Makoilen illan ratoksi 12-vuotiaan tyttäreni kanssa sängyllä juttelemassa kaikesta maan ja taivaan väliltä.

Yhtäkkiä tytär intoutuu muistelemaan:
”Mun päiväkoti oli aivan ihana paikka. Mä en kyllä ikinä voisi kuvitella parempaa.”

Kun tytär on jo lähtenyt omille teilleen, huomaan hänen ajatuksensa jääneen vaivaamaan mieltäni.

Mistäköhän löytyisi sellainen asia, jota minä en osaisi kuvitella paremmaksi?

Olen nimittäin mestari kuvittelemaan itselleni toista elämää ja parempia vaihtoehtoja. Eräänäkin päivänä seisoin lasteni kanssa bussipysäkillä vimmatussa sateessa ja tuulessa, kun sateenvarjo räsähti rikki ja tukasta alkoi tippua pisaroita naamalle. Mutta valuvat ripsivärit ja väliin jääneet bussivuorot eivät haitanneet, olinhan tuossa tuokiossa muualla.

Siellä toisessa todellisuudessa kävelin yksin aurinkoisella hiekkarannalla eikä taskussani painanut kahdentoista kohdan hoitamattomien asioiden muistilappu. Eihän uimapuvusta edes löydy taskua!

Unelmat auttavat, mutta maan pinnalla jaksaakseen olisi joskus kiva löytää se kuviteltu paras omankin todellisuuden keskeltä. Mutta minkäs teet, kun minä ja aika monet muutkin olemme rakentaneet itsemme sellaisiksi, että jatkuvasti pitää pyrkiä parempaan.

Toteamus, että kaikki on hyvin juuri näin ja nyt, merkitsee kaltaisillemme harmillista kehityksen pysähtymistä. Työpaikan vetäytymispäivässäkin me tunnolliset suomalaiset parannamme yhteishenkeä, suunnittelemme, kehitymme ja menemme entistä vahvempina kohti tulevaisuutta sen sijaan, että keräisimme voimia löllöttelemällä ja iloitsemalla siitä, että voi, kun me ollaan hyviä ja meillä on kivaa.

Kaikenhan voi aina tehdä paremmin. Sateisella bussipysäkillä kestin väsymyksen lähtemällä ajatuksissani muualle. Kun havahduin takaisin todellisuuteen, sade oli yltynyt entisestään.

Lapsiani se ei tuntunut vaivaavan, koska he olivat koko ajan keskittyneet vain hihittämiseen. Ihan ilman mitään aihetta.
Voitteko muuten kuvitella parempaa tapaa odottaa bussia kaatosateessa?