä mun vanhemmilla ole silloin ollu varaa laittaa lasten harrastuksiin määräänsä enenmpää rahaa, joten ihan kaikkea mitä oisin halunnu, en ole voinut harrastaa. Esimerkiksi sillon kun kylällä alkoi tyttöjen ringette, vinguin sinne ihan kunnolla, mut se oli vaan niin kallista, että se oli mahdoton aloittaa. Isä vei mut kuitenkin hiihtämään ja yleisurheilemaan tai sit liikuin lähiympäristössä temppuillen joko suksilla, pyörällä tai kiipeilytelineissä.  

Oon ollu luontaisesti liikunnallinen, mutta myös äärimmäisen kilpailullinen. Osallistuin jo pienenä yleisurheilussa ja hiihdossa kaikkiin mahdollisiin kisoihin ja RAKASTIN NIITÄ. Kilpailuvietti on ollut sisään rakennettu, sillä mullehan koko elämä on yks kisa! Eikä kisaaminen pelkästään voittamisen vuoksi, vaan se fiilis itse kisassa, kilpaillessa, pyrkiessä parhaimpaansa tiukassa tilanteessa on se mitä rakastan. Mielummin tiukan kisa voitto, kuin ylivoimainen voitto. Tiedostan nykyisin paremmin, että en oo, enkä voi olla kaikessa paras, mutta se kanssa joudun tekee paljon töitä. Oon joutunut opettelemaan rennosti ottamista, kun voimat aina tasaisin väliajoin loppuu kun yrittää kaikissa elämän osa-alueissa olla huippu. On ollu pakko opetella aina välillä vaan tekemään parhaansa, eikä yrittää olla paras. Tiukoissa kilpailutilanteissa koen silti olevani parhaimmillani ja nautin niistä todella paljon! Mun vieminen lapsena urheilukisoihin on ollut vaan hyväksi, sillä siellä on ollut joku järkevä paikka mihin sitä kilpailuviettiä on voinut purkaa.  

Kun muutettiin pienelle kylälle maaseudun rauhaan sain kasvatuksen pallopeleihin. Meidän koulussa oli sellainen liikuntakulttuuri, että kaikki välintunnit pelattiin jotain pallopeliä. Sinne kun itsensä väkisin väänti poikien sekaan pelaamaan, niin oppia sai. Hiihdin koulun kisoissa edelleen, mutta huomasin, ettei kestävyyslajit olleet mulle ihan niin ominaisia. Lyhyet matkat oli meni, mutta kun matkat piteni, alkoi hiihtämisestä ja pidemmistä juoksumatkoista loppua into ja kunto. Huomasin, että oon nopeampi kuin muut, hyppään pitkälle ja pallopeleissä oon rohkea ja nopea reagoimaan. Mitään lajia en kuitenkaan harrastanut, sillä kotoa harrastuspaikkoihin oli vähintään 16km yhteen suuntaan, eikä vanhemmat pystyneet koko iltaa käyttämään kuljetushommissa. Onneksi oli paljon sisaruksia joiden kanssa pihalla ja metsässä sai pelata ja leikkiä sielunsa kyllyydestä. En toisaalta edes osannut kaivata minkään valmennuksen pariin siihen aikaan. 

Oon aina ollut todella poikamainen tyttö habitukselta, asenteelta ja jopa harrastuksilta, joten mua on lapsena luultu monesti pojaksi. Siroksi ja hentoiseksi mua ei koskaan oo kuvailtu ja enemmän mun tyyliä on aina ollut voima ja rytinä. Murrosikäisenä paine olla enemmän tyttömäinen ja tiettyyn muottiin sopiva kasvoi isommaksi ja monen asian kombinaationa sairastuin syömishäiriöön. Piti olla täydellinen, kaikessa pärjäävä ja kaiken osaava kympintyttö. Samoihin aikoihin aloitin kuitenkin myös pesäpallon. Ihan vaan siksi, että muutkin kaverit aloitti sen ja joukkueeseen tarvittiin tyttöjä. Innostuin lajista nopeasti ja kiinnostus kasvoi, kun huomasin pärjääväni. Äiti kuitenkin kielsi osallistumasta treeneihin niin kauan kun syömishäiriö oli pinnalla ja koska halusin harrastaa jotakin, olin motivoituneempi palaamaan koulun ruokalaan ja kotona ruokapöytään. Suurin päätös itselleni oli se haluanko olla sairas vai tehdä asioita, joita rakastan. 

