Työntekijät varastoivat esilajiteltuja vaatteita intialaisessa varastossa Panipatin kaupungissa.
Työntekijät varastoivat esilajiteltuja vaatteita intialaisessa varastossa Panipatin kaupungissa.
Työntekijä lajittelee lumppua Panipatin teollisuuskaupungissa Intiassa. Tänne päätyvät länsimaissa hyväntekeväisyyteen lahjoitetut vaatteet, joille järjestöt eivät ole keksineet muuta käyttöä.
Työntekijä lajittelee lumppua Panipatin teollisuuskaupungissa Intiassa. Tänne päätyvät länsimaissa hyväntekeväisyyteen lahjoitetut vaatteet, joille järjestöt eivät ole keksineet muuta käyttöä.

Vanhojen vaatteiden keräyslaatikosta alkaa kansainvälinen miljardibisnes.

Intialaista Panipatin kaupunkia ympäröi paksu pölypilvi. Delhin pohjoispuolella sijaitsevaa Panipatia voi kutsua maailman kierrätys­pääkaupungiksi. Rähjäisiä julkisivuja, joka puolella roskia ja sikoja syömässä niitä. Ihmisiä, jotka asuvat telttahökkeleissä katujen varsilla, ja niiden edustoilla paljasjalkaisia lapsia leikkimässä lian keskellä.

Ja aina vain enemmän liikennettä, jonka seassa vilisee hevoskärryjä ja lukuisia traktoreita peräkärryt täynnä kangaspaaleja.

– Älä anna puitteiden hämätä. Täällä on paljon rikkaita ihmisiä, Nitin Jindal, 39, sanoo.

Hän kaahaa kaaoksessa valkoisilla nahkapenkeillä varustetulla Audi Q7 -autollaan kohti yritystään, joka on tehnyt hänestä ja veljestään Sachin Jindalista, 36, varakkaita. Veljekset omistavat Jindal Woollen Industries -yrityksen sekä tuhatneliöisen talon ja seitsemän autoa.

Vanhoihin vaatteisiin perustuu koko teollisuus, joka on asettunut Jindalin veljesten kotikaupunkiin Panipatiin, kahden tunnin ajomatkan päähän New Delhistä. Siellä Jindalit valmistavat vanhoista neulepaidoista lankaa. Aiemmin siitä kudottiin pääasiassa peittoja Intian markkinoille, mutta nykyään kierrätetty lanka on vientimenestys.

Kiinassa valmistettu neuletakki saattaa putkahtaa esille intiaanin ponchossa, maasain huivissa tai suunnittelijan bleiserissä Milanossa.

Kiinassa valmistettu neuletakki, jonka maatalon emäntä on lahjoittanut vaatekeräykseen Saksassa, saattaa päätyä Intiaan ja putkahtaa esille kuukausia myöhemmin raaka-aineena jossain muussa maailmankolkassa: Bolivian intiaanin ponchossa, maasain huivissa Keniassa tai laadusta riippuen italialaisen suunnittelijan bleiserissä Milanossa.

Jätettä vai kultaa?

Toisen jäte on toisen aarre. Sanonta tulee todeksi Jindalin varastohallissa, jossa väreittäin lajitellut kangasvuoret kohoavat viidentoista metrin korkeuteen. Ne ovat käytettyjä, kierrätykseen heitettyjä vaatteita maailman toiselta laidalta, lännestä Intiaan rahdattua lumppua, josta tehdään täällä lankaa.

Kehräämössä naiset istuvat lattialla ja pilkkovat entisiä neulepaitoja maatalousveitsillä yhä pienemmäksi silpuksi. Kangassilppu valkaistaan ja värjätään uudelleen. Sitten työntekijät polkevat silpun avojaloin kuivumaan suuriin pyykkilinkoihin.

Rekat ovat kuljettaneet vaatemytyt Panipatiin 1200 kilometrin päästä Kandlasta, jossa on Intian suurin yksityinen satama.

Jindal Woollen Industries -yrityksen nimi koreilee ruosteisen tehdashallin oven yläpuolella yrityksen sivuliikkeessä Kandlan satamakaupungin lähistöllä. Sachin Jindal ohjaa maastoautonsa pihaan, kiirehtii toimistoonsa, pesee kätensä ja riisuu kenkänsä. Hän pysähtyy elefanttipäiselle Ganesha-jumalalle pyhitetyn hopeanvärisen alttarin eteen. Jindal kastaa pumpulitupon öljyyn, sytyttää sen ja liittää kätensä yhteen rukousta varten. Sitten hän selittää hymyillen:

– Ganesha tuo minulle onnea ja rikkautta.

Kello on kymmenen aamulla Arabianmeren rannalla sijaitsevalla teollisuusalueella. Ulkona rekka peruuttaa parhaillaan lastaussillalle konttia, jossa lukee Hamburg Süd. Tämäkin kontti lisää Jindalin veljesten varallisuutta, luotettavammin kuin elefanttipäinen jumala.

Sachin Jindal nakkaa lastauspaperit pöydälle.

– Vanhoja, käytettyjä, leikkaamattomia, desinfioituja villasta ja synteettisistä materiaaleista valmistettuja neuletuotteita, niissä lukee.

47 paalia, 20 480 kiloa. Jindal nousee seisomaan. Hän haluaa tarkastaa juuri saapuneet tavarat.

– Teille lännessä tämä on jätettä. Meille se on kultaa.

Jindalin veljeksille tulevat risat vaatteet, joille hyväntekeväisyysjärjestöillä ei ole käyttöä eikä kierrätysvaateyrityksillä tarvetta. Ei edes Afrikassa tai Ukrainassa, jotka ovat toistaiseksi viimeisimpiä vaatelahjoituksiin pohjautuvassa miljardien arvoisessa hyödyntämisketjussa.

Laadun heiketessä uudelleenkäyttöön soveltuvaa on koko ajan vähemmän.

Yksin Saksassa käytetyillä vaatteilla pyöritetään noin 800 miljoonan euron liikevaihtoa vuosittain, vaikka ala on siellä vaikeuksissa. Jätetekstiilien määrä kasvaa trendien vaihtuessa aina vain nopeampaan tahtiin. Laadun heiketessä jätetekstiileistä uudelleenkäyttöön soveltuvaa on kuitenkin koko ajan vähemmän.

Intialaiset iloitsevat. Kaksi vuotta sitten he maksoivat tuplahinnan vaatekontista. He ostavat satatuhatta tonnia joka vuosi.

– Ostan tavaraa Saksasta, Sveitsistä, Belgiasta, Kanadasta, USA:sta... Käytännössä joka puolelta maailmaa, Sachin Jindal sanoo.

– Intia on maailmassa ainoa maa, joka niitä voi vielä hyödyntää.

 


Vaatteet lajitellaan, silputaan, värjätään ja kuivataan ennen kuin niistä tehdään lankaa.

 

Kaatopaikan sijaan Intiaan

Käytettyjä vaatteita sisältävät paalit kohoavat seinustalla Sachin Jindalin selän takana lähes kymmenen metrin korkeuteen. Värikkäitä sinisillä muovinauhoilla paketoituja myttyjä täynnä yhteenpuristettuja neulepaitoja, neuletakkeja ja collegepaitoja. Ehkä ne ovat peräisin Brysselistä? New Yorkista? Tai vaikkapa yläfrankkilaisesta Creußenista, kuten yhdestä paalista pilkottava jalkapalloseura FC Bayern Münchenin kaulahuivi voisi vihjata.

Creußenissa sijaitsee Jean Bilsheimin yritys, yksi Jindalin tavarantoimittajista. Bilsheimin perheyritys kolmannessa polvessa ostaa lahjoitusvaatteita, yleensä Baijerin Punaiselta Ristiltä, joskus myös kaupallisilta keräysyrityksiltä.

Hän saa noin kolmetoista senttiä kilolta. Se ei kata edes lajittelukuluja.

Bilsheim maksaa tällä hetkellä Punaiselle Ristille noin 50 senttiä kilolta ja myy vielä käyttökelpoiset vaatteet osto- ja myyntiliikkeisiin, eBay-kauppiaille tai Itä-Euroopan ja Afrikan markkinoille. Se on hänen bisneksensä.

– Mutta enintään puolet vaatteista on tarpeeksi hyviä, Bilsheim kertoo.

