Kirjoitukset avainsanalla salibandy

Sadan lajin tarkoituksena oli löytää laji, joka sytyttää eikä riko enää polvea, mutta kaiken jälkeen päädyin kuitenkin takaisin salibandyyn! Mun piti nyt alkuvuosi ottaa iisisti ja treenata vaan pitkän tähtäimen suunnitelmalla ja melkein kaksi viikkoa jaksoinkin!  

Mä kuitenkin elän tavoitteista ja itsensä kehittämisestä, ja kun vastaan tuli tilaisuus lähteä mukaan O2-Jyväskylän Naisten liigajoukkueen mukaan kevätkaudelle mietin vastausta ehkä noin 0,5 sekuntia. Todellakin lähden mukaan! Kevät tulee vierähtämään siis salibandyn parissa ja pistän siihen likoon kaiken minkä pystyn. On siistiä olla taas urheilija ja tehdä asioita sen eteen, että suorituskyky on paras mahdollinen. 

Niinku ex-joukkuekaveri Roosa Pelto-Arvo toi Naisurheilijan työmaa artikkelissaan esille, pelaaminen salibandyliigassa tapahtuu rakkaudesta lajiin. Mä joudun maksamaan pelaamisestani (kuten varmasti suurinosa naisista salibandyliigassa), johon viimeisiä opintotukikuukausia kuluttavalla opiskelijalla ei oikeasti ole varaa. Hyppään nyt täysin tyhjän päälle, mutta pakko luottaa, että tunne ja intuitio on oikeassa. Päätöstä pelaamisen jatkamisesta ei tarvinnut miettiä, mutta sanottakoon, että teen mielelläni yhteistyötä yritysten kanssa pelaamisen kustantamiseksi. Otteluisännyydet, sponsorit ja talkoot on tervetulleita asioita helpottamaan keskittymistä urheiluun. 

Puolentoistavuoden tauon aikana oon oppinut itsestäni urheilijana paljon enemmän kuin aiemman peliuran aikana yhteensä. Ilman joukkuetta oon joutunut ottamaan oikeasti vastuun omasta tekemisestä ja oppinut toivottavasti näkemään asioita uudesta perspektiivistä. Vaikka mennään täysillä, ei hampaat irvessä tekeminen oo oikea tapa saavuttaa omaa maksimia urheilussa. Tietty rentous ja positiivisuus on tarkoitus säilyttää. 

Oma tavoite on auttaa joukkuetta treeneissä ja peleissä oman kykyni mukaan, mutta myös kehittyä urheilijana edelleen. Mun vahvuus on tuoda positiivista energiaa, tekemisen meininkiä ja asennetta tekemiseen. Polven tilanne on mikä on.  Se toimii nyt suht moitteettomasti, mutta salibandy nostaa selkeästi riskiä sen rikkomiseen. Mut totta puhuen, se voi kuitenkin mennä monessa muussakin urheilussa paskaksi, eikä mun tapoihin kuulu elää peläten asioita, jotka voi mennä pieleen. 

Tällä hetkellä naputtelen mun konetta jo Lappeenrannan hallilla ja oon joukkueen mukana valmistautumassa päivän peliin NST:tä vastaan. Ite en oo vielä kokoonpanossa pelaajana, sillä sopimus on allekirjoitettu eilen, mutta sählyääliön elämä, ABC:n huoltoasemat ja bussissa istuminen on taas alkanut!

Saanko siis esiteellä: O2-Jyväskylä, numerolla 63: 

Silja

 

 

 

Kommentit (0)

Tän lajin kanssa mietin kyllä, että uskallanko mennä edes kokeilee, kun jää kuitenkin kaikki loput kokeilematta, jos salibandy vie taas mukanaan.Tää on kyllä niin rakas laji mulle, että en ees tiiä miten päin lähtisin tästä kertomaan. Alunperin ihastuin tähän lajiin sählynä, jossa säännöt ei ollu niin tarkkoja. Kevyen sählypallon perässä juostiin niin pitkään ku jaksettiin ja sit vaihtoon lepäämään, jos vaihtomiehiä/naisia oli. Helpompi oppia kuin jääkiekko tai ringette, kun ei tarvii osata edes luistella ja pallokin on niin kevyt, ettei voimaa tarvii vuosia hankkia saadakseen pallon kohoamaan yli 10cm.

Joka tapauksessa tää on palloilulajina helppo aloittaa, sillä joukkueita löytyy kaikille tasoille ihan aloittelijoiden kuntosählystä monenlaiselle kilpatasolle. Tärkeitä lajitaitoja on nopea ja ketterä liikkuminen, mailan ja pallon kanssa juokseminen sekä syöttäminen ja vetäminen. Pelissä kentällä saa (pääasiassa) olla 5 kenttäpelaajaa (kolme hyökkääjää ja kaksi puolustajaa) ja maalivahti. Peliaikaa on kolme erää (erän kesto joko 20 minuttia tai 15 minuuttia) ja enemmän maaleja tehnyt joukkue voittaa. Salibandyssä maaleja voi tulla pelin aikana ihan muutamasta jopa yli 10 maaliin per joukkue. 