Yläkoulun jälkeen pääsin lukioon Jyväskylään Norssin Liikuntaluokalle lajina pesäpallo.  Kaupunkiin muuttaessa seura ja taso vaihtui kovempaan ja samalla tuli motivaatioon notkahdus. Vaikka pääsin suhteellisen hyvin joukkueen junioriosastolta pelaamaan, en ollut tottunut samanlaiseen kilpailuun joukkueen sisällä ja lisäksi penikat tulehtuivat omalle tasolle liian kovasta harjoittelusta. Lopulta treeneihin ei ollu enää kivaa mennä ja yhden kauden jälkeen päätin lopettaa pesäpallon Jyväskylässä. Molempien jalkojen penikat suositeltiin leikkaamaan ja seuraava talvi menikin miettiessä, minkä lajin parissa olisi mukava liikkua. Norssin liikuntaluokka antoi kuitenkin monipuolisen mahdollisuuden liikkua ja kun tykkäsin koulussa ihan hulluna pelata salibandyä, ajattelin että sitähän ois kiva harrastaa. Tää oli sit se eka harrastus, jonka ihan itse valitsin. Otin joukkueesta selvää ja pyysin päästä mukaan. 

Kesäksi pääsin mukaan Happeen B-tyttöjen treeneihin ja syksyllä kun porukka jaettiin tasoryhmiin, olin siinä alemmassa joka pelasi naisten 4.divaria. Homma lähti kuitenkin rullaamaan ja pääsin nopeasti tyttöjen ykkösporukkaan mukaan. Nautin pelaamisesta, joukkuekavereista ja ennen kaikkea maalinteosta. Se on todellisuudessa ainoa, mitä oon koskaan osannut salibandyssä tehdä ja mitä oon rakastanut. Mun joukkuekaverit kutsu mua nimellä "Silppuri", koska pelityyli muistutti silppuamista ja valmentajat nimellä Silja "syöttö on aina riski" Santaniemi. Koska olin nuori ja peloton, hain vuoden jälkeen Happeen naisten SM-joukkueeseen ja mut otettiin mukaan. Mukana oli muitakin mun junnukavereita, mutta vuoden lajikokemuksella tuntu, että olin koko ajan osaamiseni äärirajoilla. Pelasin samalla myös B-tyttöjen joukkueessa ja suuri harjoittelumäärä suhteessa huonoihin ruokailutottumuksiin ja heikkoon pohjakuntoon tarkoitti polven telomista kesken kauden niin pahasti, että edessä oli ensimmäinen eturistisideleikkaus. Se meni vielä peliä edeltävissä treeneissä, joissa oli luvattu, että oon oikeesti pelaavissa kentissä mukana. Voitteko uskoa sitä itkun määrää, kun lääkäri sano, että seuraaviin treeneihin menisi puoli vuotta aikaa? 

Mulle oli kirjoitettu silloin kahden vuoden sopimus Happeeseen, mutta samaan aikaan loppui lukio, tapasin nykyisen mieheni ja piti valita opiskelupaikka. Valitsin fysiikan opinnot Joensuussa, sillä siellä asui myös mieheni. Otin yhteyttä Tuupovaaran Urheilijoiden naisten salibandyjoukkueeseen ja siitä alkoi tie salibandyn 1.divisioonassa. Joensuussa opin enemmän treenaamisesta ja urheilullisemmasta elämästä, vaikka parannettavaa oli silti vielä vaikka kuinka paljon. Laji innosti ja oli todella ihanaa ja opettavaista pelata TuuU:ssa. Siellä vastuu kasvoi pikkuhiljaa taitojen kanssa ja sain muutamia hyviä opetuksia siitä, miten oikeasti pelataan joukkueen eteen, eikä vain murehdita niistä omista pisteistä. Siellä kasvoin enemmän yksilöurheilijasta joukkuepelaajaksi.