Lopusta hän tekee pesurättejä ja eristysmateriaalia tai raaka-ainetta autoteollisuuden hattuhyllyjä varten. Sen, mikä ei kelpaa edes siihen, hän lähettää Intiaan.

– Se on viidestä kymmeneen prosenttia. Meille se on jätettä, Bilsheim sanoo.

Hän saa noin kolmetuhatta euroa kontilta, kolmetoista senttiä kilolta. Se on paljon alle hänen ostohintansa eikä kata edes lajittelukuluja.

– Mutta ainoa vaihtoehto olisi poisheittäminen.

Silloin hänen pitäisi maksaa korkeat jätehuoltomaksutkin, joten hän pulittaa mieluummin rahtikustannukset kaukaiseen Intiaan.

Ovista ja ikkunoista

Kandlassa Sachin Jindal seisoo lastaus­sillalla. Hänen työntekijänsä ovat avaamassa juuri saapunutta konttia.

– Asemamme on täydellinen, Jindal sanoo.

– Tavarantoimittajia tunkee ovista ja ikkunoista. Jos me emme osta, ei ole ketään muutakaan ostamassa.

Kuukaudessa hän tuo maahan sata vaate­konttia. Ainoa ehto: hän ottaa vain neule- ja collegepaitoja. Hän myös tarkistaa jokaisen toimituksen laadun heti. Paalit avataan jo lastaussillalla.

– Keskinkertaista, mutta kelpaa, Jindal arvioi.

Hän maksoi tavarantoimittajalle, amerikkalaiselle hyväntekeväisyysjärjestölle, kymmenen senttiä kilosta. Hän ei tiedä, mikä järjestö se on.

– Minua se ei edes kiinnosta. Minua kiinnostavat ainoastaan nuo neulepaidat.

Ne on välittänyt intialainen meklari New Yorkista. Nyt yksi työntekijöistä siirtää tavarat haarukkatrukilla pihalle, jossa 150 miestä ja naista lajittelee erän aaltopeltikaton varjossa laadun ja raaka-aineen perusteella.

 


Suurin osa Jindalien työntekijöistä tienaa kaksi euroa päivässä. Työntekijän kädet ovat värjääntyneet tekstiiliväreistä.

 

Muutakin kuin lumppua

Calvin Kleinin musta neuletakki näyttää upouudelta. Samoin Donna Karanin harmaa neulepaita. Muutamissa vaatekappaleissa roikkuu vielä käsin kirjoitettu hintalappu. Pinkki poolokaulusneule 3,99 dollaria, vihreä liivi 1,99 – ilmeisesti tavaroita, joille ei löytynyt ostajaa hyväntekeväisyyskirpputoreilla.

Viisi miestä tekee ensitarkastuksen Kandlassa. Johtaja tarvitsee akryylivillaa lankaansa varten. Puuvillan hän myy saman tien eteenpäin. Kašmir ja kaikki, missä villaa on yli 80 prosenttia, päätyvät omaan erilliseen kasaansa ja jatkavat käsittelemättömänä matkaa Pratoon Italiaan. Siellä ne kierrätetään villalangaksi, josta tehdään bleisereitä ja takkeja.

Kašmir on erityisen haluttua.

Kašmir on erityisen haluttua. Kilosta Jindal saa 23 euroa. Toisinaan hänen alaisensa lajittelevat tätä kultaa yli kaksisataa kiloa yhdestä toimituksesta. Jo pelkästään siitä johtaja tienaa enemmän kuin hän maksoi koko kontista.

– Italialaisten mukaan sitä ei edes huomaa, ettei tuotetta ole tehty uudesta villasta, Jindal sanoo.

30 vuotta sitten he vielä lajittelivat itse.

– Mutta sikäläisillä palkkakustannuksilla se ei enää onnistu.

Kahden euron päiväpalkka

Jindalin toimiston seinällä on suuri muotokuva veljesten isästä Hansrajista, joka osti 1980-luvulla italialaisilta käytettyjä kehruukoneita. Poikansa hän lähetti yliopistoon. Sachin opiskeli New Delhissä, Nitin Lontoossa. Kymmenen vuotta sitten he aloittivat yrityksessä.

Siitä lähtien vientitoiminta on kasvanut, edellisten kolmen vuoden aikana 20 prosenttia vuosittain. Henkilöstön määrä on kolminkertaistunut. Veljekset näyttävät ymmärtävän talouden päälle. Ja he ovat valmistautuneet kysymykseen siitä, eivätkö he rikastu lahjoituksilla. Sachin Jindal hymyilee hieman.

– Emme me elä lahjoituksista. Me maksamme tavaroista.

Harva ymmärtää, miksi niin hyviä vaatekappaleita ylipäätään heitetään pois.

Parhaat Jindalin työntekijöistä – heitä on tusinan verran – pystyvät arvioimaan silmät suljettuina, miten paljon villaa tietyssä kuidussa on. He saavat noin kolme euroa päivässä. Muut 650 työntekijää joutuvat tyytymään kahteen euroon. Heidän käsiensä kautta kulkee aina vain vaatekappaleita, jotka näyttävät siltä kuin niitä ei olisi koskaan pidetty. Se johtuu vientiyritysten kiireestä esimerkiksi Saksassa: tarkka lajittelu on yksinkertaisesti liian kallista.

Harva työntekijä Intiassa ymmärtää, miksi niin hyviä vaatekappaleita ylipäätään heitetään pois.

– Ulkomailla ihmisillä ei ole vettä pesemiseen. Tai siihen aikaa, arvelee Rajeshwari, yksi päiväpalkkalaisista. Hänellä on yllään näistä konteista peräisin oleva raidallinen liivi.

– Ehkä vesi on myös aivan liian kallista, jotta sitä voisi käyttää pyykinpesuun.

44-vuotias nainen seisoo pienen sirkkelin ääressä, kuten 20 muutakin hänen vierellään, ja silppuaa vaatteita yksi kerrallaan. Yksikään vaate ei saa olla enää kokonainen teollisuussatamasta eteenpäin lähtiessä. Se on Intian hallituksen vaatimus, jolla estetään lahjoitusvaatteiden päätyminen paikallisille markkinoille, mikä – kuten Afrikassa – tuhoaisi sikäläisen tekstiiliteollisuuden. Lisäksi vaarana on, että vaatteet varastettaisiin matkalla kehräämöön Panipatiin.

Köyhille kylmiin öihin

60-kiloiset värikkäät mytyt on tuotu rekalla suoraan Jindalin Panipatin-toimiston edustalle, josta työntekijät kantavat ne hartioillaan tehdashalliin. 50 metriä pitkällä tuotantolinjalla materiaali revitään ja työstetään aina vain pienemmäksi silpuksi. Lopulta se näyttää aivan trasselilta. Öljyä ja vettä lisäämällä siitä syntyy kuitukangasta, josta koneet kehräävät lankaa.

Nitin Jindal laskee toimistonsa pöydälle viimeisimmät lähetyslistat. Kenia, Chile, Malawi.

– Me toimitamme kaikkialle sinne, missä talvet tai yöt ovat kylmiä ja ihmiset köyhiä. Jo vuoden verran myös Kiinaan, hän kertoo ylpeänä.

– Me olemme varmasti yksi alan suurimmista toimijoista.

– Afrikkalaiset rakastavat kirkkaita värejä, eteläamerikkalaiset taas hillitympiä.

Tänään on vuorossa etiopialaisen asiakkaan erä. Langasta tehdään vaaleanpunaista, kahdeksan tonnia reilussa kymmenessä tunnissa. Konttirekka ajaa lastattavaksi samalla, kun Nitin Jindal solmii toimistossaan kenialaisen asiakkaan kanssa jo uusia sopimuksia. Aiemmin maa tuotti itse lankaa, mutta nykyään Keniassa ei kukaan enää pärjää intialaisten hinnalle ja laadulle.

Ei ole juuri hetkeäkään, etteikö Jindal kävisi kauppaa. Hän soittaa Delhissä jumissa oleville italialaisille asiakkaille ja pian sen jälkeen ottaa vastaan Intian markkinoiden suurimman villaa ja kašmiria välittävän meklarin. Tulevaisuus on kuitenkin viennissä.

– Kasvumarkkinat ovat ulkomailla, Jindal sanoo.

