Sari opiskeli myös taiteiden maisteriksi. ”Nyt valmistuvilla vaatesuunnittelijoilla on paljon paremmat lähtökohdat. Jos tekee hienon duunin, sen voi saada heti koko maailman nähtäväksi.” Kuvat: Satu Kemppainen ja Juha Salminen
Sari opiskeli myös taiteiden maisteriksi. ”Nyt valmistuvilla vaatesuunnittelijoilla on paljon paremmat lähtökohdat. Jos tekee hienon duunin, sen voi saada heti koko maailman nähtäväksi.” Kuvat: Satu Kemppainen ja Juha Salminen

Yhä useampi kohtaa saman kuin Sari, Niko ja Riitta: he ovat opiskelleet itselleen ammatin, mutta kukaan ei enää tarvitsekaan alan osaajia.

Vaatesuunnittelija Sari Hirvonen, 46, perusti oman firman, kun työt loppuivat.

”Lapsena luin jostain, että Monacon prinsessa Stéphanie oli suunnitellut uimapukumalliston. Ajattelin, että vitsit, tuollaistakin voi tehdä. Tuollaiseksi haluan. Ajattelin, että matkustelisin ja piirtelisin paljon. Elämä olisi vähän kuin Kauniissa ja rohkeissa.

Luovaan työhön ei osattu pienessä kaupungissa niin kannustaa. Helsingissä oli Ateneum ja Armi Ratia. Se oli ihan eri asia. 1980-luvun Joensuu ei ollut mikään muodin mekka. Ei kukaan tiennyt, mitä vaatesuunnittelija tekee. Vaatteitahan ostettiin kaupasta.

Valmistuin vaatetussuunnittelijaksi Joensuun käsi- ja taideteollisesta oppilaitoksesta. Kun pääsin opiskelemaan Lahden muotoiluinstituuttiin, tuntui, että taivas aukeni. Oli samanlaista jengiä, ja työhön kannustettiin. Olin varma, että minusta tulee uusi Jukka Rintala.

Pääsin Stockmannille kesätöihin. Jäin siitä assistentiksi ja sitten tavaratalon omien merkkien suunnittelijaksi. Suunnittelijamäärä lisääntyi koko ajan. Tuntui, että olin päässyt niin huipputaloon, että kaikki on mahdollista. Ajattelin, että tässä ollaan eläkeikään asti.

”Ei kukaan tiennyt, mitä vaatesuunnittelija tekee. Vaatteitahan ostettiin kaupasta.”

Vuonna 2007 muutin rakkauden perässä Kuopioon. Jos en olisi ollut niin rakastunut, olisin varmaan miettinyt kahdesti, kannattaako lähteä.

En tiennyt, mitä tekisin. Menin sitten avoimeen yliopistoon lukemaan kasvatustieteitä, ja sattumalta vaatetusmuotoilun puolelta avautui opettajan paikka.

Äitiysloman jälkeen opetustunnit rupesivat vähenemään. Ensin etsin syytä itsestäni. Olenko tehnyt hommat niin huonosti? Alkoi hävettää, ja mietin, että vähänkö olen luuseri.

Olin kuitenkin opiskellut ja maksanut opintolainaa niin kauan, että halusin vielä tehdä oman alan töitä. Rakastan muotia ja tätä alaa.

Huhtikuussa 2014 perustin Excuse My BonBon -vaatemerkin. Kohderyhmäni olivat kurvikkaat naiset, koska tuntui, että sellaiselle olisi oikeasti tilausta. Halusin suunnitella vaatteita, joissa ei sulauduta tapettiin.

Epäröin totta kai aluksi. Eniten pelotti taloudellinen puoli. Mutta onneksi uskalsin, ja onneksi mies otti vetovastuun perheestä. Yrittäminen on tuonut paljon itsevarmuutta: hei, osaankin oikeasti jotain.

Nykyään yrittäjyyttä tarjotaan kaikille opiskelijoille. Mutta ei kaikista ole yrittäjiksi: kaikki eivät ole valmiita paineeseen ja jatkuvaan epävarmuuteen. Minä olen hyvä suunnittelija, mutta talousasiat eivät todellakaan ole heiniäni. En osaa koodata, ja on pakko pyytää apua.

”Ei kaikista ole yrittäjiksi.”

Pystyn nyt maksamaan laskut ja tekemään seuraavan malliston, mutta ei tässä voi vielä henkseleitä paukutella tai nostaa itselleen hirveitä palkkoja. Lapsilisät ovat ainoa varma tulo. Mitä jos tämä ei lähdekään pyörimään? Toisaalta se pistää yrittämään enemmän.

Työ on iso osa persoonaani. Lomallakin putkahtelee ideoita, enkä pidä sitä pahana. Jos joutuisin nyt lopettamaan, tuntuisi, että osa minuudesta menee.”


”En usko, että ympäristö kestää sitä, että vaihdamme kalusteita muutaman vuoden välein”, Niko sanoo.

Puuseppä Niko Lindgren, 31, haluaisi tehdä omien arvojensa mukaista työtä. Vaikeinta on tehdä laadun sijaan halvalla ja nopeasti.

”Kun täytin kolmekymmentä, tajusin, etten ehkä elä sellaista elämää kuin olin kuvitellut tässä iässä eläväni. Olen tavallisesta työläisperheestä, ja molemmat vanhempani tekevät vuorotyötä. Ajattelin itsekin, että arjen ja työvuorojen yhteensovittaminen olisi isoin haaste isona. En kuvitellut, että isoin haaste olisikin se, että työt loppuvat kesken tai että on paine perustaa yritys, koska se on ainoa tapa tehdä töitä.

Nuorempana olin kiinnostunut teatterista ja valokuvauksesta. Ajattelin, että teatteri on liian taiteellista, joten lähdin opiskelemaan valokuvausta Englantiin. Se tuntui hyvältä ja hommat etenivät.

Kun valmistuin, olin töissä valokuvausliikkeessä. Skannasin kuvia ja kehitin filmejä. Se oli ihan hyvää hommaa, mutta ajatus oli usein se, että jos myydään postikortin kokoinen kuva vanhukselle, ei ole mitään väliä, miltä se näyttää tai onko kuvankäsittely tehty hyvin.

Turhauduin siihen asenteeseen. Ajattelin, että puuseppänä pääsisin tekemään jotain konkreettista. Näkisin heti, kun jokin on tehty hyvin.

Kun hain puuseppäkouluun, pääkaupunkiseudulla puhuttiin, että täällä on aika vähän työpaikkoja. Muualla sanottiin, että moni työllistyy paikallisiin firmoihin jo ennen kuin on valmistunut. Sehän kuulostaa hyvältä, ajattelin.

”Monet firmat eivät uskalla palkata, koska työntekijöistä on vaikea päästä eroon, jos hommat loppuvat.”

Valmistumisen jälkeen hommia on ollut, mutta parin kuukauden pätkissä. Nyt olen ollut työttömänä vuodenvaihteesta lähtien. Monet firmat eivät uskalla palkata, koska työntekijöistä on vaikea päästä eroon, jos hommat loppuvat. Totta kai se turhauttaa.

Olen koulutukseltani puuseppä artesaani. Tunnistan eri puulajeja ja tiedän paljon pintakäsittelystä, mutta siitä ei ole kentällä kauheasti hyötyä. Vaikka firman sivuilla olisi kuva käsihöylästä, josta lentää lastuja, huonekaluja ei tehdä puusta vaan levymateriaaleista, kuten lastulevystä. Monen asenne on se, että ei tämä ole puusepän verstas, täällä vain laitetaan standardimitoitettuja osia kasaan.

Olen aina ajatellut, että työ on aika tärkeä osa elämääni. Siksi tuntui hirveältä sokilta, että monessa työpaikassa ihmiset eivät olleetkaan kiinnostuneita työstä tai työnjäljestä. Ajateltiin, että tehdään nyt vain tämä tilaus ja jos joku palauttaa sen, tehdään uudestaan. Tärkeintä on, että pyörät pyörivät.

On saatu ihmiset hyväksymään, että tämä nyt on tällaista ja muovipinnat on helppo pitää puhtaina. Jokuhan siitä hyötyy, kun tehdään halvemmalla ja nopeammin.

On hirveän iso joukko ihmisiä, joilla ei olisi ikinä varaa ostaa suomalaisen puusepän käsin tekemiä huonekaluja. Mutta totuus on se, ettei kellään pitäisi olla varaa ostaa huonekaluja, jotka päätyvät puolen vuoden päästä kaatopaikalle.

Työntekijänä toivoisin, että saisin tehdä kestävää. Ei minulla silti ole vaihtoehtoa olla tekemättä töitä. Voin vain pyrkiä tekemään parhaani annetuissa rajoissa.

”Kellään ei pitäisi olla varaa ostaa huonekaluja, jotka päätyvät puolen vuoden päästä kaatopaikalle.”

Kun olin nuorempi, opinto-ohjaajilla oli käsitys, että koulutus kannattaa. Mutta ei se ole taattua. Kukaan sukupolveni edustaja ei kuvittele, että usean alan opiskelu tarkoittaisi juuri mitään työmarkkinoilla.

Tälläkin alalla yritetään ajaa yrittämisen pariin. Mutta jos joku perustaa yrityksen, ei se tarkoita, että hänelle olisi yhtäkkiä töitä. Hänelle ei vain tarvitse maksaa työttömyystukea.

Toivoisin, että elämä olisi työtä ja työ elämää. Nykyään on paljon mielenterveysongelmia, koska ihmiset eivät tunne, että heidän tekemisillään on mitään arvoa.

Välillä uravalinta on kaduttanut, mutta ei koskaan silloin, kun teen näitä töitä. Kun pääsen puusepän hommiin, tiedän, että nyt teen sitä, missä tunnen olevani hyvä.”


Työhaastatteluihin pääsy on antanut Riitalle toivoa. ”Hyväksyn sen, että kilpailu on kovaa. En voi jäädä murehtimaan, miksi minua ei palkata.”

Kun Riitta Soinola, 49, aloitti sihteerin työt 20 vuotta sitten, sihteerit olivat pomojen luottohenkilöitä. Nyt suuri osa alan työpaikoista on kadonnut.

”Kun hain nuorena kesätöitä, sain valita, minne menen. Ajattelin, että muissakin töissä on yhtä kivaa ja ihanaa. En osannut edes ajatella, että kouluttautuisin johonkin ammattiin, eikä töitä olisikaan. Silloin oli selvää, että mitä korkeampi koulutus, sitä parempi työ.

Valmistuin fysioterapeutiksi vuonna 1991, kun oli pahin lama-aika. En saanut niitä töitä, joten ajattelin, että kouluttaudun lisää. Luin itseni työn ohella yo-merkonomiksi, tradenomiksi ja suoritin pari vuotta sitten vielä ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon. Se antoi varmuutta. Minullahan on kolme koulutusta, töitä löytyisi varmasti. Ei tullut mieleenkään, ettei sihteerin töitä enää olisi.

Kun olin nuorempi, toimitusjohtajan sihteerin titteli kuulosti hienolta. Ajattelin, että työ on puhelimeen vastaamista jakkupuvussa. Kyllä se luulo siitä karisi.

”Ei tullut mieleenkään, ettei sihteerin töitä enää olisi.”

Olen ollut sihteerinä kaksikymmentä vuotta, muun muassa osastosihteerinä, ostosihteerinä ja johdon assistenttina. Ei se koskaan lapsuuden haaveammattini ollut, mutta olen viihtynyt.

Henkilösihteerinä hoidin joskus hyvin henkilökohtaisiakin asioita, hain puvun pesulasta ja hoidin pankkiasioita. Työhön piti olla oikea asenne. Kun tuli työtehtävä, ei voinut sanoa ei. Se oli myös luottamustehtävä.

Henkilösihteerin työ on kuin avioliitto. Jos kemiat eivät kohtaa, työnteosta ei tule mitään.

Sihteerin rooli on muuttunut viime vuosina enemmän koordinaattorin ja kehittäjän suuntaan. Nuoret ovat niin omatoimisia, etteivät he välttämättä tarvitse sihteeriä.

Jäin työttömäksi viime syksynä. Se oli sokki, mutta en masentunut. Olin ollut äitiysloman jälkeen 18 vuotta töissä, enkä koskaan ollut pitänyt esimerkiksi vuorotteluvapaata. Nyt minulla oli aikaa lukea, ulkoilla, käydä jumpassa ja taidenäyttelyissä ja tietysti lähettää työhakemuksia.

Ennen joulua olin lähettänyt 120 työhakemusta. Aluksi mietin, mikä on vikana, kun minua ei valita. Hakijoita vain on niin paljon. Yhtä paikkaa voi hakea 100–200 hakijaa, parhaimmillaan 500. Pitää olla jokin juttu, että erottuu joukosta.

Hain myös jouluapulaiseksi Alkoon ja Stockmannille. Pääsin haastatteluun, mutta eivät ne minua palkanneet. Silloin tuli sellainen olo, että tässäkö tämä nyt oli.

Olin aina ollut varma, että kyllä tekevä työtä löytää. Nyt tajusin, ettei se niin itsestään selvää olekaan. Minulla on sen verran työkokemusta ja koulutusta, että moni palkkaa mieluummin nuoremman, jolle ei tarvitse maksaa niin paljon. Kunpa jokin yritys tajuaisi, millainen rikkaus on, että on jo tämän ikäinen. Vielä pitäisi tehdä 15 vuotta töitä ennen eläkkeelle jäämistä.

”Nuoret ovat niin omatoimisia, etteivät he välttämättä tarvitse sihteeriä.”

Kun aloitin sihteerin työt, oli vielä kirjoituskoneita ja fakseja. Tietokoneet olivat juuri tulleet. Ei sitä osannut ajatella, että teknologian kehitys olisi näin huimaa ja robotit voisivat tehdä sihteerin työt. Ne osaavat tehdä mitä vain, mutta kyllä ihmistäkin tarvitaan. Sihteeri on yksi yrityksen käyntikorteista. Sellaiseen ei kylmä kone pysty.

On sääli, että sihteerin työt ovat vähentymässä, koska olen tykännyt tehdä tätä työtä. Olen ollut osa organisaatiota ja ylpeä työstäni. En ole koskaan väheksynyt sitä. Eikö sille ole enää tilausta?

Muutokseen on sopeuduttava. Työttömyys on ollut ihan terve kokemus, joka monen muunkin pitäisi kokea. Ihmiset valittavat nykyään liikaa ja aivan turhista asioista. Jo se on aikamoista, että saa mennä töihin. Moni olisi kiitollinen siitäkin.

Toivon, että saan vielä tehdä assistentin töitä. Tiedän monia, jotka ovat tässä vaiheessa opiskelleet lähihoitajiksi. Se on arvokasta ja rankkaa hommaa, enkä väheksy sitä yhtään, mutta minulla on jo riittävän monta tutkintoa.”

Tästä on kyse

  • Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa ammateista, joiden työntekijöistä on nyt eniten ylitarjontaa. Kärjessä olivat muun muassa sihteerin, vaatturin, huonekalupuusepän, kuvataiteilijan ja vaatesuunnittelijan ammatit.
  • Etlan arvion (2015) mukaan kone saattaa hoitaa tulevaisuudessa joka kolmannen työt. Suurimmassa vaarassa ovat esimerkiksi myyjien, sihteerien, pankkitoimihenkilöiden ja tilintarkastajien työnkuvat.
  • Itsepalveluyhteiskunnassa hoidamme itse yhä useamman niistä tehtävistä, joissa joku ennen palveli: ruokaostokset, pankkiasiat, lähtöselvityksen.
  • Tilastokeskuksen mukaan (2013) viidennes itsensätyöllistäjistä on päätynyt yrittäjiksi olosuhteiden pakosta. Kulttuuri- ja käsityöammateissa toimivista itsensätyöllistäjistä pakkoyrittäjiä on joka kolmas.
  • Nuorisobarometrin (2013) mukaan enemmistö 15–29-vuotiaista pitää työn sisältöä tärkeämpänä kuin palkkaa. Työltä odotetaan itsensä toteuttamista.
  • Professori Juha T. Hakala on todennut, että nykypäivän työelämässä on paljon ylilaatua. Hän uskoo, että selvitäkseen tehostamisen paineesta on opeteltava laskemaan tasoa ja ajattelemaan, että vähempikin riittää.

