Kuuntelin tässä taannoin erään naisjohtajan esitystä. Hän kertoi olleensa lapsena varsinainen poikatyttö. Eli aktiivinen, rohkea ja yllätyksiä reippaasti janoava

Hän korosti olleensa ihan erilainen kuin muut ympäristönsä tytöt. Tämä tyttö kulki metsässä kiviä taskussa, rakensi majoja ja leikki mieluiten poikien kanssa.

Päässäni kiehui. Jos jotakin sanaa olen aina ällönnyt, se on poikatyttö. Kuulin sitä lapsuudessani ihan riittämiin. Ihmettelin aina, miksi alkuun pitää liittää poika, minähän olen tyttö!

Sydämestäni toivon, ettei kahden tyttäreni ikinä tarvitse kuvailla lapsuutensa aktiivista elämänasennetta ja villiyttään samalla sanalla. Kunhan vain ovat tyttöjä, jotka ovat lapsena remunneet, riehuneet ja uskaltaneet. Ihan niin kuin jotkut tytöt ja jotkut pojat tekevät.

Surullista kyllä, maailmamme on edelleenkin rakennettu tuskallisen miehenmalliseksi. Miksi muuten niin monet aikuisetkin naiset kuvailisivat aktiivisuuttaan, hauskuuttaan ja uskaltamistaan maskuliinisiksi luonteenpiirteiksi.

Eli mitä enemmän on kuin miehet, sitä varmempi ja uskottavampi tapaus on. Kun kertoo olevansa jätkä jätkien joukossa, on taatusti kova mimmi, joka pääsee pitkälle. Ei turhaa tunteilua muiden feminiinisten naisten tapaan.

Kysyin kerran aviomieheltäni, sanottiinko häntä koskaan tyttöpojaksi, kun hän on kuitenkin aina ollut vähän herkkistyyppi. Hän tuijotti minua pitkään
eikä ymmärtänyt lainkaan kysymystäni. Siis miksi olisi sanottu, hänkö nyt olisi ollut tyttömäinen! Hänhän oli jääkiekkoa pelaava peruspoika. Harvoin olen muutenkaan kuullut herkkismiesten kehuskelleen feminiinisyydellä.

Viime viikonloppuna katsoin sukulaispoikani koulun vanhojen tansseja
dvd:ltä. Yksi tytöistä oli pukeutunut frakkiin. Mahtava, rohkea ja näkemyksellinen tyyppi, ajattelin.

Vasta kotimatkalla mieleeni juolahti, että mitä jos joku pojista olisi pukeutunut tyttöjen iltapukuun.
Sehän olisi ollut vain todella huvittavaa. Ja säälittävää.