Peleissä molemmilla joukkueilla on yleensä noin 3 kentällistä pelaajia siten, että vaikkapa oikeana laitahyökkääjänä pelaan niiden mun samojen kavereiden kaa yhdessä kaikki vaihdot pelissä. Kentälliset käy pelissä vuorotellen, vaikka aina välillä esim. 1-kentän taitopelaajia peluutetaan enemmän tai erikoistilanteisiin on tehty special-ketjuja. Ketjujen yhteistyö pyritään harjoituksissa hiomaan mahdollisimman saumattomaksi ja kaverin ajatusten lukeminen onkin suositeltava taito. Mitä alempi sarjataso, sen rennompia peluutus-systeemit on. Mitä vähemmän pelaajia on pelissä mukana, sen hitaammaksi peli käy, sillä juoksukuolema kuittaa kyllä noin 3 minuutin jälkeen.

Mun omat kokeilut oli nyt O2-Jyväskylän naisten 3-divisoonan joukkueen ja naisten liigan edustusjoukkueen mukana, joiden pelejä kannattaa ehdottomasti mennä seuraamaan paikanpäältä.  Naisten edustusjoukkueessa ehdin 3 vuotta pelata 1.divisioonaa ja vuoden naisten liigaa. Salibandyn alunperin oon aloittanut aika vanhana, eli 18-vuotiaana ja sen kyllä esim. pallonkäsittelytaidoista huomaa. Erona sählyn kuntoporukoihin, (joissa siis yleensä vaan pelataan, ja on muuten tehokasta ja kivaa sekin!) kilpailullisissa porukoissa pyritään treenien aikana pelaamisen lisäksi keskittymään pelin eri osa-alueisiin, kuten ylivoimahyökkäyksiin tai 1 vs 1 tilanteisiin. Näitä palasia kun harjoitellaan treeneissä, saadaan pelissä ehkä kaivettua joku hyvä opittu ratkaisu siinä tilanteessa käyttöön.

Meininkiä O2-Jyväskylän naisten edustusjoukkueen menosta voit käydä vilkaisemassa tältä videolta. Sieltä näet, millaista on parhaiden kavereiden kaa reissata bussilla ympäri Suomen koko kauden, vaikka välillä tappiot mieltä painaakin. 

 

O2-Jyväskylän naisten 3 joukkueen treeneihin pölähdin lähes vuoden salibandytauon jälkeen ja tuntui aluksi, ettei maila oo mun oma, sillä niin oudolta se kädessä tuntui. Näissä treeneissä maalivahteja ei ollut, joten maalien suulle oli vedetty vanerit pienillä koloilla tähtäämisen vaikeuttamiseksi. Ihan alussa sai hetken aikaa hakea tuntumaa itsekseen tai parin kanssa, sillä lattiamateriaalit vaikuttaa yllättävän paljon siihen, millaista peliä ollaan pelaamassa. Mie keskityin ihan kävelemällä kuljettamaan palloa ja siirtämään sitä sekä kropan oikealle, että vasemmalla puolelle. Osa haki tuntumaa vetoihin. 

Salibandy on fläppitauluvalmistajien lempilapsi, sillä miltei aina treenit ja kuviot käydään tussin kanssa fläpillä läpi. Harjoiteltiin ihan perus pallon laukomista juoksemalla pallon kanssa laitaa pitkin ja vetämällä sovitulta etäisyydeltä tai juoksemalla ilman palloa kohti maalia siten, että kaveri syöttää sulle toiselta puolelta kenttää pallon ja siitä veto. Ihan ensikertalaiselle haasteellisia juttuja on varmaankin sen pallon kanssa juokseminen. Mä lähden usein liikkeelle niin, et tökkään ihan pikkusen palloa eteenpäin ja juoksen sen pallon kiinni ja sit sellasta vauhtia koitan juosta, että pallo pysyy mulla koko ajan lavassa mukana. Kaikkien näiden vuosien jälkeen ei useimmiten tarvii keskittyä siihen, onko se pallo mukana vai ei, mutta näidenkin treenien alussa piti kattoa enemmän lattiaa ja palloa kuin, että olisi voinut keskittyä siihen mihinkä vedetään. 

Sit treenattiin vielä aikamoinen aivojumppa, kun pelaajia lähti kuudesta eri pisteestä muodostaen lopulta 3 vs 3 tilanteen toiseen päätyyn. Porukkaa oli vielä sen verran vähän jonoihin, että harjoitus toimi kyllä ihan kestävyystreeninä, kun juoksi koko ajan päädystä päätyyn ja mietti mihin jonoon oli menossa, kenen puolella on ja pallon kanssa vai ilman. Muistin myös, miten salibandyssä hikoilen kuin pieni sika. 

Syöttäminen on kans sit toinen juttu, kun salibandyssä sekä pallo, että pelaajat liikkuu nopeasti ja syöttöä on pakko hakea vähän ennakoiden sinne mihin pelaaja on juoksemassa. Sit kun yrittää saada sen vielä maata pitkin ja sellaiseen kohtaan, että kaverin on helppo siitä jatkaa, niin kaikenlaisia nopeuden ja kiihtyvyyden kaavoja saat päässäsi laskea ja sitä tuntumaa hakea, ennen kuin syöttö tulee kaverin lapaan. Pelatessa voit toiseen pelaajaan ottaa kontaktia, jos et millään tapaa estä kaverin kulkua tai tule törkeästi sivusta tuuppaamaan juoksevaa pelajaa. Näistä tuomari viheltää aina vapaalyöntejä tai jäähyjä. Toisen mailaan et saa lyödä, sitä ei saa painaa tai sitä ei saa nostaa, vaan näistä tulee myös nopeasti rikkeitä. Salibandyssä tuomarin pilli soikin siis aika usein, mutta treeneissä nää huomautellaan yleensä itse pelin tiimellyksessä sanomalla omista rikkeistä ja antamalla kaverin jatkaa. 

