Moni kysyy uudelta ihmiseltä ensimmäiseksi työstä. Työtöntä ”mitä teet työksesi” -keskustelunavaus voi ahdistaa. Kuva: Shutterstock
Moni kysyy uudelta ihmiseltä ensimmäiseksi työstä. Työtöntä ”mitä teet työksesi” -keskustelunavaus voi ahdistaa. Kuva: Shutterstock

Häpeää, selittelyä ja alemmuuden tunteita. Työttömyydestä puhuminen on monille työttömille vaikeaa. 

”Sitä kokee olevansa jotenkin huonompi, kun on ilman töitä, vaikka ei todellakaan ole ainoa”, toteaa 47-vuotias Me Naisten työttömyyskyselyyn vastannut nainen.

Hän ja neljäsosa muista kyselyn vastaajista kertovat, etteivät puhu työttömyydestä mielellään kenellekään. Osa kertoo häpeävänsä omaa tilannettaan, osa kokee joutuvansa selittelemään: miten noin korkeasti koulutettu voi olla työtön?

”Jotenkin häpeän sitä. Olen korkeasti koulutettu työtön. Jotkut ihmiset eivät ymmärrä, miten tradenomi voi olla työtön, ja aina selitän, mistä se johtuu. Tuntuu, että joudun selittämään tilanteeni”, 33-vuotias nainen kertoo.

Vaikka monia hävettää, iso osa vastaajista kokee työttömyydestä puhumisen aivan luonnolliseksi asiaksi – onhan tilanne tuttu niin monelle.

”Yt:t jylläävät kaikilla aloilla, joten työttömyydestä puhuminen ei aiheuta suurempia paineita”, kertoo 52-vuotias nainen.

Näin vastaajat työttömyydestä puhumisen kokivat:

”Työttömyydestä kertominen tuntuu siltä kuin olisin b-luokan kansalainen.” Nainen, 50

”Aluksi koin tarvetta selitellä puolitutuille ja antaa ymmärtää, ettei työttömyys ollut oma valinta.”

”Aluksi koin tarvetta selitellä puolitutuille ja antaa ymmärtää, ettei työttömyys ollut oma valinta. Lopulta halusin vain nähdä reaktiot, jotka totuuden kertominen aiheuttaa. Moni vaikutti kateelliselta, kun ei voi itse moista kokeilla, kun on lainat ja lapset. Toiset pitivät hyppyä oravanpyörästä rohkeana ja toiset varmasti tuomitsivat, mitä itsekin saattaisin tehdä, jos en tietäisi syitä tai taustaa teolle.” Nainen, 27

Lue myös: Tätä mieltä: Älä ikinä kysy uudelta ihmiseltä ensimmäiseksi työstä

”En juuri kertoillut työttömyydestäni. Vaihdoin puheenaihetta, jos tuli kysymys työstä. Yleensä sanottiin, että nythän sinulla on aikaa tehdä vaikka mitä asioita, mutta kun ei ole varaa eikä oikeastaan haluakaan tehdä mitään.” Nainen, 55

”Aluksi työttömyydestä kertominen tuntui tosi kurjalta ja nololta. Moni ihmetteli, miten se voi olla mahdollista. Olin pidetty ja viriili nuori nainen tehtävässäni. Kulissien takaiset tapahtumat vaikuttivat työstä lähtööni.” Nainen, 35

”Minua hävettää kertoa työttömyydestä, koska ihmisillä on ajatus, että näin hyvällä koulutuksella (maisteri) pääsee automaattisesti töihin. Lisäksi pelkään, että työssäkäyvät ja vähemmän koulutusta omaavat ajattelevat vahingoniloisesti, että taisit opiskella ihan turhaan.” Nainen, 36

”Pelkään, että työssäkäyvät ja vähemmän koulutusta omaavat ajattelevat vahingoniloisesti, että taisit opiskella ihan turhaan.”

”Tunsin aiemmin tarvetta selittää, miten olin hakenut työtä, mutta en ollut päässyt edes haastatteluun, tai miten olin päässyt, mutta en saanut paikkaa. Olin myös valmiiksi puolustuskannalla, koska odotin kielteistä suhtautumista, kun kerroin olevani työtön. Kerran tällaisessa tilanteessa huomasin toisen henkilön asenteen muuttuvan silmissä. Yhtäkkiä minua mittailtiin päästä jalkoihin, mikä tuntui todella töykeältä.” Nainen, 50

”Koen, että työttömyys on ihan luonnollinen asia eikä sitä tarvitse hävetä. Ainakaan omalla kohdalla työttömyys ei johdu mitenkään omasta toiminnasta. Esimerkiksi hain ja pääsin opiskelemaan, mutten voinut aloittaa, koska työkkäri kielsi työttömyysturvani käytön opiskelussa. Minulla on vielä vanhaa opintolainaa ja lapsi, joten en todellakaan voinut aloittaa, koska minulla ei olisi ollut mahdollista opiskella työttömyysetuudella. Raha on se syy, miksi työssä käydään.” Nainen, 38

”Nyt perheellisenä olisi suuri halu ansaita elantoa, mutta nuoruuden laiskuuden takia se on vaikeaa.”

”Aika vaikeaa työttömyydestä kertominen olisi, koska juuri kukaan ei sitä ymmärrä, paitsi jos on sen itse kokenut. Aika moni sanoo vain, että työttömät ovat laiskoja, kun eivät tee työtä. Ja se kyllä joidenkin kohdalla pitää paikkansakin, jopa minun kohdallani nuorempana. Nyt perheellisenä olisi suuri halu ansaita elantoa, mutta nuoruuden laiskuuden takia se on vaikeaa.” Mies, 37

”Työttömyydestä kertominen hävettää. Tunnet itsesi muita huonommaksi ihmiseksi, kun olet työtön. Haluaisit töihin, mutta tarjonta ja kysyntä eivät vain kohtaa. Itsekin aloin etsiä töitä yli sadan kilometrin päästä. Olin rohkea ja tein päätöksen muutosta, jos töitä muualta löytyy. Ja niin sitten löytyikin. Muutin yli sadan kilometrin päähän uuteen paikkaan töiden perässä. Sinne jäi vanha elämä ja kotikaupunki, jossa olin 30 vuotta. Eipä tässä paljon vaihtoehtoja ollut, jos aikoo vielä eläkerahoja itselleen kerryttää.” Nainen, 47

Voi hyvät hyssykät sentään

Tältä työttömyydestä kertominen tuntuu: ”Kuin olisin b-luokan kansalainen”

En tajua miten ihmiset häpeeävät normaalia olotilaa? Onnormaalia olla työtön on normaalia olla eläkeläinen, on normaalia että ihmisellä on erilaisia ajanjaksoja elämässään. Ei koko elämä voi olla sitä samaa vuodesa toiseen. Se jos mikä kuluttaa ja tysistyttää ihmistä. Työttömyys ei ole häpeä, Eläkeikä ei ole häpeä. Kotiäitys ei ole häpeä... Asennekysymys. Säälinkerjäämistä ja anteeksi että olen olemassa... Eihän olotilaa pidä hävetä, monen työttömyyskin on hallituksen aiheuttamaa, eikä sille...
Lue kommentti

Kolme Me Naisten kyselyyn vastannutta kertoo, millaista on, kun on pakko tehdä useampaa työtä.

Noin 150 000 ihmistä. Sen verran Suomessa on Eurostatin tilastojen mukaan ihmisiä, jotka tekevät työtä vähintään kahdelle työnantajalle. Tosin sitä, kuinka moni todellisuudessa tekee enemmän kuin yhtä työtä, ei tiedetä tarkalleen, koska Tilastokeskus ei asiaa ole selvittänyt. Joillekin useamman työn tekeminen on oma valinta, mutta moni tekee useampaa työtä siksi, että on käytännössä pakko. 

Satu Leinonen ja Sirpa Heino kertoivat muutama vuosi sitten Me Naisten haastattelussa, että tekevät kahta työtä siksi, että yhdestä työstä saadut tulot eivät riitä elämiseen.


”Tämä kierre on jatkunut jo vuosia.”

Kysyimme hiljattain Me Naisten lukijoilta, onko heillä samankaltainen tilanne kuin Sirpalla ja Sadulla. Nimimerkki Orja, 28, kertoi tekevänsä neljää-viittä työtä.

– Kaikki työpaikkani ovat nollatuntisopimuksia. Työskentelen baarissa, kulttuurialalla sekä kaupassa kahdessa eri liikkeessä – eli käytännössä minulla on neljä työpaikkaa. Tai periaatteessa viisi, sillä baarin yhteyteen avattiin juuri ruokaravintola, jossa käyn joskus tuuraamassa, hän kertoo.

”Sovitellun päivärahan hakeminen joka kuukausi on vaikeaa.”

Nimimerkki Orjan rahat eivät silti riitä elämiseen.

– Tämä kierre on jatkunut jo vuosia, eikä mistään työpaikasta ole siunaantunut mahdollisuutta vakihommaan – ei edes osa-aikaisena. Joudun hakemaan myös soviteltua päivärahaa Kelasta. Etuuden hakeminen joka kuukausi on vaikeaa. Kun työpaikkoja on monia, myös palkanmaksupäivia ja palkkakuittuja on monia. Kelassa ei oikein ymmärretä sitä.

Tunnit eivät riitä

Myös 61-vuotias, nimimerkkiä Hazlett155 käyttävä vastaaja tekee kahta työtä. Hänen päätyönsä on opettaa lukiossa. Sopimus on vakituinen nollatuntisopimus.

”Joskus on valittava, minkä laskun maksan eräpäivänä.”

– Opetustyön lisäksi istun illat tekemässä puhelinhaastatteluja. Teen niitä myös joskus lauantaisin ja sunnuntaisin. Teen kahta työtä, koska on pakko. Opetustyöstä saatu liksa ei riitä laskuihin ja elämiseen.

Kahdesta työstä huolimatta Hazlett155 rahat eivät aina tahdo riittää laskujen maksamiseen.

– Joskus on valittava, minkä laskun maksan eräpäivänä ja minkä myöhemmin.

Nollasopimuksella paahtaminen raskasta

Muun muassa SAK on kritisoinut nollatuntisopimuksia siitä, että työntekijä on heikossa asemassa työnantajaansa nähden. Esimerkiksi puutteellinen työsuhdeturva ja epäselvyydet palkanmaksussa ovat ongelmallisia. Joidenkin opiskelijoiden tilanteeseen nollasopimukset saattavat sopia, mutta nimimerkki Orja ei näe niissä juuri mitään hyvää.

”Kun ei saa tehdä täysiä tunteja, ei työkokemustakaan kartu miltään alalta paljoa.”

– Jotkut puolustavat nollasopimuksia sillä, että näin saa jalkaa ovenrakoon. Tämä on pötyä! hän sanoo.

Orjan kokemuksen mukaan lukuisat nollasopimukset ja lyhyet työsuhteet eivät näytä hyvältä cv:ssä.

– Kun ei saa tehdä täysiä tunteja, ei työkokemustakaan kartu miltään alalta paljoa. Olen ollut vuodesta 2015 samassa paikassa "extraajana", mutta tätä ei katsota niin, että minulla olisi kohta kolmen vuoden ajalta työkokemusta niistä hommista. En voi neuvotella palkastakaan, kun se on aina ja joka paikassa, vuodesta toiseen se minimi – jos aina sitäkään, hän kertoo.

”Jos sairastun, menetän vuorot ja palkan.”

Häntä harmittaa myös se, ettei yhdessäkään työpaikassa pääse osaksi työyhteisöä.

– Näen muita niin epäsäännöllisesti, ettei siinä pääse tutustumaan. Lisäksi olen töissä yleensä kiireaikoina, jolloin ei ole aikaa jutella.

Nimimerkki Orja jää paitsi myös työterveydestä, pikkujouluista, virkistymispäivistä ja koulutuksista.

– Jos sairastun, menetän vuorot ja palkan.

”Olisipa ihanaa, kun olisi joskus palkallinen loma.”

Hänen haaveenaan on vakituinen työsopimus täysillä tunneilla.

– Silloin tietäisin, paljonko saan palkkaa ja milloin on töitä. Voisi vähän suunnitella elämää. Nykyään pitää olla aina valmis lähtemään töihin. Ja olisipa ihanaa, kun olisi joskus palkallinen loma!

– Tuntuu, ettei minulla ole ihmisarvoa. Tätä jaksaa vain sen vähäisen rahan takia, mitä tästä saa. Ja sen takia, ettei tarvitse hävetä sitä, että pitäisi kertoa olevansa työtön.

Perhe kärsii

Kyselyyn vastanneen 36-vuotiaalla Niinalla ei nollatuntisopimusta ole, mutta hän tekee silti kahta työtä. Niina on kätilönä synnytysosastolla, mutta tekee myös siivouskeikkoja.

– Kätilön palkka ei riitä perheen elättämiseen. Miehelläni oli nuorempana oma yritys, joka meni konkurssiin. Hän maksaa raskaita ulosottojamaksuja joka palkastaan. Lapsia meillä on neljä.

Niinan nykyinen kolmivuorotyö on raskasta – ja myös hankalaa perheelliselle.

”Yhteinen aika perheen kanssa on vähissä.”

– Yhteinen aika perheen kanssa on vähissä. Kolmivuorotyö väsyttää – ja tämän päälle pitää jaksaa siivouskeikat. Olen välillä äreä äiti ja iloton. Kaikkia laskuja emme saa mitenkään maksetuksi ajallaan, mutta pysymme joten kuten leivänsyrjässä kiinni, Niina sanoo.

Hän haaveilee yhdestä työpaikasta, josta saatu palkka riittäisi perheen elättämiseen.

– Olisinpa opiskellut hyväpalkkaiseen ammattiin enkä mennyt kutsumuksen perässä. Toivon, että kätilön työstä maksettaisiin reilusti parempaa palkkaa – työn vaativuuden mukaan.

– Toivon löytäväni yhden työn, josta maksetaan parempaa palkkaa. Toivottavasti sellainen löytyy ennen kuin lapseni muuttavat kotoa. En haluaisi, että he muistavat vain sen, ettei äiti ollut ikinä kotona.

Työelämässä tapahtuva syrjintä koskettaa kaikenikäisiä naisia myös tasa-arvon mallimaassa. 

Suomesta puhutaan usein tasa-arvon mallimaana. Ei ehkä pitäisi. 

– Arkipäivän töissä on aika lailla syrjiviä käytäntöjä, vaikka lainsäädäntö on hyvä, sanoo Marjut Jyrkinen, työelämän tasa-arvon tutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen apulaisprofessori Helsingin yliopistosta.

Jyrkinen on tutkinut skotlantilaisen kollegansa Linda McKien kanssa sitä, miten sukupuoli vaikuttaa johtajanaisiin työelämässä. Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaan WeAll-hankkeeseen kuuluvassa tutkimuksessa haastateltiin eri-ikäisiä johtajanaisia Suomesta ja Skotlannista ja seurattiin naisten ryhmäkeskusteluja.

Tulokset ovat hätkähdyttäviä.

Jyrkisen ja McKien tutkimuksen mukaan johtajanaiset – siis ne naiset, jotka ovat korkeassa asemassa ja vakaassa työsuhteessa – kohtaavat pitkin uraansa ikään ja sukupuoleen liittyvää syrjintää. Oletettavasti pätkätyöläisten, maahanmuuttajien ja muiden työmarkkinoilla heikossa asemassa olevien naisten kokemukset ovat vielä ikävämpiä kuin pomonaisten. 

Tutkimuksessa tuli ilmi monenlaisia syrjiviä käytäntöjä. Mukana olleet johtajanaiset olivat kokeneet esimerkiksi ulkonäköön liittyvää kommentointia, painetta näyttää tietynlaiselta, tytöttelyä ja ohi puhumista. Aina syrjintä ei kohdistunut naiseen itseensä, mutta oli silti epämiellyttävää. 

– Eräs suomalainen haastateltava kertoi, kuinka johtajamiehet puhuivat ylenkatsoen muista naisista, että sihteereillä pitää olla hyvät sääret, pitää olla nätti ja noheva, Jyrkinen kertoo. 

Kuka syrjii pomoa?

Sukupuoleen liittyvä syrjintä, epäasialliset kommentit ja seksuaalinen häirintä liitetään usein valta-asemaan ja sen väärinkäyttöön; yleensä esimies syrjii alaistaan eikä toisin päin. Kuka siis syrjii, kommentoi ja häiritsee pomonaisia?

– Valtaosa tutkimuksessa mukana olleista haastateltavista kertoi kokeneensa seksuaalista häirintää, iän suhteen syrjiviä käytäntöjä ja epäsopivaa kommentointia miesten taholta. Kommentteja tuli kollegoilta, pomoilta ja asiakkailta. Yhdelle nelikymppiselle naiselle jopa alainen oli huomauttanut, että olet vähän passé, Jyrkinen sanoo. 

– En sano, etteikö miehiä syrjittäisi, mutta dynamiikka voi olla toisenlainen, hän lisää.

”Jos nelikymppiset ottivat jämäkästi kantaa, heille sanottiin, että taitaa olla menopaussi tulossa.”

Sukupuoleen ja ikään liittyvä paine ei Jyrkisen ja McKien tutkimuksen mukaan kuitenkaan tullut ainoastaan miehiltä. Yksi haastateltavista esimerkiksi paheksui nuorempien naiskollegoidensa tapaa pukeutua ja meikata. 

– Feministinä oli ikävä huomata, että itsekontrollointia tehdään myös toisten naisten vuoksi. Naiset kokivat, että naisetkin tarkkaillivat heitä – ja he myös tarkkailivat itseään. 

Koskee kaikenikäisiä

Marjut Jyrkinen on tutkinut myös sukupuolistunutta ikäsyrjintää eli sitä, miten ikä ja sukupuoli vaikuttavat naisten kohteluun työpaikoilla. Tutkijan ennakko-oletus oli, että sukupuolistunut ikäsyrjintä kärjistyy 50–60 ikävuoden tiimoilla. 

Se ei ollut kuitenkaan koko totuus.

– Harmillista kyllä, haastateltavat kokivat paineita aika monessa elämänvaiheessa, Marjut Jyrkinen toteaa.

Nuoret naiset kärsivät tytöttelystä. Kolmikymppiset lapsettomat kokivat, että heihin kohdistui epäluuloja, jotka vaikeuttivat uraa:

– Vaikka raskaussyrjintä on ollut laissa kiellettyä iät ja ajat, he kokivat, ettei heitä ylennetty, koska oli pelko, että he tulevat raskaaksi.

Nelikymppisten ja sitä vanhempien kohdalla taas jouduttiin toiseen ääripäähän.

– Nelikymppisillä alkoi olla itsevarmuutta ja kokemusta työelämästä, mutta jos he ottivat jämäkästi kantaa, heille sanottiin, että taitaa olla menopaussi tulossa. 

”Hirveän usein suomalaisilla oli niin, että he pyrkivät viimeiseen asti väistelemään ja kontrolloimaan itseään, ettei vain tulisi syyllistystä eikä olisi mitenkään provosoiva.”

Keski-ikäiset ja sitä vanhemmat kokivat myös teknologiataitojen vähättelyä. 

Vanhimmat haastateltavat kokivat syrjintää, mutta Jyrkinen kertoo, että he suhtautuivat siihen nuorempia rohkeammin.

– He eivät olleet musertuneita, vaan kokivat voimaantumista siitä, että heillä oli jo niin paljon kokemusta. He ajattelivat, ettei heitä ihan äkkiä säikäytetä.

Juuri sopivaa käytöstä etsimässä

Marjut Jyrkinen ja Linda McKie löysivät tutkimuksessaan muutaman erilaisen käyttäytymismallin, joita johtavassa asemassa olevat naiset toistivat kohdatessaan epämiellyttäviä tilanteita ja kommentteja. 

Moni naisista koetti yksinkertaisesti parhaansa mukaan väistää ja välttää tilanteet. Osa pyrki tähän pukeutumalla ja laittautumalla juuri sopivan nuorekkaasti mutta ei kuitenkaan liian vapaamuotoisesti, jotta mitään sanomista ei tulisi.

– Hirveän usein suomalaisilla [naisilla] oli niin, että he pyrkivät viimeiseen asti väistelemään ja kontrolloimaan itseään, ettei vain olisi mitenkään provosoiva. 

Avoimen naisellisuuden lisäksi myös liian miehekäs ja jämäkkä tyylikin koettiin riskiksi: jämäkästi käyttäytyvää naista saatettiin pitää ”kauheana määräilijänä”. 

Niinpä naiset joutuivat käyttämään paljon aikaa ja energiaa löytääkseen hyväksytynlaisen tavan olla, käyttäytyä ja pukeutua. 

– Ettei tulisi ylilyöntejä kumpaankaan suuntaan, Jyrkinen kuvailee.

– On varsin vaikea kuvitella, että tavallinen valkoinen heteromies käyttäisi hirveästi aikaa siihen, että mikä on sopiva tyyli, olemus, käyttäytyminen ja pukeutuminen.

Tapauksia viedään harvoin eteenpäin

Jyrkisen mukaan osa naista kesti kohtaamaansa syrjintää huumorin ja vertaistuen avulla. Harva vei tapauksia eteenpäin omalle esimiehelleen – ja jos vei, vastaanotto oli Jyrkisen mukaan tyypillisesti toppuutteleva.

– Sellaisessa tapauksessa, että oli puhuttu lähipomon kanssa, reaktio oli, että hankala juttu, mutta jos tässä nyt löydettäisiin joku tapa olla...

Jyrkinen harmittelee, että monella työpaikalla tasa-arvo jää muiden asioiden jalkoihin. Vaikkapa tasa-arvosuunnitelma voi olla tehtynä, mutta sitä ei oikeasti käytetä ja seurata. 

– Taloudellisesti tiukkoina aikoina tulee sellainen puhe, että nyt on niin kriittinen aika, että tällaisia asioita kuin tasa-arvoa ei ehditä miettiä. Sillä tavalla asiat eivät ikinä muutu tai ne etenevät etanan vauhtia.