Mitä sä muuten teet työksesi”, kysyi vieressäni istuva mies minulta. Olin kavereideni kanssa viettämässä iltaa turkulaisessa baarissa, ja pitkässä pöydässä istui lisäksemme iso lössi mukavia hitsaajia.

”Koetapa arvata”, sanoin iloisesti.
”No, pöyhit varmaan jotakin tyynyjä.”

Vielä seuraavanakin päivänä juttu nauratti! Mietin, mitä tekee työkseen tyynyjä pöyhivä ihminen. Sisustaa koteja? Siivoaa hotellissa? Häärää edustusrouvana? Vain onko hän vain yleisesti ottaen henkisessä mielessä vähän kevyemmän sortin tyyppi, jonka suurin ponnistus on silloin tällöin pöyhäistä tyynyä?

Kun kerroin juttua ystävälleni, hän katsoi minua ihmetellen ja kysyi: ”Mun mielestä olisit voinut loukkaantua tosta. Sähän et selvästi ollut sen tyypin mielestä kovin vakuuttava.”

Ystäväni oli juuri ollut työnsä puolesta kurssilla, jossa korostettiin ensivaikutelman tärkeyttä. Vakuuttavuus syntyy hetkessä, ja minä en ystäväni mielestä ollut onnistunut tekemään baarissa oikeaoppista vaikutelmaa.

Hohhoijaa, ajattelin minä. Täällä me vaellamme elämässä ja pelkistämme itsemme ja toisemme hetkessä tiukoiksi ja yksiulotteisiksi vaikutelmiksi iän, ammatin, sukupuolen ja ulkonäön mukaan. Niin monta kiinnostavaa kokemusta jää kokematta ja tarinaa kertomatta, kun keskitymme pelkäämään, ettemme ole jonkun mielestä vakuuttavia.

Nykyihmisten superinnostus retriitteihin on kuulemma hiljaisuuden, hengellisyyden ja rauhan etsintää. Mutta välillä olen miettinyt, miksi ihmeessä ihmiset menevät toistensa keskelle olemaan hiljaa. Jospa meitä kiehtookin retriiteissä hiljaisuutta enemmän toisten ihmisten kohtaaminen ilman, että meidän täytyy tehdä vaikutusta kehenkään.

Kun ei tarvitse kertoa itsestään mitään, voi vain olla ja todella rauhoittua. Miten rentouttavaa on uskaltaa olla toistenkin keskellä minä, eikä yrittää mitään muuta.

Mutta ei sitä vapauden tunnetta tarvitse välttämättä retriitista asti hakea. On ihan mukavaa huomata sekin, miten erilaisia puolia omasta itsestään voi löytää muiden silmin. Pöyhijän ja monta muuta!