Ihan viimeisenä vielä pelattiin ja treenien lopuksi tuntui kyllä, että ei hitto mie oon nykysin huono pelaaja. Pelaaminen itsessään oli kyllä hauskaa ja kentällä oli koko ajan kiva olla, mutta kaikki tilanteet tulee tosi nopeasti, kun keskittyminen menee pallon lavassa pitämiseen. Niin koukuttavaa oli kuitenkin, että kun pääsin käymään myös O2-Jyväskylän Naisten Liigajoukkueen treeneissä lähdin ehdottomasti mukaan! Naisten edustuksen treeneihin kuuluu miltei aina myös fysiikkaosuus treeneissä ja mie olin kyllä jo sen jälkeen ihan puhki, vaikka lähinnä juoksuun lämmitteleviä juttuja treenattiinkin koordinaatiotikkaiden ja kehonpainoliikkeiden avulla. Saibandyssä tyypillinen juttu on kuitenkin nopeuskestävyys, sillä peleissä vaihto kestää alle minuutin, jonka jälkeen on suurinpiirtein sama aika palautua ja taas mennään tekemään täysillä. Liigassa se nopeuskestävyys vaatimus on jo aika rapsakka, sillä itsellä käy sykkeet vaihdon aikana 180bpm:n tietämillä.  

Itse salitreenit oli samalla tavalla alkuun pallon kanssa lämmittelyä ja vetojen hakemista, mutta tällä kertaa treeneissä oli molemmissa päädyissä myös veskarit. Treenattiin jonoista vetoja monesta eri lähtöpaikoista ja sen jälkeen tehtiin myös 3 vs 2 harjoitus, jossa treenattiin muutaman avaavan syötön jälkeen maalin eteen liikkumista. Liiganaisten mukana myös tekemisen nopeus ja vetojen sekä syöttöjen laatu kasvaa, sekä keskittyneisyys harjoituksiin. Monesti kaikkia mahdollisia harjoituksia tehdään myös kentällisittäin, jotta omien pelikavereiden toimintaan ehtii jos erilaisissa harjoituksissa tottua. Myös oma taso nousi huomattavasti edellisistä treeneistä, sillä nyt koko aika ei mennyt ihmetellessä miten päin maila on kädessä, vaan kun tempo oli nopea, ei ehtinyt liikaa ajatella. Teki vaan!

Iso osa näistä treeneistä käytiin myös ylivoima- ja alivoimapelaamista, joissa tuurasin treeneistä puuttuvia pelaajia parhaan kykyni mukaan. Ylivoimaa saatettin pelata kolmella kentällä esimerkiksi minuutti putkeen niin, että sen minuutin jälkeen hyökkäävästä kentällisestä tuli puolustaja (yksi meni vaihtoon), puolustaneet pääsi kaikki vaihtoon ja uusi hyökkäävä kenttä tuli tuoreena vaihdosta. Yhdestä kentällisestä puuttui yksi pelaaja, jota tuurattiin kaikki vuorollaan se kolmaskin vaihto putkeen ja tietysti heti sen jälkeen taas oman kentän mukaan. Kun oli sitten yli sen 5 minuuttia ilman taukoja vetänyt kentällä menemään, oli hengitys jonkin verran raskas. 

Salibandyssä omasta mielestä raskainta onkin juuri vastustajan pyöritystä vastaan puolustaminen, jossa pitää liikkua ja yrittää peittää syöttölinjoja ihan hulluna ja lopulta kun saat pallon ja pääsisit hyökkämään, et jaksa edes läpsäistä sitä palloa vastustajan kenttäpuoliskolle. Vaihtoonkaan ei peleissä oikein voi mennä, ennen kuin pallo on vaarattomassa paikassa tai peli on vihelletty poikki. Välillä oot niin väsynyt, että jalan siirtäminenkin tuntuu jo ylivoimaiselta. Salibandyssä pallo liikkuu niin nopeasti, että peli pysyy nopeatempoisena, koko ajan tapahtuu jotain ja juoksijalle tulee helposti hiki. Jännä oli tosiaan huomata, että mitä vähemmän ehti ajatella, sen parempia suorituksia luontaisesti teki. Ehkä ne tuli sieltä selkärangasta. Tosin nää naisten joukkueen taitava junioriosasto viekin tätä senioria kentällä kuin litran mittaa. Ois pystynyt suorilta vaan kävelee vaihtoon, kun näki että joku näistä nuorista tulee pallon kanssa haastaa. Ei mitään saumaa. 

Salibandy lajina koostuu pienistä yksilösuorituksista, joita tehdään joukkueen eteen. Sun tehtävä voi olla esimerkiksi viedä vaan vastustajan puolustaja pois tai tehdä tilaa kaverin vedolle tai käydä väsyttämässä ja turhauttamassa vastustajan taitavin kenttä. Myös salibandystä löytyy erilaisille pelaajille sopivia rooleja ja vaikka mun mielestä maalinteko ja vastuun kantaminen on ihanaa, niin parasta on joukkueena voittaa ja juhlia niitä onnistumistakin joukkueen parissa. Välillä voi ite olla vähän huono, kun sun joukkuekaverilla on tänään ihan huikea päivä. Joukkuepeleissä hyvän ryhmähengen takaa se, että jokainen yksilö kokee oman roolin oleva tärkeä joukkueen toiminnan kannalta. 

  • Mitä kehittää: nopeuskestävyyttä, maitohapoilla aivojen toimimista, ketteryyttä ja taitoja. 
  • Parasta: Pelin nopea tempo ja alitajunnasta tulevat onnistuneet suoritukset. Mun mielestä tietty : maalinteko!
  • Pahinta: Aivojen totaali sakkaus pelitilanteissa, jäätyminen parhailla paikoilla ja pelin nopeatempoisuudesta johtuvat vammat. 
  • Missä ja miten: Salibandy on siitä mukava laji, että siihen löytyy joukkueita vaikka kuinka paljon lajin harrastamiseen. Mun omalla O2-Jyväskylä seuralla on salibandyssä esim. naisille joukkueet liigasta alimpaan divariin ja miehissäkin taitaa lähes joka tasolle porukka löytyä. Juniorina harrastuksen voi aloittaa vaikka alle kouluikäisenä. Harrastamisessa kalleinta on vanhempana tapahtuvat pelimatkat, mutta hallivuokrat jos on edullisia sisäpelikengät + mailan voi löytää jo 100-150€ hintaan. 
  • Oma ranking: Aijai. Tämä on paha. Täytyy tunnustaan, että veri meinaa vetää tonne kentän puolelle, vaikka vakavin aikein olin tästä lajista luopumassa. Rakastan kaikista eniten nopeatempoisuutta ja sitä huikeeta rytinää, mikä kentällä ollessa tulee tehtyä. Jos ei olisi loppuja lajitestauksia tekemättä, niin helpolta ois tuntunut päätös mennä taas pelaamaan. Yritän käydä nyt aina kun ehdin täyttämässä rivejä, kun treeneissä on tilaa.  Oon jo melkein unohtanut, minkä lajin parissa on kolme kertaa rikkonu ton oikean polven...Sellainen laji on salibandy mulle. 

Kommentit (0)

Tästä tekstistä ei tullutkaan sitä, mitä ajattelin. Mun piti avata teille lajin valinnan vaikeutta, mutta kerronkin mitä kaikkea mun urheilutaustalla on, niin pääsette paremmin kiinni siihen miltä pohjalta lajeja testaan. Oman taustan läpikäyminen oli ehkä itellekkin oleellista, ennen kuin voi ajatella osaavansa valita itselleen sopivan lajin. Tän tekstin kautta sinä taas pääset ehkä paremmin kiinni siihen, miks mulle tietynlaiset lajit menee korkeammalle kuin toiset. Sit voit miettiä noita mun testaamia lajeja omalta kannalta ja pohtia, millainen laji sulle itsellesi sopii ja miksi sinä liikut. 

Oon jo lapsena ollu tosi kiinnostunut kaikesta urheilusta ja silloin kun asuin vielä tuolla Tikkakosken taajamassa, oli harrastusmahdollisuuksiakin ihan älyttömästi tarjolla. Tuun kuitenkin isosta perheestä, eikä mun vanhemmilla ole silloin ollu varaa laittaa lasten harrastuksiin määräänsä enenmpää rahaa, joten ihan kaikkea mitä oisin halunnu, en ole voinut harrastaa. Esimerkiksi sillon kun kylällä alkoi tyttöjen ringette, vinguin sinne ihan kunnolla, mut se oli vaan niin kallista, että se oli mahdoton aloittaa. Isä vei mut kuitenkin hiihtämään ja yleisurheilemaan tai sit liikuin lähiympäristössä temppuillen joko suksilla, pyörällä tai kiipeilytelineissä.  

Oon ollu luontaisesti liikunnallinen, mutta myös äärimmäisen kilpailullinen. Osallistuin jo pienenä yleisurheilussa ja hiihdossa kaikkiin mahdollisiin kisoihin ja RAKASTIN NIITÄ. Kilpailuvietti on ollut sisään rakennettu, sillä mullehan koko elämä on yks kisa! Eikä kisaaminen pelkästään voittamisen vuoksi, vaan se fiilis itse kisassa, kilpaillessa, pyrkiessä parhaimpaansa tiukassa tilanteessa on se mitä rakastan. Mielummin tiukan kisa voitto, kuin ylivoimainen voitto. Tiedostan nykyisin paremmin, että en oo, enkä voi olla kaikessa paras, mutta se kanssa joudun tekee paljon töitä. Oon joutunut opettelemaan rennosti ottamista, kun voimat aina tasaisin väliajoin loppuu kun yrittää kaikissa elämän osa-alueissa olla huippu. On ollu pakko opetella aina välillä vaan tekemään parhaansa, eikä yrittää olla paras. Tiukoissa kilpailutilanteissa koen silti olevani parhaimmillani ja nautin niistä todella paljon! Mun vieminen lapsena urheilukisoihin on ollut vaan hyväksi, sillä siellä on ollut joku järkevä paikka mihin sitä kilpailuviettiä on voinut purkaa.  

Kun muutettiin pienelle kylälle maaseudun rauhaan sain kasvatuksen pallopeleihin. Meidän koulussa oli sellainen liikuntakulttuuri, että kaikki välintunnit pelattiin jotain pallopeliä. Sinne kun itsensä väkisin väänti poikien sekaan pelaamaan, niin oppia sai. Hiihdin koulun kisoissa edelleen, mutta huomasin, ettei kestävyyslajit olleet mulle ihan niin ominaisia. Lyhyet matkat oli meni, mutta kun matkat piteni, alkoi hiihtämisestä ja pidemmistä juoksumatkoista loppua into ja kunto. Huomasin, että oon nopeampi kuin muut, hyppään pitkälle ja pallopeleissä oon rohkea ja nopea reagoimaan. Mitään lajia en kuitenkaan harrastanut, sillä kotoa harrastuspaikkoihin oli vähintään 16km yhteen suuntaan, eikä vanhemmat pystyneet koko iltaa käyttämään kuljetushommissa. Onneksi oli paljon sisaruksia joiden kanssa pihalla ja metsässä sai pelata ja leikkiä sielunsa kyllyydestä. En toisaalta edes osannut kaivata minkään valmennuksen pariin siihen aikaan. 

Oon aina ollut todella poikamainen tyttö habitukselta, asenteelta ja jopa harrastuksilta, joten mua on lapsena luultu monesti pojaksi. Siroksi ja hentoiseksi mua ei koskaan oo kuvailtu ja enemmän mun tyyliä on aina ollut voima ja rytinä. Murrosikäisenä paine olla enemmän tyttömäinen ja tiettyyn muottiin sopiva kasvoi isommaksi ja monen asian kombinaationa sairastuin syömishäiriöön. Piti olla täydellinen, kaikessa pärjäävä ja kaiken osaava kympintyttö. Samoihin aikoihin aloitin kuitenkin myös pesäpallon. Ihan vaan siksi, että muutkin kaverit aloitti sen ja joukkueeseen tarvittiin tyttöjä. Innostuin lajista nopeasti ja kiinnostus kasvoi, kun huomasin pärjääväni. Äiti kuitenkin kielsi osallistumasta treeneihin niin kauan kun syömishäiriö oli pinnalla ja koska halusin harrastaa jotakin, olin motivoituneempi palaamaan koulun ruokalaan ja kotona ruokapöytään. Suurin päätös itselleni oli se haluanko olla sairas vai tehdä asioita, joita rakastan. 

Yläkoulun jälkeen pääsin lukioon Jyväskylään Norssin Liikuntaluokalle lajina pesäpallo.  Kaupunkiin muuttaessa seura ja taso vaihtui kovempaan ja samalla tuli motivaatioon notkahdus. Vaikka pääsin suhteellisen hyvin joukkueen junioriosastolta pelaamaan, en ollut tottunut samanlaiseen kilpailuun joukkueen sisällä ja lisäksi penikat tulehtuivat omalle tasolle liian kovasta harjoittelusta. Lopulta treeneihin ei ollu enää kivaa mennä ja yhden kauden jälkeen päätin lopettaa pesäpallon Jyväskylässä. Molempien jalkojen penikat suositeltiin leikkaamaan ja seuraava talvi menikin miettiessä, minkä lajin parissa olisi mukava liikkua. Norssin liikuntaluokka antoi kuitenkin monipuolisen mahdollisuuden liikkua ja kun tykkäsin koulussa ihan hulluna pelata salibandyä, ajattelin että sitähän ois kiva harrastaa. Tää oli sit se eka harrastus, jonka ihan itse valitsin. Otin joukkueesta selvää ja pyysin päästä mukaan. 

Kesäksi pääsin mukaan Happeen B-tyttöjen treeneihin ja syksyllä kun porukka jaettiin tasoryhmiin, olin siinä alemmassa joka pelasi naisten 4.divaria. Homma lähti kuitenkin rullaamaan ja pääsin nopeasti tyttöjen ykkösporukkaan mukaan. Nautin pelaamisesta, joukkuekavereista ja ennen kaikkea maalinteosta. Se on todellisuudessa ainoa, mitä oon koskaan osannut salibandyssä tehdä ja mitä oon rakastanut. Mun joukkuekaverit kutsu mua nimellä "Silppuri", koska pelityyli muistutti silppuamista ja valmentajat nimellä Silja "syöttö on aina riski" Santaniemi. Koska olin nuori ja peloton, hain vuoden jälkeen Happeen naisten SM-joukkueeseen ja mut otettiin mukaan. Mukana oli muitakin mun junnukavereita, mutta vuoden lajikokemuksella tuntu, että olin koko ajan osaamiseni äärirajoilla. Pelasin samalla myös B-tyttöjen joukkueessa ja suuri harjoittelumäärä suhteessa huonoihin ruokailutottumuksiin ja heikkoon pohjakuntoon tarkoitti polven telomista kesken kauden niin pahasti, että edessä oli ensimmäinen eturistisideleikkaus. Se meni vielä peliä edeltävissä treeneissä, joissa oli luvattu, että oon oikeesti pelaavissa kentissä mukana. Voitteko uskoa sitä itkun määrää, kun lääkäri sano, että seuraaviin treeneihin menisi puoli vuotta aikaa? 

Mulle oli kirjoitettu silloin kahden vuoden sopimus Happeeseen, mutta samaan aikaan loppui lukio, tapasin nykyisen mieheni ja piti valita opiskelupaikka. Valitsin fysiikan opinnot Joensuussa, sillä siellä asui myös mieheni. Otin yhteyttä Tuupovaaran Urheilijoiden naisten salibandyjoukkueeseen ja siitä alkoi tie salibandyn 1.divisioonassa. Joensuussa opin enemmän treenaamisesta ja urheilullisemmasta elämästä, vaikka parannettavaa oli silti vielä vaikka kuinka paljon. Laji innosti ja oli todella ihanaa ja opettavaista pelata TuuU:ssa. Siellä vastuu kasvoi pikkuhiljaa taitojen kanssa ja sain muutamia hyviä opetuksia siitä, miten oikeasti pelataan joukkueen eteen, eikä vain murehdita niistä omista pisteistä. Siellä kasvoin enemmän yksilöurheilijasta joukkuepelaajaksi.

Fysiikan opinnot olin vaihtanut käytönnöllisempiin sairaanhoitaja opintoihin, jotka päätin tehdä loppuun Jyväskylässä. Täällä pelasin salibandyä kolme kautta 1.divisioonassa, josta nostimme O2-Jyväskylän naisten joukkueen liigaan. Koko ajan musta tuli enemmän urheilija ja vähemmän turisti. Vaikka oon aina ollut amatööriurheilija on se pelaaminen kuitenkin ollut suurin osa mun elämää ja sen mukaan oon itseäni määritellyt. Sain pelata salibandyssä mielestäni täydellisen pelaajamatkan satunnaisista hajavaihdoista yhdeksi joukkueen luottopelaajista ja vastuun kantajista. Piti oppia oikeasti pelaamaan joukkueelle, ottaa mustelmia ja jopa puolustaa. Viimeisen liigakauden keväällä pelasin tammikuun jälkeen se sama saakelin eturistiside repaleena, mutta muutenkin tuntui, että se syvin ilo pelata salibandyä oli myös hiipunut. Liigan taso oli sellainen, että siellä pystyin kituuttelemaan menemään, mutta tiedostin että liigan huippupelaajaa musta ei enää tule. Maalien tekeminen on mulle kuitenkin lajin suola ja jos suolaa ei saa, ei homma oikein maistu. 

Kuva: Esa Jokinen

Ennen viime syksyn polvileikkausta ehdin pelata kesän vielä maakuntasarjassa pesäpalloa Jyväskylän Valossa ja kesälajina nautin siitä pitkästä aikaa älyttömän paljon. Oli todella rentouttavaa pelata ilman paineita ja oli mukavaa onnistua salibandyn kuivan kauden jälkeen. Mulle urheilullisesti itsensä kehittäminen on kuitenkin elämäntapa ja kun suorituksilla ei ollut merkitystä, alkoi peili ja vaaka tulla tärkeäksi mittariksi. Päällimmäisenä oli taas paine näyttää samalta kun muutkin. Mietin murrosiän syömishäiriötä, mutta ajettelin että saan aikuisena pidettyä homman hanskassa. En osannut. Pudotin painoa syömällä pakkomielteisen tarkasti tai vaan mahdollisimman vähän, liikkumalla vielä suuremmalla vimmalla ja sättimällä itseäni kaikesta minkä tein tai olin jättänyt tekemättä. Ulkoisesti näytin olevan kunnossa, mutta loppukesästä keräsin palasia, että pystyin menemään kauppaan ahdistumatta. 

Yläasteella mut sai takaisin raiteille urheilu ja keskittyminen siihen, että saan itsestäni kilpailussa ulosmitattua kaiken mahdollisen. Jos aikoo urheilla, on pakko syödä! Mä oon harrastanut onneksi lajeja, joissa kropan ei esteettisesti tarvii näyttää miltä, kunhan se toimii ja ajaa asiansa. Mä en oo koskaan ollut huippu-urheilija, mulla ei oo ollu urheilullista tarvetta alhaiseen rasvaprosenttiin. Suoritus ja tekeminen mittaa onnistumisen, ei vaaka tai peili. Viime syksynä mut pysäytti polvileikkaus, joka pakotti ottamaan aikaa itelleni ja oikeasti pysähtymään. Nyt mun piti itse päättää haluanko tehdä muutakin kuin tuijottaa vaa'an numeraalista arvioita minusta. On hullua, että ihminen jonka itsevarmuutta ja itseluottamusta kehutaan, on todellisuudessa täysin epävarma itsestään. Ei oo helppoa pyytää apua ja myöntää tarvitsevansa apua, mutta se oli taas ensimmäinen askel päättää että ei halua olla sairas. Mulla on syvä halu olla terve ja pystyä tekemään kaikkea mistä nautin! Kuka tietää millon en enää pysty liikkumaan, joten oisin hullu jos antaisin mahdollisuuden mennä nyt ohi. Puhuin ajatusmalleista perheelle ja ystäville, pyrin tietoisesti ajattelemaan kehostani positiivisesti ja vein vaa'an taas roskiin. Ei se ehkä ihan noin helppoa tai yksinkertaista ollut, enkä tiedä milloin työ on ohi, mutta oon päättänyt tehdä töitä sen kanssa, että arvostan itseäni. Mun fiilikset verrattuna vuoden takaiseen verrattuna on joka tapauksessa noin valovuoden positiivisemmat!

 

Tän vuoden aikana on paljon ollut tekstejä kehopositiivisuudesta, ihmisten kokemuksista syömisihäiriöistä ja nyt heitin oman lusikkani soppaan. Ulkoista habitusta palvotaan mun mielestä liikaa ja oon todella huolissani siitä, mitä ihannenaisen ja -miehen mallit tekee meidän itsetunnolle. Mun itsetunnolle ne ei ainakaan tee hyvää. Meillä on sisäänrakennettu tarve olla samanlaisia muiden kanssa. Mie pyrinkin nykyisin altistamaan itseäni somessa enemmän positiivisia viboja tuottaville kuville ja henkilöille, kuin sellaisille joista itselle tulee huono fiilis. Toki seuraan monia urheilijoita ja liikunnan ammattilaisia, mutta oon pyrkinyt valitsemaan materiaalin sellaiseksi, että se on positiivista. Mun somessa seuraamilla tyypeillä yks motivoivimmista asioista on terveeltä vaikuttava itsetunto. Mulla itselläni on päässä se ajatus siitä miltä mun pitäisi näyttää, kukaan muu tuskin siihen hirveästi pistää energiaa. Omien ajatusmallien kääntäminen on vaan todella hidasta. Oon ymmärtänyt, että mä en motivoidu liikkumaan siksi, että se pitäisi mut fyysisesti terveenä tai saisi mut näyttämään ihanteiden mukaiselta. En nimenomaa pysy terveenä, jos keskityn siihen. Vihaan jokaista liikuntasuoritusta, jolle lähden ajatuksella "tää korvaa jonkun herkun, jonka oon syöny" tai "tää muokkaa mun jaloista paljon hoikemmat". Mä rakastan liikuntaa, joille lähden ajatuksella "näiden ansioista mä jaksan niin paljon paremmin peleissä juosta". Mä motivoidun kokemuksista, haasteista ja taitojen opettelusta, terveys nyt vaan sattuu tulemaan bonuksena siihen päälle. 

On siis tiettyjä asioita, joita liikunnasta tarvitsen. Mulle liikunta tarkoittaa itsensä ylittämistä ja onnistumisen tunteita, jotka boostaa tätä välillä ailahtelevaa itsetuntoa. Tavoitteiden saavuttaminen motivoi mut liikkeelle! Mulla on todella kova kilpailuvietti ja urheilu on turvallinen ympäristö purkaa sitä. Mulla on silti myös tarve näyttää samalta kuin muutkin ja automaattisesti vertaan itseäni muihin, mutta se on sellainen asia, jonka kanssa on koko ajan työskenneltävä. Meillä on luontaisesti erilaisia kropan rakenteita, psyykkisesti erilaisia vahvuuksia ja jokainen on vaan ihan uniikisti erilainen ja arvokas. Oli sillä sitten hyllyvät pakarat, timmit pakarat tai ei pakaroita ollenkaan. Meidän tarve puskea samaan muottiin tuntuu älyttömältä, mutta silti me vaan tehdään sitä. Omia heikkouksia on mun mielestä hauska yrittää kehittää, mut mulle ne pitää olla muita kun ulkonäöllisiä tavoitteita.

Tän tekstin kirjoittaminen on ollut mielessä blogin aloittamisesta lähtien ja toivottavasti nyt oli oikea aika julkaista teksti. Mun tarkoitus on jatkossakin pitää lajitekstien sävy kevyenä ja pohtia niissä mitä uutta haluaisin harrastaa. Lajitestit on mulle todella mahtavia kokemuksia, joista yhdenkään aikana en ole miettinyt tai murehtinut omaa ulkonäköäni, ja kiitän jo nyt niistä mitä oon jo saanut testata! Mun puolesta saat liikkua mistä syystä haluat, mutta toivon, että myös se prosessi tuottaa iloa, eikä lopputulos ole ainoa mitä odotat. Meillä kaikilla on erilaiset syyt liikkua ja tämä teksti kertoi mun motivaatioista ja kasvusta, mitä oon matkan aikana tehny. Toivon, että tää teksti herättää sut pohtimaan sun syitä liikkua ja luottamaan siihen, että meille kaikille löytyy tapa liikkua. Kaikilla ei tarvii olla samanlainen. 

Silja

Kommentit (2)

Kaisu

❤️ KIITOS ! Törmäsin suhun sattumalta Instagramissa, ja seuraukseen jäi. Tää teksti todellaki kolahti ja aloin miettii omaa suhdetta liikuntaan ja sitä, miksi liikun, tai pikemminkin sitä, miks viime aikoina en oo löytänyt liikuntaa arjestani, vaikka koko elämäni oon elänyt liikunnasta ja urheilusta. Kaikki lähtee pään sisältä ja näitä asioita on hyvä pohtii. Kuten sanottu, KIITOS! You go girl👊

Silja Penttinen
Liittynyt22.1.2017

Kiitos Kaisu! Ihan mielettömän ihanasti sanottu. Oman historian ja liikkumistapojen miettiminen, sekä omien intohimojen perkaaminen on todella hyödyllistä hommaa. Mieti mitä oot aina halunnu tehdä, kokeilla ja mistä oikeasti nautit. Sieltä löytyy ne palat, joista positiivinen liikunta koostuu <3. 

Silja

 

 

Mun nimi on Silja. Oon Jyväskylässä asusteleva erityisope- ja luokanopeopiskelija ja aikasemmalta koulutukseltani myös sairaanhoitaja. Oon aiemmin pelannut salibandyä SM-tasolla ja junnuna myös pesistä, mutta viime syyskuussa tehty polven eturistisiteen leikkaus pitää mut poissa pallopeleistä ainakin heinäkuuhun 2017 asti. Olin jo pidempään tässä mietiskellyt jotain uutta urheiluharrastusta, kun törmäsin muutama päivä sitten facebookin  kautta #suomi100lajia haasteeseen. Tarkoituksena siinä on Suomen 100-vuotis juhlavuonna kokeilla ainakin 100 erilaista lajia ja olin heti et hei, täähän on just bueno! Parasta on kokeilla kaikkia uusia juttuja ja sen lisäksi että yritän kokeilla 100 eri lajia, yritän löytää sen sellaisen lajin, joka todella innostaa mua liikkumaan. Rakastan kilpailua, joten jollain tavalla lajissa täytyy päästä ylittämään itsensä. 