Fysiikan opinnot olin vaihtanut käytönnöllisempiin sairaanhoitaja opintoihin, jotka päätin tehdä loppuun Jyväskylässä. Täällä pelasin salibandyä kolme kautta 1.divisioonassa, josta nostimme O2-Jyväskylän naisten joukkueen liigaan. Koko ajan musta tuli enemmän urheilija ja vähemmän turisti. Vaikka oon aina ollut amatööriurheilija on se pelaaminen kuitenkin ollut suurin osa mun elämää ja sen mukaan oon itseäni määritellyt. Sain pelata salibandyssä mielestäni täydellisen pelaajamatkan satunnaisista hajavaihdoista yhdeksi joukkueen luottopelaajista ja vastuun kantajista. Piti oppia oikeasti pelaamaan joukkueelle, ottaa mustelmia ja jopa puolustaa. Viimeisen liigakauden keväällä pelasin tammikuun jälkeen se sama saakelin eturistiside repaleena, mutta muutenkin tuntui, että se syvin ilo pelata salibandyä oli myös hiipunut. Liigan taso oli sellainen, että siellä pystyin kituuttelemaan menemään, mutta tiedostin että liigan huippupelaajaa musta ei enää tule. Maalien tekeminen on mulle kuitenkin lajin suola ja jos suolaa ei saa, ei homma oikein maistu. 

Kuva: Esa Jokinen

Ennen viime syksyn polvileikkausta ehdin pelata kesän vielä maakuntasarjassa pesäpalloa Jyväskylän Valossa ja kesälajina nautin siitä pitkästä aikaa älyttömän paljon. Oli todella rentouttavaa pelata ilman paineita ja oli mukavaa onnistua salibandyn kuivan kauden jälkeen. Mulle urheilullisesti itsensä kehittäminen on kuitenkin elämäntapa ja kun suorituksilla ei ollut merkitystä, alkoi peili ja vaaka tulla tärkeäksi mittariksi. Päällimmäisenä oli taas paine näyttää samalta kun muutkin. Mietin murrosiän syömishäiriötä, mutta ajettelin että saan aikuisena pidettyä homman hanskassa. En osannut. Pudotin painoa syömällä pakkomielteisen tarkasti tai vaan mahdollisimman vähän, liikkumalla vielä suuremmalla vimmalla ja sättimällä itseäni kaikesta minkä tein tai olin jättänyt tekemättä. Ulkoisesti näytin olevan kunnossa, mutta loppukesästä keräsin palasia, että pystyin menemään kauppaan ahdistumatta. 

Yläasteella mut sai takaisin raiteille urheilu ja keskittyminen siihen, että saan itsestäni kilpailussa ulosmitattua kaiken mahdollisen. Jos aikoo urheilla, on pakko syödä! Mä oon harrastanut onneksi lajeja, joissa kropan ei esteettisesti tarvii näyttää miltä, kunhan se toimii ja ajaa asiansa. Mä en oo koskaan ollut huippu-urheilija, mulla ei oo ollu urheilullista tarvetta alhaiseen rasvaprosenttiin. Suoritus ja tekeminen mittaa onnistumisen, ei vaaka tai peili. Viime syksynä mut pysäytti polvileikkaus, joka pakotti ottamaan aikaa itelleni ja oikeasti pysähtymään. Nyt mun piti itse päättää haluanko tehdä muutakin kuin tuijottaa vaa'an numeraalista arvioita minusta. On hullua, että ihminen jonka itsevarmuutta ja itseluottamusta kehutaan, on todellisuudessa täysin epävarma itsestään. Ei oo helppoa pyytää apua ja myöntää tarvitsevansa apua, mutta se oli taas ensimmäinen askel päättää että ei halua olla sairas. Mulla on syvä halu olla terve ja pystyä tekemään kaikkea mistä nautin! Kuka tietää millon en enää pysty liikkumaan, joten oisin hullu jos antaisin mahdollisuuden mennä nyt ohi. Puhuin ajatusmalleista perheelle ja ystäville, pyrin tietoisesti ajattelemaan kehostani positiivisesti ja vein vaa'an taas roskiin. Ei se ehkä ihan noin helppoa tai yksinkertaista ollut, enkä tiedä milloin työ on ohi, mutta oon päättänyt tehdä töitä sen kanssa, että arvostan itseäni. Mun fiilikset verrattuna vuoden takaiseen verrattuna on joka tapauksessa noin valovuoden positiivisemmat!