 


Kansainvälistä bisnestä. Euroopassa hylätty laatujakku voi kulkeutua silputtavaksi Intiaan, jossa siitä jalostetaan lankaa vaikkapa Italian muotimarkkinoille.
Kansainvälistä bisnestä. Euroopassa hylätty laatujakku voi kulkeutua silputtavaksi Intiaan, jossa siitä jalostetaan lankaa vaikkapa Italian muotimarkkinoille.

 

Mitä loppu tarkoittaisi?

Jindalin veljekset ovat laajentaneet liiketoimintaansa myös keinokuitupeittojen tuotantoon, sillä niiden myynti kasvaa Intiassa, vaikka ne ovat kalliimpia kuin kierrätysvaatekuidusta valmistetut. Ne ovat pehmeämpiä ja muodissa myös siksi, että niitä pidetään statussymboleina talou­dellisen aseman kohotessa. Suurin osa peitoista valmistetaan kuitenkin vielä lumpuista tehdystä langasta.

– Kauppa käy edelleenkin melko hyvin, kertoo Piyush Mittal, 36, kaupungin vanhimman ja suurimman kierrätyskutomon johtaja.

– Viimeistään talvella varastot ovat jälleen tyhjiä.

Hänen yrityksensä edustalla seisovat Jindalin veljesten vihreillä lankarullilla lastatut hevoskärryt. Hallissa työntekijät pakkaavat valmiita kankaita suuriin paaleihin. Joissain kankaissa on sarjakuvahahmojen kuvia, toisissa buddhalaisia kuvioita.

Piyush Mittalin asiakkaita ovat YK, armeijat ja sairaalat. Katastrofit, kuten Nepalin maanjäristys, ovat hyväksi liiketoiminnalle. Panipatista lähti katastrofialueelle puoli miljoonaa peittoa hallituksen tilauksena.

Jos lumpputeollisuus loppuu, kierrätysvaatteet jäävät jätteeksi rikkaiden maiden kaatopaikoille.

Aiemmin Mittal valmisti peittoja kolmessa vuorossa kellon ympäri. Nykyään kutomakoneet raksuttavat enää yhdessä vuorossa. Hänen yrityksensä tuottaa viisi­tuhatta peittoa päivässä, yhteensä koko kaupungissa niitä kudotaan satatuhatta. Se on murto-osa vanhojen hyvien aikojen tuotantomääristä.

Jos lumpputeollisuus loppuu, käyttökelvottomat keräysvaatteet jäävät jätteeksi rikkaiden maiden kaatopaikoille. Jätehuoltokustannukset nousisivat hieman, ja jotkut ehkä ostaisivat harkitummin, koska vanhoista vaatteista ei pääsisi enää niin helposti eroon kuin nyt heittämällä ne keräyslaatikoihin.

Piyush Mittal rauhoittelee tekstiiliteollisuuden pelkoja.

– Tämä bisnes jää täällä varmasti henkiin.

– Köyhiä meillä tulee olemaan aina, Mittal sanoo. 

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Outi Pyy

Mitä vaatteelle tapahtuu, kun sen laittaa kierrätykseen?

Toimittajien pitäisi puhua "kierrätyksestä" vain silloin kun tehdään jotain uutta tuotetta. Tai itse asiassa "uudelleentuottaminen" olisi siihen parempi termi. Suurin osa tämän artikkelin toiminnoista oli "lajittelua" ja "keräämistä", ei "kierrättämistä". Lisäksi artikkelissa puhutaan "kullasta" ja tehtaanomistajan menestyksestä ja vähätellään sitä tosiasiaa, että ne on länkkäreitten poisheittämää tekstiilimassaa (paskaa mikä ei enää kelpaa edes Saksan autoteollisuudelle) ja mitä siellä ihmiset...
Lue kommentti
Vierailija

Mitä vaatteelle tapahtuu, kun sen laittaa kierrätykseen?

Kierrätys Panipatissa on henkitoreissaan, kuten artikkelin loppuosassa hiukan vihjataan. Muutos on ollut nopea. Kierrätysmateriaalista tehdyt huovat yms. eivät vain ole kilpailukykyisiä siistimmän polyesterin kanssa. Yritysten lukumäärä on parissa vuodessa pudonnut neljäsosaan aikaisemmasta. Times of Indian artikkeli tilanteesta vajaan vuoden takaa: "Polyester, which makes a cheaper, lighter, more supple blanket, is starting to edge 'shoddy' out of the textile stakes, leaving shoddy yarn...
Lue kommentti

Keinokuituvaatteista irtoaa jokaisessa pesussa valtava määrä pieniä muovikuituja, joista osa päätyy lopulta vesistöihin.

Vuoden turhake on taas valittu, ja tänä vuonna se on fleecekangas.

Suomen Luonto -lehden toimitus teki valinnan lukijoiden lähettämien ehdotusten joukosta. Valinnalla toimitus haluaa kiinnittää huomiota polyesterikankaista irtoavaan mikromuoviin.

Mikromuovista on puhuttu viime aikoina paljon, sillä se saastuttaa meriä ja on haitaksi niiden eliöille. Huomio on kuitenkin tähän mennessä keskittynyt kosmetiikan mikromuoveihin, joihin lukeutuvat esimerkiksi kuorintavoiteiden muovirakeet. Kerroimme vähän aikaa sitten, että myös muoviglitter on viemäriin päätyessään uhka ympäristölle.

Kuten kosmetiikasta, myös pörröisestä fleecekankaasta irtoaa jokaisessa pesussa jopa 200 000 alle viiden millimetrin mikromuovipalaa. Muut keinokuitukankaat eivät ole yhtään parempi valinta.

– Vielä enemmän hiukkasia irtoaa softshell-kankaasta ja teknisistä urheiluasuista, joten fleece ei edes ole pahin polyesterikangas mikromuoveista puhuttaessa, ryhmäpäällikkö Markus Sillanpää Suomen ympäristökeskuksesta toteaa tiedotteessa.

Suurin osa kuiduista saadaan puhdistettua jätevedenpuhdistamolla, mutta silti vesistöihin päätyy biljoona mikromuovihiukkasta, joiden ympäristövaikutuksia ei vielä tunneta tarkoin.

Kysely

Vältteletkö fleecevaatteita ympäristösyistä?

Gugguun vaatteet saivat asiakkaat ottamaan juoksuaskelia.

Ilmassa oli pientä hysterian tuntua, kun valtava joukko innokkaita asiakkaita ryntäsi ostamaan kotimaisen merkin lastenvaatteita alennettuun hintaan.

Suomalaiset ovat tunnetusti kovia jonottamaan ilmaista tavaraa. Mutta kyllä maksullinenkin rompe aiheuttaa pienimuotoista hysteriaa, jos halvalla saa.

Kotimainen Gugguu-vaatemerkki järjesti Helsingin Suvilahdessa perjantaina outlet-tapahtuman, joka jatkuu vielä lauantaina.

Ensimmäiset asiakkaat kurvasivat Suvilahteen Kattilahallin pihaan perjantaiaamuna kello 6.30. Ovet avattiin kymmeneltä, ja siihen mennessä parkkipaikalle ehti muodostua noin sadan metrin jono. 

Yritys tyhjensi kangasvarastonsa ja teetti ylimääräisistä kankaista lastenvaatteita. Tuotteet myytiin 50 prosentin alennuksella brändin normaalihintoihin verrattuna. Esimerkiksi lasten trikoiset leggingsit maksoivat 14 euroa. Ketjuliikkeistä housut saisi edullisemmin, mutta ilmeisen moni on kiinnostunut suomalaisten yritysten tuotteista, etenkin, kun hinta on alennettu.

Parkkipaikalle ehti muodostua noin sadan metrin jono.

Gugguu on perustettu viisi vuotta sitten. Se suunnittelee parhaillaan ensimmäisen kivijalkaliikkeen perustamista.

Myös muutama muu kotimainen aikuisten ja lasten vaatteita valmistava yritys ottaa parhaillaan ensimmäisiä askeleitaan kivijalassa. Vimma on perustanut kaksi liikettä, toisen Helsinkiin ja toisen Ouluun. Papu kokeilee menestystään nyt joulun alla pop up-muodossa Galleria Esplanadissa. Yritys hakee myös näillä näppäimillä kasvua liiketoiminnalleen joukkorahoituksella. 

Otsikkoa muokattu 9.12. kello 10.00.