Tämän hetken kuumin muotihitti on aikuisten haalari. Miten kotiasuksi tarkoitetusta haalarista tuli juhlakelpoinen? Voiko sen ottaa tosissaan?

Kuvat Karoliina Paatos

Oloni on kaikkea muuta kuin kotoisa. Räikeän raidallisena on vaikea sulautua mustaan ja leopardikuvioon. Olen ollut helsinkiläisessä yökerho Onnelassa puolitoista minuuttia, kun minua jo lähestytään.

– Mä tykkään sun raidoista, kuuluu pelinavaus.

Tanssilattian liepeillä asuni kerää kanssabailaajilta aavistuksen pidempiä katseita kuin olen tottunut saamaan tavallisena baari-iltana, vaikka nuoriso tietääkin, mistä tässä on kyse.

– Kiinnitin heti huomiota, että joku on pukeutunut Onepieceen... baarissa, kertoo Joanna Blomqvist, 18, joka on itsekin toivonut haalaria syntymäpäivälahjaksi.

Niin, ylläni oleva Onepiece-niminen mukavuusvaate on tämän talven muotijuttu: pehmoinen haalari, joka saa raavaammankin kaverin tai seksikkyyttä uhkuvan pimatsun näyttämään oikealta söpöliiniltä.

Mikäli kaikki ennusmerkit pitävät paikkansa, kukaan ei kohta välty norjalaisnuorukaisten suunnittelemalta kokovartaloasulta tai sen lukemattomilta kopioilta. Itse asiassa aikuisten potkupuvun luojat hämmästyivät siinä missä muutkin, kun kotihaalarista tuli bilevaate. Yökerho Onnelassakin niitä on VIP-isännän mukaan bongattu jo useampi.

Löysä, koko vartalon peittävä vaate sotii kaupungin yössä vallitsevaa itsensä esittelemisen kulttuuria vastaan. Seksikäs olo on kaukana, enkä usko takapuolenikaan pääsevän oikeuksiinsa lörpöttävässä asussa.

Eikö piukka toppi olekaan enää muotia, nytkö halutaan söpöillä? Varsinainen suunnanmuutos.

Sen huomaa

Ajatelkaapa hurmurinäyttelijä Jude Lawta aikuismittoihin ommellussa collegehaalarissa. Siis sellaisessa kuin vauvojen potkupuvut, mutta isommassa koossa. Judellakin on sellainen, sillä norjalaismerkki Onepiece on kansainvälisten julkimoiden suosiossa.

Myös teinipoppari Justin Bieber on ikuistettu poistumassa keikaltaan samanlaisessa haalarissa ja näyttelijä Sadie Frost ulkoiluttamassa koiraansa.

Julkkikset, etenkin realitytähdet, poseeraavat kekkereillä itsevarmasti haalareissaan, mutta kestääkö se päivänvaloa?

Pakko kokeilla.

Oloni ei ole järin cool, kun sukellan jättivauvan asussa pääkaupungin katuvilinään tiistai-iltapäivänä.

Spontaani, ei turhan vakava eikä cool, itsevarma ja huoleton. Tältä minulta pitäisi kaikkien mainoslauseiden mukaan tuntua.

Vaan eipä tunnu. Helsingin ydinkeskustassa astellessani ihmiset ottavat oikeudekseen pällistellä aina, kun silmäni välttää. Kohteliaasti ja vaivihkaa katseet liikkuvat päästä varpaisiin ja toisin päin. Julkisella paikalla kuuluisi pukeutua harmaammin.
Omituinen ja liian erottuva asuvalinta painaa leukani väkisinkin alas ja ryhdin kasaan. Afterskissä haalari sulautuisi varmasti paremmin joukkoon.

Oloni on nöyryytetty, mutta onko siihen aihetta?

– En olisi edes huomannut, ellet olisi tullut kysymään, väittää Seppo Anttila, 46, jonka viereen änkeydyn junassa matkalla Helsingistä kohti Kirkkonummea.

Nuoriso vieressä venyttelee niskojaan kännyköidensä parissa. Sepon mukaan lähijunaetikettiin kuuluu, ettei toista ihmistä vilkaista vahingossakaan – ainakaan niin, että tämä huomaa.

Muita haalariveikkoja en reissullani näe. Mitä ihmettä? Tämähän on muotiverme!

Suoraan sanottuna kaipaisin vertaistukea. Kunpa edes yksi koneteekkari vaaleanpunaisissaan kävelisi vastaan. Vaikka kukaan vastaantulijoista ei sano mitään, olen kaikkien silmätikkuna.

Se sopii kaikille

Suomeen ensimmäiset Onepiecet saapuivat marraskuussa. Kolmessa viikossa jälleenmyyjiä oli kasassa 30.

– Sen jälkeen kaikki röörit räjähtivät, kuvailee haalaria maahantuovan yrityksen toimitusjohtaja Anita Tilgmann.

Hänen oli esimerkiksi poistettava puhelinnumeronsa netistä, koska yhteydenottoja tulvi niin paljon, ettei muulle työlle olisi enää riittänyt aikaa. Haalarikauppa kukoistaa muissakin Pohjoismaissa, joten Anita osasi odottaa hyvää menekkiä – mutta ei sentään tällaista.

Edes pariasataa euroa lähentelevä hinta ei hillinnyt suomalaisten haalarihimoa. Niitä myytiin tuhansia.

Lisäksi ketjuliikkeet kopioivat ideaa samaan tahtiin kuin vaatetehtaiden ompelukoneet ehtivät tikata. Niiden haalarit maksavat huomattavasti esikuvaansa  vähemmän.

Ja kuten kaikki hyvät asiat, haalarikin jakaa ihmiset kahteen leiriin: Sitä joko vihaa tai rakastaa. Samalla kun teräväkynäiset tyylibloggaajat sutkauttelevat paheksuvia kommentteja "vaatteesta, jossa näytät Teletapilta", uusiin höpsöihin trendeihin suopeammin suhtautuva kaverini kommentoi Facebookiin lataamaani haalarikuvaa ihanaksi.

Se on ruma

Espoolaisessa ostoskeskuksessa erikoinen asu ei innosta kanssashoppailijoita spontaaniin kommentointiin, ellei nuorison hihittelyä lasketa.

Vaikka ansa on viritetty, vastaantulijoiden reaktiot ovat vähintäänkin latteita. Silmät liikkuvat, naamat pysyvät peruslukemilla. Mutta toisaalta en itsekään hetkahda hurjimmistakaan vastaan tulevista tyylivalinnoista. Katukuvan piristäminen tuskin on pahasta.

Viimein alkaa tapahtua. Ensin havahtuu Hanna Nykänen, 22. Välittömästi sen jälkeen kääntyvät myös Hannan ystävättärien Ninnu Laineen, 21, ja Annika Sipin, 22, päät.

Juuri pari tuntia sitten Hanna on pitänyt kavereilleen kipakan palopuheen kaupan haalarirekin vieressä. Tuomio: aivan hirveä.

– En lähtisi ikinä minnekään kotiasussa, Hanna tokaisee.

Ninnu ja Annika suhtautuvat hieman hyväksyvämmin. Kotiasuna, ehkä. Sehän on vähän kuin huppari ja collegehousut, jotka on ommeltu yhteen.

Se on salaliitto?

Juuri siitä, yhteen ompelemisesta, tässä onkin kyse.

Muutama vuosi sitten kolme norjalaista opiskelijakaverusta huomasi, että venytellessä collegehousujen ja hupparin välistä paljastuu ikävästi kaistale keskivartaloa. Krapulassa luovuus kukoisti: ommellaan vaatteet yhteen ja lisätään vetoketju. Syntyi "überkiva chillausvaate" eli Onepiece.

Thomas Adams, Henrik Nøstrud ja Knut Gresvig alkoivat myydä haalareita ensin kavereilleen.

Trendivaate haalarista tuli, kun pehmeät paketit kolahtivat maailmantähtien postiluukkuihin ja saivat hyvän vastaanoton.

Nyt kaverusten opinnot uhkaavat jäädä kesken, eikä heidän enää tarvitse syödä turskaa ja makaronia, koska he ovat onnistuneet koukuttamaan valtavan määrän mukavuudenhaluisia käyttäjiä ja miljoonat kilahtelevat tileille.

Merkillä on yli 400 000 Facebook-fania, ja bisnes laajenee koko ajan. Tuotevalikoimaan kuuluu haalareiden lisäksi jo muitakin oloasuja.

Mutta mitä ihmettä? Lähes samaa tarinaa kolmesta kaveruksesta kertoo toinenkin norjalainen haalarimerkki: Jumpin.

Jumpin avasi joulukuun alussa liikkeen Helsingin keskustassa, mutta Onepiece markkinoi itseään aitona ja alkuperäisenä merkkinä, josta muut haalarit ovat kopioita.

– Molemmat ovat tulleet Norjasta samaan aikaan, eikä voida sanoa, kumpi oli ensin, kertoo puolestaan Suomen Jumpinin maajohtaja Marta Valtonen.

Näiden kahden lisäksi Norjasta tulee myös kolmas haalari – Hyggepiece – ja kuinka ollakaan, merkin taustalla on kolme norjalaisnuorukaista! Hyggen kaverukset ovat kuulemma jopa kotoisin samasta kylästä Jumpinin poikien kanssa.

Vaikka vastapuolet eivät sitä myönnä, koko sotku alkaa tuntua norjalaiselta salaliitolta, jonka avulla haalaribuumi on saatu aikaan.

Se on hiihtovaate

Salaliitto tai ei, Suomessa monelle on käynyt niin, että kun haalaria on tultu hankkimaan perheen teinille, mukaan on lopulta lähtenyt yksi kullekin perheenjäsenelle. Asiakkaita on riittänyt vauvasta vaariin.

Moni perheenisä on valinnut "karvajörrikkämallin" eli jääkarhumaisen karvakankaasta ommellun haalarin tai sitten simppelisti tummansinisen, joka kuulemma sopii kesällä kivasti veneilyyn.

Lisäksi on tosifaneja. Joillakin on jo viisi, ja silti halutaan vielä jokin malli lisää.

Ja te, jotka suuntaatte talvilomalla Lappiin, pitäkää varanne. Kaupoilla on käyty myös hiihtomielellä: alle urheilukerrasto ja suihkimaan. Käyttötarkoituksissa vain mielikuvitus on rajana. Mihinkäs muuhun haalari sopisi paremmin kuin raskausmahan lämmikkeeksi tai pitkälle lennolle? Vyötärönauha ei purista, kun sitä ei ole.

Kätevyys tosin loppuu, jos hätä yllättää. Kun haalaria kuorii yltään, siinä joutuu housujen lisäksi riisumaan paidankin. Lisäksi vaate laahaa pitkin lattiaa. Yökerhon vessassa valkoraidallinen ei ehkä sittenkään ole paras värivalinta.


Kasarilla heilui Kim Wilden takatukka, ysärillä Tanja Vienosen etuheitto. Koostimme julkkisten hiustyylejä vuodesta 1980 vuoteen 2000.

1980: Barbara Streisand

Embed from Getty Images

Kasarilla piti olla permis – aivan niin kuin laulaja Barbara Streisandilla

 

1981: Pirkko Arstila

Kuva: Sanoma-arkisto
Kuva: Sanoma-arkisto

Vuonna 1981 ilmava pottamalli sopi oikein hyvin tv-ruutuun. Kuvassa Pirkko Arstila MTV:n ensimmäisessä Kymmenen uutiset -lähetyksessä. 

 

1982: Kim Wilde

Embed from Getty Images

Kim Wilden takatukka oli kasarin alkupuoliskolla omaa luokkaansa.

 

1983: Brooke Shields

Embed from Getty Images

Brooke Shieldsin laineita ja kiiltoa tavoiteltiin sen jälkeen, kun tämä tuli tunnetuksi Sininen laguuni -elokuvasta.

 

1984: Anna-Liisa Tilus

Kuva: Sanoma-arkisto
Kuva: Sanoma-arkisto

Kasarilla taiteilijat saattoivat irrotella, mutta missit eivät. Kuvassa vuoden 1984 Miss Suomi Anna-Liisa Tilus, joka tunnetaan nykyään tv-kuuluttajana.

 

1985: Diana

Kuva: Reurters / Roy Letkey PN/CMC
Kuva: Reurters / Roy Letkey PN/CMC

Moni innostui 80-luvulla lyhyestä hiusmallista prinsessa Dianan takia.

 

1986: Samantha Fox

Embed from Getty Images

 

1987: Madonna

Kuva: Reuters / McKenna
Kuva: Reuters / McKenna

Madonna oli 80- ja 90-luvulla yksi suurimmista tyyli-ikoneista. Vuonna 1987 hän suki lyhyet hiuksensa usein taakse.

 

1988: Linda Evans

Kuva: handout / MTV
Kuva: handout / MTV

Dynastia-sarjasta tunnetuksi tulleen Linda Evansin elegantti tyyli 80-luvun puolivälin jälkeen.

 

1989: Roxetten Marie Fredriksson

Embed from Getty Images

Roxetten Marie Fredriksson teki lyhyen, vaalean hiustyylin tunnetuksi ympäri maailmaa.

 

1990: Julia Roberts

Pretty Woman -elokuvan jälkeen kaikilla piti olla kiharaa – aivan kuten Julia Robertsilla.

 

1991: Tanja Karpela

Etuheitto oli kova juttu 90-luvun alussa olivatpa hiukset minkä pituiset tahansa. Tässä vuoden 1991 Miss Suomi Tanja Vienosen (nykyään Karpela) tyylinäyte.

 

1992: Courtney Love ja Kurt Cobain

Embed from Getty Images

Kurt Cobain ja myös hänen puolisonsa Courney Love toivat grungetyylin myös hiuksiin.

 

1993: Sharon Stone

Embed from Getty Images

Basic Instinct -menestysleffan jälkeen Sharon Stonella nähtiin polkkatukka, jota hän piti joskus taakse sliipattuna, joskus keskijakauksella ja joskus rennosti korvien takana.

 

1994: Jennifer Aniston

Kuva: Reuters
Kuva: Reuters

Frendit-sarjan myötä moni marssi kampaajalle Jennifer Aniston kuva kädessään. Hiuksista tuli 90-luvun puolivälissä kenties matkituimmat maailmassa. 

 

1995: Taikapeilin Hanna-Riikka ja Nina Tapio

Kuva: Sanoma-arkisto / Michael Aston / A Station / WEA Records
Kuva: Sanoma-arkisto / Michael Aston / A Station / WEA Records

Taikapeilin Hanna-Riikan ja Ninan hiukset näyttivät 90-luvun puolivälissä tältä.

 

1996: Spice Girls

Kuva: Reuters
Kuva: Reuters

Myös Spaissareiden tyyliä kopioitiin 90-luvun puolivälin jälkeen päästä varpeisiin.

 

1997: Nylon Beatin Jonna ja Erin

Kuva: Sanoma-arkisto
Kuva: Sanoma-arkisto

Ysärin jälkipuoliskolla huivi rento ja cool - ainakin Naikkarit-fanien mielestä. Kuvassa Nylon Beatin Jonna ja Erin.

 

1998: Sarah Jessica Parker

Embed from Getty Images

Sinkkuelämää-sarjan myötä moni haaveili samanlaisista kiharoista, mitä Carriella (näyttelijä Sarah Jessica Parker) oli.

 

1999: Britney Spears

Kuva: Reuters
Kuva: Reuters

Britney Spears kahmi palkintoja vuonna 1999, minkä jälkeen hänestä tuli lapsien ja nuorten tyyli-ikoni hiuksia myöten.

 

2000: Paula Koivuniemi ja muut ”leidit”

Kuva: Sanoma-arkisto / Ulla-Maija Lähteenmäki
Kuva: Sanoma-arkisto / Ulla-Maija Lähteenmäki

Tässä Paula Koivuniemen, Katri Helenan ja Lea Lavenin hapsuotsis vuosimallia 2000. Kuvassa myös neljäs Leidit lavalla -artisti eli ja Marion Rung.

Tärkeintä Viivi Huuskalle on takin tarina. – Takki peittää sydämen, joten sen valinnassa kannattaa olla tarkkana, Viivi sanoo.

Takki on ensimmäinen asia, jonka näet toisesta, varsinkin Suomen sääolosuhteissa. Osittain juuri tämän takia ohjaaja Viivi Huuska, 28, rakastaa takkeja.

– Takilla voi luoda tunnetta. En voi enää mennä kirpputorille euron päiville, koska kaikki takit puhuttelevat minua.

Viivi Huuskan mielestä rotsi ei voi olla liian iso.

– Minulla on miesten XXL-kokoinen villakangastakki. Ystäväni nauravat, että se on liian iso. Olen eri mieltä. Rotsi ei voi olla koskaan liian reilu.

”Suurin osa takeistani on kierrätettyjä, löydettyjä tai ihmisten päältä ostettuja. Takki peittää sydämen, joten sen valinnassa kannattaa olla tarkkana.”

Viivi Huuska ei kuitenkaan osta mitä vain takkia, vaan sillä pitää olla tarina.

– Vaikka minulla on yli sata takkia, en usko kuluttamiseen ja uutena ostamiseen. Suurin osa takeistani on kierrätettyjä, löydettyjä tai ihmisten päältä ostettuja. Takki peittää sydämen, joten sen valinnassa kannattaa olla tarkkana.

Kukkatoppatakki on UFF-löytö. Se lämmittää joka säällä. Kuva: Juha Salminen
Kukkatoppatakki on UFF-löytö. Se lämmittää joka säällä. Kuva: Juha Salminen

Mummi matkassa

”Tärkein takkini on Lempi-isoäitini vanha. Hän kuoli kaksi vuotta sitten 102-vuotiaana, kovis nainen.

Kun menin käymään kotona Kankaanpäässä ensimmäisen kerran hänen poismenonsa jälkeen, äitini sanoi, että oli säästänyt minulle isoäidin takkeja.

Menin katsomaan takkeja yläkertaan. Rekissä roikkui 1950-luvun turkiksia ja niiden vieressä oudon näköinen, vaaleanvioletti kietaisutakki. Ajattelin, että haluan tämän, en muuta. Alakerrassa kysyin vanhemmiltani takin historiasta.

Äitini kertoi, että isoäitini käytti sitä lypsäessään. Hän oli maatilan tyttöjä. Kun käytin rotsia viime syksynä JVG:n Hartwall Arenan keikalla, ystäväni kehuivat sen mallia ja väriä.

Se on tärkein takkini. En tule koskaan luopumaan siitä. Kun käytän takkia, osa mummini historiasta kulkee mukanani. Se herättää kaipuuta.

Mummini oli supertärkeä. Katsoimme televisiosta Tangomarkkinoita ja biljardia. Samalla ajelin hänen pyörätuolillaan ympäri kämppää. Viimeisinä aikoina nukuimme käsi kädessä päiväunia. Mummini tunnisti minut loppuun saakka.”

Maasta löytynyt pilotti

”Olin elokuussa ystäväni kanssa Helsingin Sörnäisissä Kolme Kaisaa -ravintolassa. Puolenyön aikaan näin erään naisen päällä Adidaksen pilotin. Sanoin kaverilleni, että näitkö tuon takin, aivan mieletön.

Menimme juttelemaan naiselle. Kerroin hänelle, että nähdessäni mielenkiintoisen takin, kysyn, saisinko ostaa sen. Summa on aina 50 euroa. Nainen oli hämmentynyt. Hän alkoi kuitenkin kertoa takin historiaa.

Nainen sanoi löytäneensä takin kymmenen vuotta sitten maasta Amsterdamista. Tarinan lopuksi hän totesi, että takin on itse asiassa aika vaihtaa omistajaa. Teimme kaupat ja joimme oluet. Juttelimme hänen elämästään, minun elämästäni, naisena olemisesta.

Tilanne oli tärkeä, koska sain viettää hetken tämän ihmisen kanssa. Tällä hetkellä teen töitä Adidakselle. Myös he olivat otettuja stoorista.”

Sadepäivän pelastus

”Kaikilla pitäisi olla sadetakki, jonka selässä lukee oma nimi, koska sade on perseestä. Minulla on Vitunviivi. Olen ollut muutaman kerran ongelmissa nimeni vuoksi. En ymmärrä miksi. Sama oli Sannin Että mitähän vittua -kappaleen kanssa. Mikä siinä oli vaikeaa?

Ehkä sana ei sovi käytöstapoihin, mutta en sovi minäkään. Kun olin pieni, äitini kiroili enemmän kuin teini-ikäinen ja isäni oli merimies. Takissa tulee bosslady-olo.”

Viivi Huuska osti ja painatti sadetakkinsa Berliinissä Bread & Butter -muotifestivaaleilla. Kuva: Juha Salminen
Viivi Huuska osti ja painatti sadetakkinsa Berliinissä Bread & Butter -muotifestivaaleilla. Kuva: Juha Salminen