 

Tän vuoden aikana on paljon ollut tekstejä kehopositiivisuudesta, ihmisten kokemuksista syömisihäiriöistä ja nyt heitin oman lusikkani soppaan. Ulkoista habitusta palvotaan mun mielestä liikaa ja oon todella huolissani siitä, mitä ihannenaisen ja -miehen mallit tekee meidän itsetunnolle. Mun itsetunnolle ne ei ainakaan tee hyvää. Meillä on sisäänrakennettu tarve olla samanlaisia muiden kanssa. Mie pyrinkin nykyisin altistamaan itseäni somessa enemmän positiivisia viboja tuottaville kuville ja henkilöille, kuin sellaisille joista itselle tulee huono fiilis. Toki seuraan monia urheilijoita ja liikunnan ammattilaisia, mutta oon pyrkinyt valitsemaan materiaalin sellaiseksi, että se on positiivista. Mun somessa seuraamilla tyypeillä yks motivoivimmista asioista on terveeltä vaikuttava itsetunto. Mulla itselläni on päässä se ajatus siitä miltä mun pitäisi näyttää, kukaan muu tuskin siihen hirveästi pistää energiaa. Omien ajatusmallien kääntäminen on vaan todella hidasta. Oon ymmärtänyt, että mä en motivoidu liikkumaan siksi, että se pitäisi mut fyysisesti terveenä tai saisi mut näyttämään ihanteiden mukaiselta. En nimenomaa pysy terveenä, jos keskityn siihen. Vihaan jokaista liikuntasuoritusta, jolle lähden ajatuksella "tää korvaa jonkun herkun, jonka oon syöny" tai "tää muokkaa mun jaloista paljon hoikemmat". Mä rakastan liikuntaa, joille lähden ajatuksella "näiden ansioista mä jaksan niin paljon paremmin peleissä juosta". Mä motivoidun kokemuksista, haasteista ja taitojen opettelusta, terveys nyt vaan sattuu tulemaan bonuksena siihen päälle. 

On siis tiettyjä asioita, joita liikunnasta tarvitsen. Mulle liikunta tarkoittaa itsensä ylittämistä ja onnistumisen tunteita, jotka boostaa tätä välillä ailahtelevaa itsetuntoa. Tavoitteiden saavuttaminen motivoi mut liikkeelle! Mulla on todella kova kilpailuvietti ja urheilu on turvallinen ympäristö purkaa sitä. Mulla on silti myös tarve näyttää samalta kuin muutkin ja automaattisesti vertaan itseäni muihin, mutta se on sellainen asia, jonka kanssa on koko ajan työskenneltävä. Meillä on luontaisesti erilaisia kropan rakenteita, psyykkisesti erilaisia vahvuuksia ja jokainen on vaan ihan uniikisti erilainen ja arvokas. Oli sillä sitten hyllyvät pakarat, timmit pakarat tai ei pakaroita ollenkaan. Meidän tarve puskea samaan muottiin tuntuu älyttömältä, mutta silti me vaan tehdään sitä. Omia heikkouksia on mun mielestä hauska yrittää kehittää, mut mulle ne pitää olla muita kun ulkonäöllisiä tavoitteita.

Tän tekstin kirjoittaminen on ollut mielessä blogin aloittamisesta lähtien ja toivottavasti nyt oli oikea aika julkaista teksti. Mun tarkoitus on jatkossakin pitää lajitekstien sävy kevyenä ja pohtia niissä mitä uutta haluaisin harrastaa. Lajitestit on mulle todella mahtavia kokemuksia, joista yhdenkään aikana en ole miettinyt tai murehtinut omaa ulkonäköäni, ja kiitän jo nyt niistä mitä oon jo saanut testata! Mun puolesta saat liikkua mistä syystä haluat, mutta toivon, että myös se prosessi tuottaa iloa, eikä lopputulos ole ainoa mitä odotat. Meillä kaikilla on erilaiset syyt liikkua ja tämä teksti kertoi mun motivaatioista ja kasvusta, mitä oon matkan aikana tehny. Toivon, että tää teksti herättää sut pohtimaan sun syitä liikkua ja luottamaan siihen, että meille kaikille löytyy tapa liikkua. Kaikilla ei tarvii olla samanlainen. 

Silja

Kommentit (2)

Kaisu

❤️ KIITOS ! Törmäsin suhun sattumalta Instagramissa, ja seuraukseen jäi. Tää teksti todellaki kolahti ja aloin miettii omaa suhdetta liikuntaan ja sitä, miksi liikun, tai pikemminkin sitä, miks viime aikoina en oo löytänyt liikuntaa arjestani, vaikka koko elämäni oon elänyt liikunnasta ja urheilusta. Kaikki lähtee pään sisältä ja näitä asioita on hyvä pohtii. Kuten sanottu, KIITOS! You go girl👊

Silja Penttinen
Liittynyt22.1.2017

Kiitos Kaisu! Ihan mielettömän ihanasti sanottu. Oman historian ja liikkumistapojen miettiminen, sekä omien intohimojen perkaaminen on todella hyödyllistä hommaa. Mieti mitä oot aina halunnu tehdä, kokeilla ja mistä oikeasti nautit. Sieltä löytyy ne palat, joista positiivinen liikunta koostuu <3. 

Silja

Seuraa 

Tervetuloa lajitestausten pariin! Tämän blogin kirjoitti Silja, 28-vuotias kilpaurheilija Jyväskylästä. Vuonna 2017 testasin 100 lajia vuoden aikana ja tästä blogista löydät lajiesittelyt niistä kaikista, sekä muutaman liikuntaa ja urheilua sivuavan tekstin. Mun intohimo liikunnassa on sen kyky itsessään tuottaa hyvää oloa ja sen antaman mahdollisuus ylittää itsensä ja kehittyä loputtomasti. 

Tervetuloa lajitestausten, liikunnan ja urheilukirjoitusen pariin! 

Silja Penttinen

 

 

Ota yhteyttä:

100lajiavuodessa@gmail.com

 

LAJILISTA:

(lajit aakkosjärjestyksessä)

  1. Agility
  2. Aikido
  3. Aitajuoksu
  4. Amerikkalainen jalkapallo
  5. Ammunta
  6. Ampumahiihto
  7. Baletti
  8. BMX-pyöräily
  9. Brasilialainen jiu-jitsu
  10. Capoeira
  11. Cheerleading
  12. CrossFit
  13. Curling
  14. Enduro-moottoripyöräily
  15. Fitness
  16. Frisbeegolf
  17. Futsal
  18. Gaelilainen jalkapallo
  19. Geokätköily
  20. Golf
  21. Hiihto
  22. Historiallinen miekkailu
  23. Ilma-akrobatia
  24. Jooga
  25. Jousiammunta
  26. Judo
  27. Jääkiekko
  28. Kalpamiekkailu
  29. Karting
  30. Kehonhuoltotunnit
  31. Kehonpainoharjoittelu
  32. Keihäänheitto
  33. Keilaus
  34. Kiekonheitto
  35. Kiipeily
  36. Kirkkovenesoutu
  37. Koripallo
  38. Korkeushyppy
  39. Kuntosali
  40. Kuulantyöntö
  41. Käsipallo 
  42. Kävely
  43. Lacrosse
  44. Laitesukellus
  45. Laser Tag
  46. Lenkkeily
  47. Lentopallo
  48. Lentäminen
  49. Lihaskuntotunnit lisäpainoilla
  50. Ilma-aseammunta
  51. Lumikenkäily
  52. Lumilautailu
  53. Maantiepyöräily
  54. Maastopyöräily
  55. Melonta
  56. Nyrkkeily
  57. Paini
  58. Painonnosto
  59. Paritanssit
  60. Parkour
  61. Pesäpallo
  62. Petanque
  63. Pikajuoksu
  64. Pikaluistelu
  65. Pilkkiminen
  66. Pituushyppy
  67. Polkujuoksu
  68. Pyöräily
  69. Pöytätennis
  70. Ratsastus
  71. Retkeily / Vaellus
  72. Retkiluistelu
  73. Ringette
  74. Roller Derby
  75. Rugby
  76. Rullaluistelu
  77. Salibandy
  78. Seiväshyppy
  79. Sirkus
  80. Spinning
  81. Step-aerobic
  82. Sulkapallo
  83. SUP-lautailu
  84. Suunnistus
  85. Taekwondo
  86. Taiji
  87. Taitoluistelu
  88. Tankotanssi
  89. Tanssillinen ryhmäliikunta
  90. Telinevoimistelu
  91. Tennis
  92. Trampoliini
  93. Triathlon
  94. Uinti
  95. Ultimate
  96. Umpihankihiihto
  97. Vapaaottelu
  98. Vesijumppa
  99. Vesijuoksu
  100. Wakeboarding

 

 


 

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat