Me Naiset
|
Heidi Heino
Kas tässä: kapea eteinen, liian iso arkku, liian pieni vaatekaappi, Singer, mankeli, Kirsi ja Jasper. Kuva Panu Pälviä
Kas tässä: kapea eteinen, liian iso arkku, liian pieni vaatekaappi, Singer, mankeli, Kirsi ja Jasper. Kuva Panu Pälviä

Kirsi Holmin eteisessä on talonpoikaisantiikkia suoraan 80-luvulta: rakas, nätti ja hankala kapiokirstu. Onko teilläkin kotona jotain, joka ei oikein sovi tai mahdu sisustukseen, mutta jonka on vain pakko olla siellä?

Olohuoneeseen Kirsi Holm on tyytyväinen: harmaan ja valkoisen seassa on ripaus keltaista ja vähän blingiä. Makuuhuonekin on hyvä, romanttinen. Keittiössä on edellisen omistajan jäljiltä jännittävän siniset keittiönkaapit – nuori miesasukas oli tilannut niihin ruiskumaalarilta sävyn ”kaljakorinsininen” – mutta Kirsi on alkanut tykätä myös niistä.

Koko vantaalaisesta rivitalokaksiosta näkyy, että täällä asuu sisustusintoilija. Kirsi muistelee, että innostus alkoi karata käsistä noin vuosi sitten: se lähti yhdestä verhosta. Mutta kun verho oli uusittu, viereinen seinä alkoi näyttää väärän väriseltä, ja kun seinä oli oikein, kaappi näytti hölmöltä, ja niin edelleen. Levottomuus painaa Kirsiä koko ajan vähän, vaikka periaatteessa kaikki on nyt kohdallaan.

Paitsi eteinen. Kirsi ei tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Ongelma on lähinnä iso, vaaleanpunakukallinen kapiokirstu. Se komeilee juuri siinä, missä vaatekaappien pitäisi olla, mutta se on niin kookas, että kaappeja ei mahdu kuin yksi. Kirstu taas ei mahdu muualle kuin eteiseen. Ja sillä on paljon tunnearvoa, joten jos vieraita tulee enemmän, he joutuvat viemään takkinsa kylppäriin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eteinen on käytävämallinen ja aika ahdas. Arkun lisäksi tilaa vie vanha, poljettava ompelukone, jonka päällä Kirsi säilyttää mankelia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Eteisen pitäisi olla sellainen, että se tuo vieraan heti kodin tunnelmaan sisään. Olen vähän tavoitellut vanhahtavaa henkeä, laitoin seinälle vedettävän kellon ompelukoneen pariksi... mutta eihän tässä sotkussa oikeasti ole mitään punaista lankaa, Kirsi nauraa.

– Ja mä tykkään tuosta kirstusta ihan hirveästi.

Vain kartano puuttuu

Kirsi sai kirstun äidiltään joululahjaksi 18-vuotiaana, vuonna 1986. Äiti näki lahjan eteen vaivaa: hän tiesi, että tyttären lempiväri on vaaleanpunainen ja tilasi Vaasan keskusvankilan puusepänpajasta oikeanvärisen arkun.

– Muistan, miten otettu olin, kun sain sen. Aloin täyttää sitä heti. Minulle oli kertynyt lapsesta lähtien lahjaksi saatuja astioita ja pyyhkeitä.

Kun Kirsi muutti kotoa, kapioarkku oli täynnä kapioita. Sen jälkeen se on aloittanut tiensä kaupungista toiseen Kirsin mukana ja päätynyt aina johonkin näkyville olemaan iso ja hankala.

– Se siitä tekeekin niin rakkaan, että se on nähnyt kaikki elämänvaiheet. Muuttomiehet ovat kiroilleet, kun sitä on pitänyt varjella kolhuilta. Kun lapseni olivat pieniä, tein terävien metallikulmien peitoksi pehmusteita. Nykyään ihmiset rikkovat kulmiin sukkahousujaan, ja minulla on melkein aina joku arkun aiheuttama mustelma jalassa.

Kirsi säilyttää kirstussa askartelutarvikkeita, kankaita ja Jasper-koiran rikki syömiä nalleja, jotka odottavat korjausta. Aina välillä arkku on ollut vähällä päätyä kellariin odottamaan sitä, että Kirsi muuttaa kirstun ympärille sopivaan kartanoon. Vielä ei ole tullut tehtyä kartanokauppoja.

– Minulla on sellainen tunne, että tästä tulee eläkekämppäni. Tykkään rauhallisesta alueesta, asunto on kiva ja sairaanhoitajalle riittää töitä pääkaupunkiseudulla.

Ehkä jonain päivänä eteisenkin ongelma ratkeaa. Siihen asti täytyy keskittyä muihin asioihin – mustat kynttilänjalat saavat kohta vaihtua lasisiin kevään kunniaksi. Jokohan sohvatyynynpäällisiäkin voisi vaihtaa?

Tuleeko mieleen ratkaisuideoita Kirsille? Lue Me Naisten numerosta 13/2014 lisää tositarinoita sisustusongelmista. Joka päivä -tilaajana pääset lukemaan jutun ennakkoon täältä.

Kerro myös oman kotisi kauheuspisteistä kommenttikentässä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla