Anne Ventelä uskoo, että kutsumustaan voi toteuttaa muuallakin kuin työpaikalla. ”Jos työ ja elämä laitettaisiin janalle, toivoisin, että elämä menisi edelle.” Kuva: Kaisu Jouppi
Anne Ventelä uskoo, että kutsumustaan voi toteuttaa muuallakin kuin työpaikalla. ”Jos työ ja elämä laitettaisiin janalle, toivoisin, että elämä menisi edelle.” Kuva: Kaisu Jouppi

Ihminen ei tarvitse kutsumustyötä ollakseen onnellinen, sanoo ammatinvalinnasta kirjan kirjoittanut Anne Ventelä.

Miksi uskot, että ihminen ei tarvitse kutsumustyötä?

”Kutsumustyö on tosi hieno homma. Jos ihminen on sellaisen löytänyt, pitäköön kiinni ja olkoon onnellinen. Mutta ajattelen, että asioita, jotka kokee tärkeiksi, ei ole pakko tehdä työkseen. Kaikille kutsumustyön tekeminen ei ole mahdollista ja kaikki eivät sitä halua. Jotkut kokevat, että kun intohimoon liittyy raha, siitä lähtee paras terä.

Nyt keskustellaan paljon siitä, miten tehdä intohimosta työ. Mutta se ei ole ainut tapa toteuttaa unelmiaan. Hyvä työ voi olla mikä tahansa, joka mahdollistaa tärkeiden asioiden tekemisen muulla ajalla.”

”Hyvä työ voi olla mikä tahansa, joka mahdollistaa tärkeiden asioiden tekemisen muulla ajalla.”

Mihin muuhun kunnianhimon voi kanavoida?

”Mihin vain. Kun puhutaan työstä, tarkoitetaan usein palkkatyötä. Tärkeitä asioita voi tehdä myös niin, ettei niistä saa rahaa. Voi harrastaa kunnianhimoisesti tai tehdä vapaaehtoistyötä.”

Voiko kutsumustyön etsiminen aiheuttaa myös ahdistusta?

”Voi, koska vasta kokeilemalla tietää, vastaako todellisuus omia mielikuvia ja sopiiko työ itselle. Varsinkin nuorilla voi kestää kauan ennen kuin pääsee kokeilemaan, millaista jokin työ arjessa on, tai tekemään työtä sellaisessa organisaatiossa tai asemassa, joka vastaa omia odotuksia, toiveita ja mielikuvia.

Ajattelen, että työ voi ehdottomasti olla vain työtä. Samalla olisi ihanaa, että ihmiset löytäisivät elämäänsä asioita, jotka he kokevat omikseen ja joihin he suhtautuvat rakkaudella. Niin on mahdollista saada tyydytyksen tunnetta ja kokea olevansa hyödyllinen.”

”Ajattelen, että työ voi ehdottomasti olla vain työtä.”

Sanot Ammatinvalintakysymys-kirjassa, että kannattaisi ensin miettiä, mitä haluaa elämältä, ja vasta sitten, miten työ liittyy tähän. Unohtuuko se kiireiseltä oravanpyörässä juoksijalta?

”Jokainen tarvitsee elannon, eikä työpaikka ole enää itsestäänselvyys. Työstä pidetään kynsin hampain kiinni, vaikka muussa elämässä ajatellaan, että on varaa valita. Työ ei välttämättä ole yhtään sitä, mitä oletti, mutta siihen jäädään, jotta olisi jokin työ.

Se riippuu myös elämäntilanteesta ja alasta. Jos työtä on helposti tarjolla, on helppo lähteä, ja jos taas työllistyminen on epävarmaa, on luonnollista, että ihminen voi jäädä työhön, joka ei miellytä.

Ajattelen, että työn ei tarvitse olla elämän suurin asia. Jos työ on suuri taakka eikä tunnu hyvältä, toivoisin, ettei sen eteen tarvitsisi tehdä niin hirveästi uhrauksia. Jos ei elämässäkään tyydy vähempään kuin haluaa, miksi sen tekisi työssä?”

Anne Ventelän kirjoittama Ammatinvalintakysymys käsittelee työtä ja tulevaisuutta pari-kolmekymppisten suomalaisnuorten näkökulmasta.

Keräätkö rohkeutta palkkaneuvotteluun? Kolme naista kertoo, miten he neuvottelivat itselleen isomman palkan.

”Ajattelin, että naisena en voi tyytyä vähempään”

Vajaa vuosi sitten Tiina Salolle, 34, tarjottiin tutkijan paikkaa Tukholman yliopistosta. Salo on meribiologi, joka tutkii työkseen ihmisen vaikutuksia Itämeren eliöihin. Hän oli väitellyt tohtoriksi pari vuotta aiemmin ja tehnyt tutkijan työtä reilut viisi vuotta. Tukholman yliopiston pesti oli ensimmäinen, jota hakiessaan Salo pystyi neuvottelemaan palkastaan. Aiemmissa työpaikoissa oli ollut joko taulukkopalkka tai kokemusvuosien mukaan laskettava ansio.

– Samalla kun minulle tarjottiin työtä, sanottiin, että palkasta voidaan keskustella.

Aluksi Salolle ehdotettiin 35 000 kruunun kuukausipalkkaa, joka vastaa noin 3 600 euroa. Perusteena oli, että tätä summaa oli tarjottu myös muille samaa työtä tekeville. Salo olisi ollut summaan tyytyväinen, mutta hänestä tuntui, että hänen on etenkin naisena neuvoteltava palkasta.

– Naiset tyytyvät miehiä helpommin matalampaan palkkaan. Halusin osaltani kaventaa sukupuolten välisiä palkkaeroja ja madaltaa naisten palkkakuoppaa.

Salo teki tutkijan töitä tuolloin Sveitsissä. Hän kyseli siellä olevilta kollegoiltaan ja Ruotsissa asuvilta tutuiltaan, paljonko kannattaisi pyytää ja puhui asiasta perheensä kanssa. Myös naisten uraan keskittyvä Facebook-ryhmä Ompeluseura oli hyvä paikka kysellä apua. Siellä moni neuvoi pyytämään reilusti enemmän kuin mitä tarjotaan.

– Jopa humanistisiskoni neuvoi minua pyytämään enemmän, Salo sanoo ja nauraa.

”Tuli sellainen olo, että he haluavat juuri minut.”

Keskusteluissa kävi ilmi, että yllättävän moni Salon tutuista ei ollut koskaan neuvotellut palkastaan.

Lopulta Salo pyysi 40 000 kruunua. Hän perusteli asiaa pitkällä työkokemuksellaan ja sillä, että hänellä on enemmän osaamista kuin vain työn perusvaatimukset. Salo sai vastatarjoukseksi 38 000 kruunua eli noin 3 900 euroa. Hän hyväksyi sen.

Sähköpostin vaihto aiheesta oli ollut hieman jännittävää ja pelottavaakin. Salo pelkäsi esimerkiksi sitä, että hinnoittelee itsensä ulos. Jälkikäteen hän oli kuitenkin tyytyväinen palkkaneuvotteluihin.

– Tuli sellainen olo, että he haluavat juuri minut, vaikka olisivat varmasti saaneet edullisemmin jonkun toisen.

Salo ajattelee myös, että työpaikkaa vaihtaessa kannattaa pyytää heti kunnon summa, sillä tämän jälkeen palkasta on helpompi neuvotella myös jatkossa. Lisäksi jos palkkaan tulee prosenttikorotuksia, iso alkupalkka tarkoittaa myös isompaa korotusta.

– Tämän kokemuksen jälkeen uskallan neuvotella myös jatkossa palkastani.

Sandra Dedolli, 24, jännitti palkankorotuksen pyytämistä, mutta toisaalta tiesi ansaitsevansa sen, mitä oli pyytämässä.
Sandra Dedolli, 24, jännitti palkankorotuksen pyytämistä, mutta toisaalta tiesi ansaitsevansa sen, mitä oli pyytämässä.

”On tosi tärkeää tunnistaa oma arvonsa”

Saranda Dedolli, 24, oli niin iloinen saatuaan oman alansa töitä reilu vuosi sitten, ettei edes tullut kysyneeksi, paljonko palkkaa työstä maksetaan. Hän opiskeli ammattikorkeakoulussa sosionomin tutkintoa ja sai koulutuskoordinaattorin paikan yksityisestä oppilaitoksesta.

– Palkka selvisi minulle vasta silloin, kun kävin allekirjoittamassa sopimuksen. Se oli 2 100 euroa, ja ajattelin, että se on oikein jees, Dedolli kertoo.

Kun hän aloitti työt, hän sai pian tietää, että muilla samaa työtä tekevillä kollegoilla oli parempi palkka. Työpaikalla oli ollut aina avoin ilmapiiri, ja työntekijät kertoivat palkoistaan oma-aloitteisesti ääneen. Dedolli ei pahoittanut mieltään muita huonommasta palkastaan, sillä samalla selvisi, että muidenkin lähtöpalkka oli ollut samansuuruinen. Hän päätti pyytää palkankorotusta neljän kuukauden koeajan jälkeen.

– Ehdotin kahdenkeskistä tapaamista esimieheni kanssa. Neuvotteluissa tuli heti sellainen olo, että he olivat muutenkin ajatelleet nostaa palkkaani.

Palkka nousi 2 300 euroon, ja Dedollin määräaikaista työsuhdetta jatkettiin.

”Tällä kertaa korotuspyyntö tuli pomoille hieman yllätyksenä.”

Hän ehti tehdä töitä kolmisen kuukautta, kun yksi kollegoista lähti. Tämän vastuualueita siirtyi Dedollille. Hän tiesi, että kollegat saavat palkkaa 2 600 euroa, joten hän päätti pyytää samaa summaa ja sitä, että hänet vakinaistetaan.

– Tällä kertaa korotuspyyntö tuli pomoille hieman yllätyksenä, mutta se meni silti läpi.

Vaikka työkaverit kehottivat Dedollia pyytämään enemmän kuin oikeasti halusi, Dedolli päätti pyytää samaa, mitä muut saivat. Oli helppo perustella, että samasta työstä pitää maksaa sama palkka. Hän on kiitollinen erityisesti työkaverilleen, joka preppasi häntä.

Lopulta Dedollin palkka nousi alle vuodessa 2 100 eurosta 2 600 euroon. Dedolli jännitti korotuksen pyytämistä, mutta tiesi ansaitsevansa sen, mitä oli pyytämässä.

– Ehkä jos jotain tekisin toisin, niin olisin sopinut tapaamisen johonkin neutraaliin tilaan. Esimiehen huoneessa jännitti tavallista enemmän.

Palkan nouseminen tuntui paitsi lompakossa, myös ammatti-identiteetissä.

– On tosi tärkeää tunnistaa oma arvonsa. Töissä ei saa vähätellä itseään.

Selina Bakir, 28, ymmärtää, miksi palkasta puhuminen tuntuu monista kiusalliselta.
Selina Bakir, 28, ymmärtää, miksi palkasta puhuminen tuntuu monista kiusalliselta.

”Palkasta voi joustaa vain, jos työ on huippua”

Ensimmäisen kerran Selina Bakir, 28, keskusteli palkastaan jo parikymppisenä. Hän alkoi tehdä Tampereen yliopiston valtio-opin opintojen ohella myyntityötä, joka perustui peruspalkkaan ja myynnistä saatavaan provisioon.

– Ensimmäinen neuvottelu koski sitä, haluanko isomman peruspalkan ja pienemmän provision. Nälkäisenä myyjänä halusin ison provision.

Bakir myi esimerkiksi puhelinliittymiä ja vakuutuksia. Hän oli loistava työssään ja pääsi nopeasti vetämään tiimiään. Peruspalkka oli noin 1 500 euroa, ja sen jälkeen alkoi provisio. Hän tienasi pian 3 000 euroa kuussa.

”Sanoin, etten lähde mukaan, jos palkkani laskee.”

Muutaman vuoden päästä Bakir muutti Helsinkiin ja vaihtoi työpaikkaa. Hän pyysi noin 3 500 euron palkkaa. Neuvottelussa hänelle sanottiin, että niin isoa peruspalkkaa ei voida myöntää, mutta hyvä myyjä pääsisi niihin lukemiin bonuksilla.

– Jälkikäteen ajateltuna olisi kannattanut selvittää kunnolla, mitä yritys vaatii työntekijältään sekä tarkat luvut siitä, miten palkka muodostuu.

Hänelle tarjottiin 2 400 euron pohjapalkkaa, mutta hän sai neuvoteltua summan 2 600 euroon. Kun Bakir keskusteli palkasta muiden työntekijöiden kanssa, firman henkilöstöhallinnosta tultiin sanomaan tiukasti, että tässä yrityksessä ei ole tapana keskustella palkoista.

