Sari opiskeli myös taiteiden maisteriksi. ”Nyt valmistuvilla vaatesuunnittelijoilla on paljon paremmat lähtökohdat. Jos tekee hienon duunin, sen voi saada heti koko maailman nähtäväksi.” Kuvat: Satu Kemppainen ja Juha Salminen
Sari opiskeli myös taiteiden maisteriksi. ”Nyt valmistuvilla vaatesuunnittelijoilla on paljon paremmat lähtökohdat. Jos tekee hienon duunin, sen voi saada heti koko maailman nähtäväksi.” Kuvat: Satu Kemppainen ja Juha Salminen

Yhä useampi kohtaa saman kuin Sari, Niko ja Riitta: he ovat opiskelleet itselleen ammatin, mutta kukaan ei enää tarvitsekaan alan osaajia.

Vaatesuunnittelija Sari Hirvonen, 46, perusti oman firman, kun työt loppuivat.

”Lapsena luin jostain, että Monacon prinsessa Stéphanie oli suunnitellut uimapukumalliston. Ajattelin, että vitsit, tuollaistakin voi tehdä. Tuollaiseksi haluan. Ajattelin, että matkustelisin ja piirtelisin paljon. Elämä olisi vähän kuin Kauniissa ja rohkeissa.

Luovaan työhön ei osattu pienessä kaupungissa niin kannustaa. Helsingissä oli Ateneum ja Armi Ratia. Se oli ihan eri asia. 1980-luvun Joensuu ei ollut mikään muodin mekka. Ei kukaan tiennyt, mitä vaatesuunnittelija tekee. Vaatteitahan ostettiin kaupasta.

Valmistuin vaatetussuunnittelijaksi Joensuun käsi- ja taideteollisesta oppilaitoksesta. Kun pääsin opiskelemaan Lahden muotoiluinstituuttiin, tuntui, että taivas aukeni. Oli samanlaista jengiä, ja työhön kannustettiin. Olin varma, että minusta tulee uusi Jukka Rintala.

Pääsin Stockmannille kesätöihin. Jäin siitä assistentiksi ja sitten tavaratalon omien merkkien suunnittelijaksi. Suunnittelijamäärä lisääntyi koko ajan. Tuntui, että olin päässyt niin huipputaloon, että kaikki on mahdollista. Ajattelin, että tässä ollaan eläkeikään asti.

”Ei kukaan tiennyt, mitä vaatesuunnittelija tekee. Vaatteitahan ostettiin kaupasta.”

Vuonna 2007 muutin rakkauden perässä Kuopioon. Jos en olisi ollut niin rakastunut, olisin varmaan miettinyt kahdesti, kannattaako lähteä.

En tiennyt, mitä tekisin. Menin sitten avoimeen yliopistoon lukemaan kasvatustieteitä, ja sattumalta vaatetusmuotoilun puolelta avautui opettajan paikka.

Äitiysloman jälkeen opetustunnit rupesivat vähenemään. Ensin etsin syytä itsestäni. Olenko tehnyt hommat niin huonosti? Alkoi hävettää, ja mietin, että vähänkö olen luuseri.

Olin kuitenkin opiskellut ja maksanut opintolainaa niin kauan, että halusin vielä tehdä oman alan töitä. Rakastan muotia ja tätä alaa.

Huhtikuussa 2014 perustin Excuse My BonBon -vaatemerkin. Kohderyhmäni olivat kurvikkaat naiset, koska tuntui, että sellaiselle olisi oikeasti tilausta. Halusin suunnitella vaatteita, joissa ei sulauduta tapettiin.

Epäröin totta kai aluksi. Eniten pelotti taloudellinen puoli. Mutta onneksi uskalsin, ja onneksi mies otti vetovastuun perheestä. Yrittäminen on tuonut paljon itsevarmuutta: hei, osaankin oikeasti jotain.

Nykyään yrittäjyyttä tarjotaan kaikille opiskelijoille. Mutta ei kaikista ole yrittäjiksi: kaikki eivät ole valmiita paineeseen ja jatkuvaan epävarmuuteen. Minä olen hyvä suunnittelija, mutta talousasiat eivät todellakaan ole heiniäni. En osaa koodata, ja on pakko pyytää apua.

”Ei kaikista ole yrittäjiksi.”

Pystyn nyt maksamaan laskut ja tekemään seuraavan malliston, mutta ei tässä voi vielä henkseleitä paukutella tai nostaa itselleen hirveitä palkkoja. Lapsilisät ovat ainoa varma tulo. Mitä jos tämä ei lähdekään pyörimään? Toisaalta se pistää yrittämään enemmän.

Työ on iso osa persoonaani. Lomallakin putkahtelee ideoita, enkä pidä sitä pahana. Jos joutuisin nyt lopettamaan, tuntuisi, että osa minuudesta menee.”


”En usko, että ympäristö kestää sitä, että vaihdamme kalusteita muutaman vuoden välein”, Niko sanoo.

Puuseppä Niko Lindgren, 31, haluaisi tehdä omien arvojensa mukaista työtä. Vaikeinta on tehdä laadun sijaan halvalla ja nopeasti.

”Kun täytin kolmekymmentä, tajusin, etten ehkä elä sellaista elämää kuin olin kuvitellut tässä iässä eläväni. Olen tavallisesta työläisperheestä, ja molemmat vanhempani tekevät vuorotyötä. Ajattelin itsekin, että arjen ja työvuorojen yhteensovittaminen olisi isoin haaste isona. En kuvitellut, että isoin haaste olisikin se, että työt loppuvat kesken tai että on paine perustaa yritys, koska se on ainoa tapa tehdä töitä.

Nuorempana olin kiinnostunut teatterista ja valokuvauksesta. Ajattelin, että teatteri on liian taiteellista, joten lähdin opiskelemaan valokuvausta Englantiin. Se tuntui hyvältä ja hommat etenivät.

Kun valmistuin, olin töissä valokuvausliikkeessä. Skannasin kuvia ja kehitin filmejä. Se oli ihan hyvää hommaa, mutta ajatus oli usein se, että jos myydään postikortin kokoinen kuva vanhukselle, ei ole mitään väliä, miltä se näyttää tai onko kuvankäsittely tehty hyvin.

Turhauduin siihen asenteeseen. Ajattelin, että puuseppänä pääsisin tekemään jotain konkreettista. Näkisin heti, kun jokin on tehty hyvin.

Kun hain puuseppäkouluun, pääkaupunkiseudulla puhuttiin, että täällä on aika vähän työpaikkoja. Muualla sanottiin, että moni työllistyy paikallisiin firmoihin jo ennen kuin on valmistunut. Sehän kuulostaa hyvältä, ajattelin.

”Monet firmat eivät uskalla palkata, koska työntekijöistä on vaikea päästä eroon, jos hommat loppuvat.”

Valmistumisen jälkeen hommia on ollut, mutta parin kuukauden pätkissä. Nyt olen ollut työttömänä vuodenvaihteesta lähtien. Monet firmat eivät uskalla palkata, koska työntekijöistä on vaikea päästä eroon, jos hommat loppuvat. Totta kai se turhauttaa.

Olen koulutukseltani puuseppä artesaani. Tunnistan eri puulajeja ja tiedän paljon pintakäsittelystä, mutta siitä ei ole kentällä kauheasti hyötyä. Vaikka firman sivuilla olisi kuva käsihöylästä, josta lentää lastuja, huonekaluja ei tehdä puusta vaan levymateriaaleista, kuten lastulevystä. Monen asenne on se, että ei tämä ole puusepän verstas, täällä vain laitetaan standardimitoitettuja osia kasaan.

Olen aina ajatellut, että työ on aika tärkeä osa elämääni. Siksi tuntui hirveältä sokilta, että monessa työpaikassa ihmiset eivät olleetkaan kiinnostuneita työstä tai työnjäljestä. Ajateltiin, että tehdään nyt vain tämä tilaus ja jos joku palauttaa sen, tehdään uudestaan. Tärkeintä on, että pyörät pyörivät.

On saatu ihmiset hyväksymään, että tämä nyt on tällaista ja muovipinnat on helppo pitää puhtaina. Jokuhan siitä hyötyy, kun tehdään halvemmalla ja nopeammin.

On hirveän iso joukko ihmisiä, joilla ei olisi ikinä varaa ostaa suomalaisen puusepän käsin tekemiä huonekaluja. Mutta totuus on se, ettei kellään pitäisi olla varaa ostaa huonekaluja, jotka päätyvät puolen vuoden päästä kaatopaikalle.

Työntekijänä toivoisin, että saisin tehdä kestävää. Ei minulla silti ole vaihtoehtoa olla tekemättä töitä. Voin vain pyrkiä tekemään parhaani annetuissa rajoissa.

”Kellään ei pitäisi olla varaa ostaa huonekaluja, jotka päätyvät puolen vuoden päästä kaatopaikalle.”

Kun olin nuorempi, opinto-ohjaajilla oli käsitys, että koulutus kannattaa. Mutta ei se ole taattua. Kukaan sukupolveni edustaja ei kuvittele, että usean alan opiskelu tarkoittaisi juuri mitään työmarkkinoilla.

Tälläkin alalla yritetään ajaa yrittämisen pariin. Mutta jos joku perustaa yrityksen, ei se tarkoita, että hänelle olisi yhtäkkiä töitä. Hänelle ei vain tarvitse maksaa työttömyystukea.

Toivoisin, että elämä olisi työtä ja työ elämää. Nykyään on paljon mielenterveysongelmia, koska ihmiset eivät tunne, että heidän tekemisillään on mitään arvoa.

Välillä uravalinta on kaduttanut, mutta ei koskaan silloin, kun teen näitä töitä. Kun pääsen puusepän hommiin, tiedän, että nyt teen sitä, missä tunnen olevani hyvä.”


Työhaastatteluihin pääsy on antanut Riitalle toivoa. ”Hyväksyn sen, että kilpailu on kovaa. En voi jäädä murehtimaan, miksi minua ei palkata.”

Kun Riitta Soinola, 49, aloitti sihteerin työt 20 vuotta sitten, sihteerit olivat pomojen luottohenkilöitä. Nyt suuri osa alan työpaikoista on kadonnut.

”Kun hain nuorena kesätöitä, sain valita, minne menen. Ajattelin, että muissakin töissä on yhtä kivaa ja ihanaa. En osannut edes ajatella, että kouluttautuisin johonkin ammattiin, eikä töitä olisikaan. Silloin oli selvää, että mitä korkeampi koulutus, sitä parempi työ.

Valmistuin fysioterapeutiksi vuonna 1991, kun oli pahin lama-aika. En saanut niitä töitä, joten ajattelin, että kouluttaudun lisää. Luin itseni työn ohella yo-merkonomiksi, tradenomiksi ja suoritin pari vuotta sitten vielä ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon. Se antoi varmuutta. Minullahan on kolme koulutusta, töitä löytyisi varmasti. Ei tullut mieleenkään, ettei sihteerin töitä enää olisi.

Kun olin nuorempi, toimitusjohtajan sihteerin titteli kuulosti hienolta. Ajattelin, että työ on puhelimeen vastaamista jakkupuvussa. Kyllä se luulo siitä karisi.

”Ei tullut mieleenkään, ettei sihteerin töitä enää olisi.”

Olen ollut sihteerinä kaksikymmentä vuotta, muun muassa osastosihteerinä, ostosihteerinä ja johdon assistenttina. Ei se koskaan lapsuuden haaveammattini ollut, mutta olen viihtynyt.

Henkilösihteerinä hoidin joskus hyvin henkilökohtaisiakin asioita, hain puvun pesulasta ja hoidin pankkiasioita. Työhön piti olla oikea asenne. Kun tuli työtehtävä, ei voinut sanoa ei. Se oli myös luottamustehtävä.

Henkilösihteerin työ on kuin avioliitto. Jos kemiat eivät kohtaa, työnteosta ei tule mitään.

Sihteerin rooli on muuttunut viime vuosina enemmän koordinaattorin ja kehittäjän suuntaan. Nuoret ovat niin omatoimisia, etteivät he välttämättä tarvitse sihteeriä.

Jäin työttömäksi viime syksynä. Se oli sokki, mutta en masentunut. Olin ollut äitiysloman jälkeen 18 vuotta töissä, enkä koskaan ollut pitänyt esimerkiksi vuorotteluvapaata. Nyt minulla oli aikaa lukea, ulkoilla, käydä jumpassa ja taidenäyttelyissä ja tietysti lähettää työhakemuksia.

Ennen joulua olin lähettänyt 120 työhakemusta. Aluksi mietin, mikä on vikana, kun minua ei valita. Hakijoita vain on niin paljon. Yhtä paikkaa voi hakea 100–200 hakijaa, parhaimmillaan 500. Pitää olla jokin juttu, että erottuu joukosta.

Hain myös jouluapulaiseksi Alkoon ja Stockmannille. Pääsin haastatteluun, mutta eivät ne minua palkanneet. Silloin tuli sellainen olo, että tässäkö tämä nyt oli.

Olin aina ollut varma, että kyllä tekevä työtä löytää. Nyt tajusin, ettei se niin itsestään selvää olekaan. Minulla on sen verran työkokemusta ja koulutusta, että moni palkkaa mieluummin nuoremman, jolle ei tarvitse maksaa niin paljon. Kunpa jokin yritys tajuaisi, millainen rikkaus on, että on jo tämän ikäinen. Vielä pitäisi tehdä 15 vuotta töitä ennen eläkkeelle jäämistä.

”Nuoret ovat niin omatoimisia, etteivät he välttämättä tarvitse sihteeriä.”

Kun aloitin sihteerin työt, oli vielä kirjoituskoneita ja fakseja. Tietokoneet olivat juuri tulleet. Ei sitä osannut ajatella, että teknologian kehitys olisi näin huimaa ja robotit voisivat tehdä sihteerin työt. Ne osaavat tehdä mitä vain, mutta kyllä ihmistäkin tarvitaan. Sihteeri on yksi yrityksen käyntikorteista. Sellaiseen ei kylmä kone pysty.

On sääli, että sihteerin työt ovat vähentymässä, koska olen tykännyt tehdä tätä työtä. Olen ollut osa organisaatiota ja ylpeä työstäni. En ole koskaan väheksynyt sitä. Eikö sille ole enää tilausta?

Muutokseen on sopeuduttava. Työttömyys on ollut ihan terve kokemus, joka monen muunkin pitäisi kokea. Ihmiset valittavat nykyään liikaa ja aivan turhista asioista. Jo se on aikamoista, että saa mennä töihin. Moni olisi kiitollinen siitäkin.

Toivon, että saan vielä tehdä assistentin töitä. Tiedän monia, jotka ovat tässä vaiheessa opiskelleet lähihoitajiksi. Se on arvokasta ja rankkaa hommaa, enkä väheksy sitä yhtään, mutta minulla on jo riittävän monta tutkintoa.”

Tästä on kyse

  • Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa ammateista, joiden työntekijöistä on nyt eniten ylitarjontaa. Kärjessä olivat muun muassa sihteerin, vaatturin, huonekalupuusepän, kuvataiteilijan ja vaatesuunnittelijan ammatit.
  • Etlan arvion (2015) mukaan kone saattaa hoitaa tulevaisuudessa joka kolmannen työt. Suurimmassa vaarassa ovat esimerkiksi myyjien, sihteerien, pankkitoimihenkilöiden ja tilintarkastajien työnkuvat.
  • Itsepalveluyhteiskunnassa hoidamme itse yhä useamman niistä tehtävistä, joissa joku ennen palveli: ruokaostokset, pankkiasiat, lähtöselvityksen.
  • Tilastokeskuksen mukaan (2013) viidennes itsensätyöllistäjistä on päätynyt yrittäjiksi olosuhteiden pakosta. Kulttuuri- ja käsityöammateissa toimivista itsensätyöllistäjistä pakkoyrittäjiä on joka kolmas.
  • Nuorisobarometrin (2013) mukaan enemmistö 15–29-vuotiaista pitää työn sisältöä tärkeämpänä kuin palkkaa. Työltä odotetaan itsensä toteuttamista.
  • Professori Juha T. Hakala on todennut, että nykypäivän työelämässä on paljon ylilaatua. Hän uskoo, että selvitäkseen tehostamisen paineesta on opeteltava laskemaan tasoa ja ajattelemaan, että vähempikin riittää.

Teemme juttua väkivallan uhkasta töissä. Jos olet hoitoalan ammattilainen, vastaa kyselyymme – autat jutunteossa!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Suomalaiset lastentarhanopettajat ovat syyskuussa julkistetun selvityksen mukaan palkkakuopassa. Helsingissä asuva Anna-Riikka Hiekkala piti viikon ajan päiväkirjaa menoistaan.

Maamme talous on nousussa, jee! Sen näkee uutisista: ennusteet ovat optimistisia ja Juha Sipilä kiertää maailmalla kertomassa ilosanomaa kilpailukykysopimuksesta.

Jos sattuu olemaan töissä kunnallisella alalla, kuten lastentarhanopettaja Anna-Riikka ”Ansku” Hiekkala, kilpailukykyloikan huomaa konkreettisesti.

– Tuntuuhan se selkänahassa! En tiedä, mikä osuus kikyllä on talouskasvussa, mutta ovathan he säästäneet lomarahani ja saaneet viikossa puoli tuntia lisää työpanostani…

Anskulle lomarahojen leikkaus tarkoitti sitä, että ulkomaanmatka jäi tänä vuonna väliin. Hän pärjää 2600 euron kuukausipalkallaan, mutta joutuu olemaan tarkkana rahankäytöstään.

– Pystyn tekemään yhden isomman ostoksen kuussa. Tässä kuussa käyn kampaajalla, joten en osta nyt joogasalille korttia; sen vuoro on ensi kuussa.

Lastentarhanopettajat eivät ole ennen lomarahojen leikkaustakaan rypeneet rahassa. Tuoreen kansainvälisen vertailun mukaan ammattikunta tienaa Suomessa hämmästyttävän vähän. Enemmän kuin Virossa ja Kreikassa, mutta vähemmän kuin vaikkapa Ruotsissa, Portugalissa, Italiassa tai USA:ssa.

Anskun työvaatteista tuppaavat polvet kulumaan – vaikka yleensä ne ovat lapset, jotka keräävät lelut lattialta!
Anskun työvaatteista tuppaavat polvet kulumaan – vaikka yleensä ne ovat lapset, jotka keräävät lelut lattialta!

Anskun palkkaa nostavat ikälisät ja päiväkodin varajohtajuus, mutta lastentarhanopettajan alkupalkka on 2300 euroa, ja sillä pärjäily alkaa olla pääkaupunkiseudulla jo taitolaji. Työ on kyllä mielekästä, mutta Anskun karvat nousevat pystyyn, kun joku mainitsee sanan ”kutsumusammatti”.

– Paljon kuulee ”Mitä ne muijat valittaa, itsehän ne alansa valitsevat” -kommentteja. Joo, tiesin toki pienestä palkasta. Mutta tiesin myös, että haluan tehdä tätä työtä, ja palkan suhteen olen optimistinen, että tilanne vielä muuttuu. Kyllä monista mielekkäistä töistä maksetaan kunnolla.

Wanted: monta pätevää lastentarhanopettajaa

Ansku on kysytty ammatti-ihminen: lastentarhanopettajista on pääkaupunkiseudulla huutava pula. Nimenomaan yliopistokoulutetuista lastentarhanopettajista – esiopetukseen ei kelpaa sosionomin ammattikorkeakoulutus, johon kuuluu vähemmän varhaiskasvatuksen opintoja.

Esimerkiksi Anskun syntymäkaupungissa Jyväskylässä tilanne on eri: hakijoita on enemmän kuin avoimia virkoja. Monet muuttavatkin työuransa aluksi pääkaupunkiin ja palaavat kotipaikkakunnilleen, kun saavat sieltä vakipaikan.

– Se on ihan ymmärrettävää. Jos haluaa vaikka perustaa perheen ja ostaa asunnon, niin se on Helsingissä paljon vaikeampaa. Helsinki-lisä palkassa voisikin olla yksi ratkaisu.

Toinen ratkaisu olisi Anskun mielestä se, että siirryttäisiin opetusalan työehtosopimukseen, jolloin palkat nousisivat luokanopettajien tasolle. Ansku on opiskellut maisterintutkinnonkin, kiinnostuksen ja laajempien uranäkymien vuoksi. Hänestä palkkaa pitäisi maksaa koulutuksen mukaan.

– Moni vanhempi kuitenkin arvostaa sitä, että heidän lastaan hoitaa maisteri.

Maanantai

Ruokaostokset 17 €

Olen pienentänyt ruokamenoja niin, että pyrin ostamaan kerran viikossa koko viikon ruokatarpeet. Yleensä kauppaan menee noin viisikymppiä viikossa. Tällä viikolla meni vähemmän, kun tein maanantain ostoksista melkein koko viikoksi kasvissosekeittoa. Töissä syön lounaan lasten kanssa: ruokailu on osa pedagogiikkaa.

Alun perin minusta piti tulla erityisopettaja, mutta kun menin lukion jälkeen koulunkäyntiavustajaksi, mieli muuttui. Huomasin hakeutuvani aina pienimpien oppilaiden pariin. Pienten kanssa pääsee oikeasti vaikuttamaan siihen, millaisia ihmisiä heistä kasvaa ja millaiset tyypit tätä yhteiskuntaa muutaman kymmenen vuoden päästä pyörittävät.

Citypäiväkodin sisäpihalla riittää ääntä: päiväkodin vieressä on koulu.
Citypäiväkodin sisäpihalla riittää ääntä: päiväkodin vieressä on koulu.

Tiistai

Mekko työvaatteeksi 35 €

Pidän töissä omia vaatteita. Leggingssejä ja farkkuja menee vuodessa useammat; ne kuluvat nopeasti polvista. Vaatteet ovat muutenkin kovalla kulutuksella, kun niitä pitää pestä usein.

En ole mikään kova shoppailija, en harrasta esimerkiksi sisustamista. Mutta asumiseen menee paljon rahaa: maksan yksiöstäni 700 euroa vuokraa. Sillä rahalla lyhentäisin asuntolainaakin, mutta lainaa ei saa, jos ei pysty säästämään kymmentä prosenttia asunnon hinnasta.

Tässä näkyvät tietysti omat prioriteettini. Pakollisten menojen ja normaalin elämisen jälkeen joustonvaraa on noin satanen kuussa, ja olen kerryttänyt sillä mieluummin matkatiliä kuin asuntosäästötiliä. Ja haluan asua keskustassa, lähellä palveluita ja tapahtumia.

Keskiviikko

Torilta riisipiirakoita kylään viemisiksi 8 €

Minulla on kavereita monelta eri alalta. Useimmat ystäväni ovat ihan eri tuloluokissa kuin minä, mutta ei se vaikuta asioihin. Jos he lähtevät risteilylle, järjestän niin, että pääsen mukaan; säästän jostain muusta. Ja jos kutsun ihmisiä kylään, tarjoan kyllä ruuat ja juomat, vaikka tienaankin vähemmän.

Torstai

0 €

Tosi hauskaa ja antoisaahan tämä työ on. Minulla on tällä hetkellä 6-vuotiaiden ryhmä, ja heidän oppimistaan on hienoa seurata. Syntyy hyviä keskustelujakin.

Työ on muuttunut kymmenessä vuodessa tosi paljon. Uudessa varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmassa painotetaan pedagogista osaamista. Kaiken toiminnan pitää olla mietittyä, perusteltua ja lapsista lähtevää: mitä he haluavat oppia. Minusta se on hyvä! Enää ei aikuinen voi vain päättää, että syksyisin meillä tehdään siiliaskarteluja.

Kuormittavaa on se, että aika ja rahkeet eivät tunnu riittävän. Yhteistyötä vanhempien kanssa on tullut paljon lisää. Lisäksi pitäisi löytyä aikaa suunnitteluun, ja koko ajan haluaisi tietysti olla läsnä omassa ryhmässään. Resursseistahan tämä on kiinni. Onneksi meillä Helsingissä on ollut toistaiseksi hyviä päättäjiä, ja ryhmäkokojen kasvatus saatiin sentään estettyä.

Perjantai

After work (2 olutta) 14 €

Harrastusten lisäksi rahaa menee ulkona käymiseen ja ravintolassa syömiseen, ehkä kerran viikossa. Kyllä siihen on varaa, kun on muuten tarkkana.

Perjantaisin on myös telinevoimistelupäivä: olen elvyttänyt vanhaa harrastusta. Arabialainen ja kärrynpyörä menevät jo, voltti ei vielä. Harrastan lisäksi joogaa, kuntosalia ja uimista. Uimahalli ja kuntosali ovat kaupungin työntekijälle edullisempia – mitään Elixian kuntosalikorttia en pystyisi ostamaan muiden harrastusmaksujen lisäksi.

Anna-Riikka haluaa asua keskustassa, ja vuokraan menee paljon rahaa. "Toisaalta kävelen paljon ja liikun pyörällä pitempiäkin matkoja, ja säästän bussilipun hinnan."
Anna-Riikka haluaa asua keskustassa, ja vuokraan menee paljon rahaa. "Toisaalta kävelen paljon ja liikun pyörällä pitempiäkin matkoja, ja säästän bussilipun hinnan."

Lauantai

Ruokakauppa (leivontatarvikkeet kaverin synttärikakkuun) 29 €

Tein kaverille synttärilahjaksi puolukka-kinuskikakun. Kavereita on viime aikoina ruvennut kiinnostamaan minun työni, kun heille on syntynyt pieniä lapsia.

Minun työni on kasvattaa ja opettaa ensisijaisesti lapsia, mutta ehkä siinä joku vanhempikin poimii jotain samalla. Painotan aina samaa juttua: sitä, että lapsia pitää opettaa reiluuteen. He eivät opi sitä keskenään, ja vaikka osaisi kuinka hienosti lukea ja kirjoittaa, ei saa kavereita, jos ei osaa ottaa muita huomioon. Aikuisten täytyy näyttää mallia, miten toisia kohdellaan. Mutta ei se ole kaikille vanhemmillekaan itsestään selvää. Aika paljon näkyy itsekeskeisyyttä: että kun meillä on kiire tai huono aamu, niin pilataan sitten muidenkin aamu tulemalla myöhässä tai kesken toiminnan.

Sunnuntai

Ruokakauppa 7 €

Vaikka rahat ovat tiukalla, ostan aina luomua, kun pystyn. Koetan miettiä hiilijalanjälkeä. Samasta syystä pyöräilen pitempiäkin matkoja ja kävelen paljon. Siinä säästää myös rahaa, kun ei tarvitse joukkoliikennelippua. Jos muuttaisin Vantaalle, kuten monet neuvovat, joutuisin maksamaan hintavan seutulipun ja lopputulos voisi olla yhtä kallis.

Anna-Riikan viikon menot yhteensä: 110 euroa

  • 31-vuotias lastentarhanopettaja.
  • Kotoisin Jyväskylästä, asuu Helsingissä.
  • Seurustelee, asuu yksin.
  • Harrastaa liikuntaa ja nauttii ystävien seurasta.
Käyttäjä11004
Seuraa 
Liittynyt15.10.2017

Ei lomamatkaa tänä vuonna, kiitos kikyn – miten riittävät lastentarhanopettajan rahat?

Aikamoista jeesustelua. Kaikilla vanhemmilla ei ole varaa ostaa lapsilleen osakkeita tai laittaa pesämunaa rahastoon, vaan nuoret joutuvat opiskelemaan lainarahan turvin tai kustantamaan monen vuoden opiskelunsa työnteolla. Näillä palkoilla ei sijoitustoimintaan todellakaan paljon jää. Tähän saakka lomarahoista on voinut laittaa vähän "sivuun", mutta kiky vei meiltä nyt senkin. Tervetuloa kokeilemaan kulkemista lastentarhanopettajan saappaissa. Loppuu moiset höpinät.
Lue kommentti
Käyttäjä10926
Seuraa 
Liittynyt14.10.2017

Ei lomamatkaa tänä vuonna, kiitos kikyn – miten riittävät lastentarhanopettajan rahat?

Lastentarhanopettajatkin voisivat opetella oman talouden hoitoa. Vuokralla asuminen ja sijoittamatta jättäminen suurimmat mokat oman talouden hoidossa. Molemmat taidot pitäisi saada jo kodin peruina kotikasvatuksen tuloksena ja niihin pitäisi paneutua toden teolla heti kun työpaikka löytyy opiskelujen jälkeen. Opiskeluaikoinahan noille lapsuudenkodissa aloitettujen sijoitustoimintojen tuotoille on jo käyttöä.
Lue kommentti