 

Säännöt tähän on varmaan aika lailla sovittavissa, mutta mahdollisimman monipuolisesti olisi tarkoitus kokeille ja sellasia juttuja, joita ihmiset sanoo harrastavansa. Tarkoituksena täällä blogissa on esitellä lajeja ja pistää niitä mieluiseen järjestykseen ja toivottavasti ens vuonna onkin sit jo joku uusi harrastus. Mielikuvitusta varmaan vaaditaan et saan noi kaikki 100 kasaan, kun näin äkkiseltään mieleen tulee about 20 lajia. Niistäkin suurin osa on pallopelejä joita pääsen kokeilemaan vasta kesällä ja mielelläni en mäkihyppyä kokeilisi. 

 

Mulla on onneksi alkamassas opettajakoulutuslaitoksen (OKL) liikunnan kurssi, joka kestää koko kevään, joten sieltä saan varmasti myös lajeja 100 listaan kokeiltavaksi. Lisäksi täytyy varmaan hankkia yliopistoliikunnan tarra, että pääsee myös sen kautta kokeilemaan uusia lajeja. Mielelläni kokeilisin liikuntaharrastuksia laidasta laitaan, eli jos tiedät jonkun lajin mitä voisin tulla kokeilemaan, niin vinkkaa mulle siitä!

 

Liikunta on mulle erityisen tärkeä juttu ja sen tuottamaa iloa jaan mielelläni. Jos saan sut osallistumaan haasteeseen tai kokeilemaan jotain lajia mitä oon käyny kokeilemassa, niin oon onnistunut. Lajeja, niiden analyysejä ja muuta meininkiä voit seurata myös instagramissa ja snapchatissa nimellä @siljapenttinen.

 

Kommentit (4)

Silja Penttinen
Liittynyt22.1.2017

Hei! Mahtava idea! Laitan lajilistalle ja heti saadessani "kontaktiluvan" meen kokeilemaan, eli todennäköisesti syksyllä :) Kiitos vinkistä!

Silja Penttinen
Liittynyt22.1.2017

Joo, tulossa ollaan! Ensiviikolla en ehdi, mutta huhti-toukokuussa on tulossa ohjelmaan! Kiitos vinkistä, tätä on vinkattu jo monesti ☺️ t. silja

Seuraa 

Tervetuloa lajitestausten pariin! Tämän blogin kirjoitti Silja, 28-vuotias kilpaurheilija Jyväskylästä. Vuonna 2017 testasin 100 lajia vuoden aikana ja tästä blogista löydät lajiesittelyt niistä kaikista, sekä muutaman liikuntaa ja urheilua sivuavan tekstin. Mun intohimo liikunnassa on sen kyky itsessään tuottaa hyvää oloa ja sen antaman mahdollisuus ylittää itsensä ja kehittyä loputtomasti. 

Tervetuloa lajitestausten, liikunnan ja urheilukirjoitusen pariin! 

Silja Penttinen

 

 

Ota yhteyttä:

100lajiavuodessa@gmail.com

 

LAJILISTA:

(lajit aakkosjärjestyksessä)

  1. Agility
  2. Aikido
  3. Aitajuoksu
  4. Amerikkalainen jalkapallo
  5. Ammunta
  6. Ampumahiihto
  7. Baletti
  8. BMX-pyöräily
  9. Brasilialainen jiu-jitsu
  10. Capoeira
  11. Cheerleading
  12. CrossFit
  13. Curling
  14. Enduro-moottoripyöräily
  15. Fitness
  16. Frisbeegolf
  17. Futsal
  18. Gaelilainen jalkapallo
  19. Geokätköily
  20. Golf
  21. Hiihto
  22. Historiallinen miekkailu
  23. Ilma-akrobatia
  24. Jooga
  25. Jousiammunta
  26. Judo
  27. Jääkiekko
  28. Kalpamiekkailu
  29. Karting
  30. Kehonhuoltotunnit
  31. Kehonpainoharjoittelu
  32. Keihäänheitto
  33. Keilaus
  34. Kiekonheitto
  35. Kiipeily
  36. Kirkkovenesoutu
  37. Koripallo
  38. Korkeushyppy
  39. Kuntosali
  40. Kuulantyöntö
  41. Käsipallo 
  42. Kävely
  43. Lacrosse
  44. Laitesukellus
  45. Laser Tag
  46. Lenkkeily
  47. Lentopallo
  48. Lentäminen
  49. Lihaskuntotunnit lisäpainoilla
  50. Ilma-aseammunta
  51. Lumikenkäily
  52. Lumilautailu
  53. Maantiepyöräily
  54. Maastopyöräily
  55. Melonta
  56. Nyrkkeily
  57. Paini
  58. Painonnosto
  59. Paritanssit
  60. Parkour
  61. Pesäpallo
  62. Petanque
  63. Pikajuoksu
  64. Pikaluistelu
  65. Pilkkiminen
  66. Pituushyppy
  67. Polkujuoksu
  68. Pyöräily
  69. Pöytätennis
  70. Ratsastus
  71. Retkeily / Vaellus
  72. Retkiluistelu
  73. Ringette
  74. Roller Derby
  75. Rugby
  76. Rullaluistelu
  77. Salibandy
  78. Seiväshyppy
  79. Sirkus
  80. Spinning
  81. Step-aerobic
  82. Sulkapallo
  83. SUP-lautailu
  84. Suunnistus
  85. Taekwondo
  86. Taiji
  87. Taitoluistelu
  88. Tankotanssi
  89. Tanssillinen ryhmäliikunta
  90. Telinevoimistelu
  91. Tennis
  92. Trampoliini
  93. Triathlon
  94. Uinti
  95. Ultimate
  96. Umpihankihiihto
  97. Vapaaottelu
  98. Vesijumppa
  99. Vesijuoksu
  100. Wakeboarding

 

 


 

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat