Viivi Huuska sai Katri Niskasen takin lahjaksi työskennellessään muotisuunnittelijan kanssa: Kuvat: Juha Salminen
Viivi Huuska sai Katri Niskasen takin lahjaksi työskennellessään muotisuunnittelijan kanssa: Kuvat: Juha Salminen

Tärkeintä Viivi Huuskalle on takin tarina. – Takki peittää sydämen, joten sen valinnassa kannattaa olla tarkkana, Viivi sanoo.

Takki on ensimmäinen asia, jonka näet toisesta, varsinkin Suomen sääolosuhteissa. Osittain juuri tämän takia ohjaaja Viivi Huuska, 28, rakastaa takkeja.

– Takilla voi luoda tunnetta. En voi enää mennä kirpputorille euron päiville, koska kaikki takit puhuttelevat minua.

Viivi Huuskan mielestä rotsi ei voi olla liian iso.

– Minulla on miesten XXL-kokoinen villakangastakki. Ystäväni nauravat, että se on liian iso. Olen eri mieltä. Rotsi ei voi olla koskaan liian reilu.

”Suurin osa takeistani on kierrätettyjä, löydettyjä tai ihmisten päältä ostettuja. Takki peittää sydämen, joten sen valinnassa kannattaa olla tarkkana.”

Viivi Huuska ei kuitenkaan osta mitä vain takkia, vaan sillä pitää olla tarina.

– Vaikka minulla on yli sata takkia, en usko kuluttamiseen ja uutena ostamiseen. Suurin osa takeistani on kierrätettyjä, löydettyjä tai ihmisten päältä ostettuja. Takki peittää sydämen, joten sen valinnassa kannattaa olla tarkkana.

Kukkatoppatakki on UFF-löytö. Se lämmittää joka säällä. Kuva: Juha Salminen
Kukkatoppatakki on UFF-löytö. Se lämmittää joka säällä. Kuva: Juha Salminen

Mummi matkassa

”Tärkein takkini on Lempi-isoäitini vanha. Hän kuoli kaksi vuotta sitten 102-vuotiaana, kovis nainen.

Kun menin käymään kotona Kankaanpäässä ensimmäisen kerran hänen poismenonsa jälkeen, äitini sanoi, että oli säästänyt minulle isoäidin takkeja.

Menin katsomaan takkeja yläkertaan. Rekissä roikkui 1950-luvun turkiksia ja niiden vieressä oudon näköinen, vaaleanvioletti kietaisutakki. Ajattelin, että haluan tämän, en muuta. Alakerrassa kysyin vanhemmiltani takin historiasta.

Äitini kertoi, että isoäitini käytti sitä lypsäessään. Hän oli maatilan tyttöjä. Kun käytin rotsia viime syksynä JVG:n Hartwall Arenan keikalla, ystäväni kehuivat sen mallia ja väriä.

Se on tärkein takkini. En tule koskaan luopumaan siitä. Kun käytän takkia, osa mummini historiasta kulkee mukanani. Se herättää kaipuuta.

Mummini oli supertärkeä. Katsoimme televisiosta Tangomarkkinoita ja biljardia. Samalla ajelin hänen pyörätuolillaan ympäri kämppää. Viimeisinä aikoina nukuimme käsi kädessä päiväunia. Mummini tunnisti minut loppuun saakka.”

Maasta löytynyt pilotti

”Olin elokuussa ystäväni kanssa Helsingin Sörnäisissä Kolme Kaisaa -ravintolassa. Puolenyön aikaan näin erään naisen päällä Adidaksen pilotin. Sanoin kaverilleni, että näitkö tuon takin, aivan mieletön.

Menimme juttelemaan naiselle. Kerroin hänelle, että nähdessäni mielenkiintoisen takin, kysyn, saisinko ostaa sen. Summa on aina 50 euroa. Nainen oli hämmentynyt. Hän alkoi kuitenkin kertoa takin historiaa.

Nainen sanoi löytäneensä takin kymmenen vuotta sitten maasta Amsterdamista. Tarinan lopuksi hän totesi, että takin on itse asiassa aika vaihtaa omistajaa. Teimme kaupat ja joimme oluet. Juttelimme hänen elämästään, minun elämästäni, naisena olemisesta.

Tilanne oli tärkeä, koska sain viettää hetken tämän ihmisen kanssa. Tällä hetkellä teen töitä Adidakselle. Myös he olivat otettuja stoorista.”

Sadepäivän pelastus

”Kaikilla pitäisi olla sadetakki, jonka selässä lukee oma nimi, koska sade on perseestä. Minulla on Vitunviivi. Olen ollut muutaman kerran ongelmissa nimeni vuoksi. En ymmärrä miksi. Sama oli Sannin Että mitähän vittua -kappaleen kanssa. Mikä siinä oli vaikeaa?

Ehkä sana ei sovi käytöstapoihin, mutta en sovi minäkään. Kun olin pieni, äitini kiroili enemmän kuin teini-ikäinen ja isäni oli merimies. Takissa tulee bosslady-olo.”

Viivi Huuska osti ja painatti sadetakkinsa Berliinissä Bread & Butter -muotifestivaaleilla. Kuva: Juha Salminen
Viivi Huuska osti ja painatti sadetakkinsa Berliinissä Bread & Butter -muotifestivaaleilla. Kuva: Juha Salminen