Siinä minä istuin junanpenkillä vieraat kädet niskassani. Olin hetki sitten ilmoittanut käsien omistajalle hänen istuvan paikallani. ”Ei, kyllä tämä on minun, katso vaikka.”

”Oho. Mutta niin on minunkin”, sanoin.

Aikamme ihmeteltyämme saimme hyvät naurut. Minulle oli myyty lippu samalle paikalle, mutta tuntia myöhäisempään junaan.

Siirryin suosiolla toiseen penkkiriviin, mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Seuraavalla asemalla minulta meni taas paikka alta.

”Tule tänne istumaan”, kehotti lipunvenkslauskaverini ja kysyi, särkeekö päätäni. Kyllä ja tosi ikävästi särkikin. ”Minä voin hieroa”, hän ehdotti.

Apua, mitä minä nyt sanon? Kuinka intiimiä! Eihän tuntematonta noin vain päästetä iholle. Mutta en kehdannut kieltäytyäkään.

Kun hän laittoi kätensä hartioilleni, vieraan ihmisen kosketuksessa ei yhtäkkiä ollutkaan mitään kummallista. Päänsärky lähti, ja matkan lopulla tiesimme jo aika paljon toisistamme. Mikä poppanainen!

Kun kerroin kaverilleni tapahtuneesta, hän naurahti: ”Mulla on kyllä puukkoväli ihan vieraiden kanssa. Silloin kun minun on hyvä olla, olen avoimempi kosketukselle ja itse koskettamaan. Jos olen ihan sumpussa, en kestä kosketusta lainkaan.”

Koskemisen kanssa kannattaakin olla varovainen. Joillekin se on luontaista, he silittelevät ja halaavat kuin ohimennen. Toisilla ”lääppiminen” saa karvat pystyyn.

Ihmisestä aistii aika hyvin, kuinka lähelle saa tulla. Ja jos ei aisti, kannattaa opetella. Kenenkään oloa ei pidä tehdä tukalaksi pakkohalaamalla.

Kesän kekkereissä ja sukujuhlissa läheisyysperiaatteen oppimiseen on oiva tilaisuus. Eläväiset Halailijaperheet, jotka kaappaavat hetkessä kainaloonsa, erottaa heti. Mutta eniten oppia saa Hajurakoperheistä, joilla halataan tai kosketetaan vain erikoistilanteissa. Siellä ruumiinkieli laulaa.

Itse olen ihastunut ystäväni murkkuikäisten tapaan tulla moikkaamaan minua. He kättelevät joka kerta. Siinä on jotain tuoretta. Ja hyvin lämmintä.