– Nykyään en enää hyväksyisi sellaista.

Pian Bakiria pyydettiin vetämään uutta projektia, mutta samalla hänen palkkaansa haluttiin laskea. Tätä perusteltiin sillä, että projektin toinen työntekijä sai pienempää palkkaa.

– Sanoin, etten lähde mukaan, jos palkkani laskee. Palkka pysyikin sitten samana.

Bakir pääsi noin 4 500 euron tienesteihin, mutta työilmapiiri ei tuntunut hyvältä. Lopulta hän irtisanoutui ja päätti elää hetken säästöillään.

Parin kuukauden päästä hän löysi kiinnostavan työn konsultointiyritys Filosofia Akatemiasta. Bakir kävi tutustumassa paikkaan ja ihastui. Hän tiesi, että yritys on pieni, joten hänen 3 300 euron palkkatoiveensa tuskin menisi läpi.

– Täällä kaikkien palkat ovat läpinäkyviä. Jokaisella on sama 2 500 euron peruspalkka, jonka päälle tulevat valmennuksista saadut provikat.

Oli helppo tyytyä pienempään palkkaan, kun tiesi tekevänsä merkityksellistä työtä ja palkkailmapiiri oli avoin. Yhdessä vaiheessa, kun yrityksellä oli hiljaista, työntekijät ehdottivat itse pomolleen, että lasketaan hetkeksi kaikkien palkkoja.

Bakir ymmärtää, miksi palkasta puhuminen tuntuu kiusalliselta.

– Joskus mietin, kuvitteleeko toinen, että mietin vain palkkaa enkä työn mielekkyyttä. Siksi puhun usein työstä saadusta korvauksesta, en palkasta.

Täsmävinkit palkka­neuvotteluihin

  1. Ota selvää kollegoidesi palkasta tai alan palkkatasosta. Kysele siitä muutamalta luotettavalta työkaverilta.
  2. Jos haet uutta työtä, yritä kysyä kyseisen työpaikan ihmisiltä, millaistapalkkaa tällaisesta pestistä voi saada. Palkkatoivetta kysyttäessä esitä minimitavoitettasi vähintään 10–15 prosenttia isompi summa, sillä neuvottelu lähtee yleensä tästä summasta alaspäin.
  3. Valmistaudu perustelemaan palkkatoiveesi mahdollisimman hyvin. Etenkin yritysmaailmassa palkkatoive kannattaa perustella sillä lisäarvolla, jonka tuot organisaatioon. Voit vaikkapa listata kaikki ansiosi vuoden ajalta.
  4. Aseta itse esimerkiksi kehityskeskustelussa selkeitä päämääriä, jotka haluat saavuttaa. Päämääriä ei kannata asettaa liian korkeiksi, sillä maltilliset tavoitteet on helpompi täyttää.
  5. Pyydä tiettyä summaa, älä vain ”lisää palkkaa.” Amerikkalaistutkimuksen mukaan työntekijät, jotka eivät maininneet palkkaneuvotteluissa tiettyä summaa, saivat 32 prosenttia vähemmän lisää palkkaa kuin ne, jotka mainitsivat.
  6. Harjoittele kaverin kanssa palkkaneuvotteluja etukäteen. Mitä arkisemmalta rahasta puhuminen alkaa tuntua, sitä vähemmän jännität neuvotteluissa.
  7. Mitä lyhyempään pestiin olet menossa, sitä enemmän palkkaa kannattaa pyytää.

Lähteet: womenintheworkplace.com, Ompeluseura, jutun haastateltavat

Käyttäjä13978
Seuraa 
Liittynyt14.1.2018

Meribiologi, sosionomi ja valtiotieteilijä paljastavat palkkansa ja sen, miten neuvottelivat siitä

Kun minä vaihdan työpaikkaa, pyydän (vanha palkka x neliöjuuri 2). Aina ei tärppää, mutta on tärpännyt jopa niin, että tulin takaisin vanhalle työnantajalle (toki eri tehtävään) ja palkka oli siten 2 kertaa entinen palkka. Olen mies. Kyllä Suomessa palkka asettuu pitkässä juoksussa sille tasolle, jolle se kuuluu. Sitten sitä on vaikea enää nostaa, paitsi työn vaativuutta tai esimiestasoa nostamalla. Mutta sitä eivät kaikki edes halua, sillä se vaatii aina enemmän työtunteja ja siten vapaa-ajan...
Lue kommentti

Vuonna 1918 suomalainen duunari paiski jopa 70 päivää enemmän töitä kuin nykyään.

Ah, äskettäin alkanut vuosi 2018 on todellinen vapaapäiväkikkailijan unelma: työntekijät pääsevät nauttimaan peräti kahdeksasta arkivapaasta

Raskaan työn raatajia ilahduttaa, että uudenvuodenpäivä, pitkäperjantai, toinen pääsiäispäivä, vappu, helatorstai, itsenäisyyspäivä, joulupäivä ja tapaninpäivä osuvat kaikki arkipäiville. Vain loppiainen osui tänä vuonna lauantaille!

Kyllä meitin kelpaa. Peruspalkansaajalle arkivapaat tarjoavat mahdollisuuden pitkiin viikonloppuihin. Esimerkiksi vappupäivä on tiistaina, jolloin erityispitkän viikonlopun saa ottamalla maanantaille ylimääräisen vapaan.

Vaikka työelämän kuormittavuuden kasvusta puhutaan jatkuvasti, lomien osalta suomalaisilla työssäkäyvillä menee aika mainiosti – ainakin, jos vertailukohdaksi otetaan sadan vuoden takainen meno.

Silloin ei pahemmin lomakikkailtu.

Vuosipalveluksessa oleville taattiin kuitenkin viikon vuosiloma.

Sunnuntai viikon ainoa lepopäivä

Vuonna 1918 suomalaisten almanakassa oli peräti 304 työpäivää Yliopiston almanakkatoimiston mukaan. Työviikko oli kuusipäiväinen ja sunnuntai viikon ainoa lepopäivä.

1865 voimaan tulleen palkollissäännön perusteella vuosipalveluksessa oleville taattiin kuitenkin viikon vuosiloma, minkä jälkeen vuositasolla työpäiviä kertyi likimäärin 298.

Otetaanpa pieni katsaus vastaaviin lukuihin vuonna 2018: kalenterissa työpäiviä 253, työviikko viisipäiväinen ja keskimääräinen vuosiloman pituus viisi viikkoa. Nykypalkansaajalle kertyy siis vuodessa noin 228 työpäivää.

Karkeasti yksinkertaistettuna voidaan siis sanoa, että  sata vuotta sitten suomalainen väänsi hommia vuodessa 70 päivää enemmän kuin nyt.

Se ei ole ihan vähän.

Hyvää Johannes Kastajan päivää!

Sata vuotta sitten riuskan työnteon keskelle mahtui toki pieniä valonpilkahduksia: vuoden 1918 almanakka osoittaa, että työpäiville osuvia arkivapaita oli yhteensä yhdeksän.

Suomalaisten nykyiset lomat ovat vuosikymmenien mittaisen väännön tulos.

Uudenvuodenpäivän, helatorstain sekä pääsiäis- ja jouluvapaiden lisäksi työn sankarit saivat levätä laakereillaan lauantaina 23. maaliskuuta Marian ilmestyspäivän kunniaksi. Heti toinen mahdollisuus avautui maanantaina 2. toukokuuta toisen helluntaipäivän vuoksi. Maanantaina 24. kesäkuuta kansa lorvaili luvan kanssa Johannes Kastajan päivänä, joka nykyään tunnetaan paremmin juhannuksena.

Sen sijaan vappu- ja itsenäisyyspäivän vapaita ei sata vuotta sitten tunnettu.

Suomalaisten nykyiset lomat ovat vuosikymmenien mittaisen väännön tulos. 1922 säädettiin ensimmmäinen työsopimuslaki, joka takasi työntekijöille vähintään seitsemän päivän mittaisen vuosiloman.

Nykyisenmittaisia kesälomia alettiin viettää vasta 1970-luvulla. Työntekijöille kertyy lomia kaksi ja puoli päivää jokaista työssäolokuukautta kohti, kun on ollut työsuhteessa yli vuoden.

HUOM! On hyvä muistaa, että Suomesta löytyy neljännesmiljoona ihmistä, joille vuosiloma on lähinnä etäinen käsite. Heidän joukossaan on muun muassa freelancereita, itsensä työllistäjiä ja yrittäjiä.