Keräätkö rohkeutta palkkaneuvotteluun? Kolme naista kertoo, miten he neuvottelivat itselleen isomman palkan.

”Ajattelin, että naisena en voi tyytyä vähempään”

Vajaa vuosi sitten Tiina Salolle, 34, tarjottiin tutkijan paikkaa Tukholman yliopistosta. Salo on meribiologi, joka tutkii työkseen ihmisen vaikutuksia Itämeren eliöihin. Hän oli väitellyt tohtoriksi pari vuotta aiemmin ja tehnyt tutkijan työtä reilut viisi vuotta. Tukholman yliopiston pesti oli ensimmäinen, jota hakiessaan Salo pystyi neuvottelemaan palkastaan. Aiemmissa työpaikoissa oli ollut joko taulukkopalkka tai kokemusvuosien mukaan laskettava ansio.

– Samalla kun minulle tarjottiin työtä, sanottiin, että palkasta voidaan keskustella.

Aluksi Salolle ehdotettiin 35 000 kruunun kuukausipalkkaa, joka vastaa noin 3 600 euroa. Perusteena oli, että tätä summaa oli tarjottu myös muille samaa työtä tekeville. Salo olisi ollut summaan tyytyväinen, mutta hänestä tuntui, että hänen on etenkin naisena neuvoteltava palkasta.

– Naiset tyytyvät miehiä helpommin matalampaan palkkaan. Halusin osaltani kaventaa sukupuolten välisiä palkkaeroja ja madaltaa naisten palkkakuoppaa.

Salo teki tutkijan töitä tuolloin Sveitsissä. Hän kyseli siellä olevilta kollegoiltaan ja Ruotsissa asuvilta tutuiltaan, paljonko kannattaisi pyytää ja puhui asiasta perheensä kanssa. Myös naisten uraan keskittyvä Facebook-ryhmä Ompeluseura oli hyvä paikka kysellä apua. Siellä moni neuvoi pyytämään reilusti enemmän kuin mitä tarjotaan.

– Jopa humanistisiskoni neuvoi minua pyytämään enemmän, Salo sanoo ja nauraa.

”Tuli sellainen olo, että he haluavat juuri minut.”

Keskusteluissa kävi ilmi, että yllättävän moni Salon tutuista ei ollut koskaan neuvotellut palkastaan.

Lopulta Salo pyysi 40 000 kruunua. Hän perusteli asiaa pitkällä työkokemuksellaan ja sillä, että hänellä on enemmän osaamista kuin vain työn perusvaatimukset. Salo sai vastatarjoukseksi 38 000 kruunua eli noin 3 900 euroa. Hän hyväksyi sen.

Sähköpostin vaihto aiheesta oli ollut hieman jännittävää ja pelottavaakin. Salo pelkäsi esimerkiksi sitä, että hinnoittelee itsensä ulos. Jälkikäteen hän oli kuitenkin tyytyväinen palkkaneuvotteluihin.

– Tuli sellainen olo, että he haluavat juuri minut, vaikka olisivat varmasti saaneet edullisemmin jonkun toisen.

Salo ajattelee myös, että työpaikkaa vaihtaessa kannattaa pyytää heti kunnon summa, sillä tämän jälkeen palkasta on helpompi neuvotella myös jatkossa. Lisäksi jos palkkaan tulee prosenttikorotuksia, iso alkupalkka tarkoittaa myös isompaa korotusta.

– Tämän kokemuksen jälkeen uskallan neuvotella myös jatkossa palkastani.

Sandra Dedolli, 24, jännitti palkankorotuksen pyytämistä, mutta toisaalta tiesi ansaitsevansa sen, mitä oli pyytämässä.
Sandra Dedolli, 24, jännitti palkankorotuksen pyytämistä, mutta toisaalta tiesi ansaitsevansa sen, mitä oli pyytämässä.

”On tosi tärkeää tunnistaa oma arvonsa”

Saranda Dedolli, 24, oli niin iloinen saatuaan oman alansa töitä reilu vuosi sitten, ettei edes tullut kysyneeksi, paljonko palkkaa työstä maksetaan. Hän opiskeli ammattikorkeakoulussa sosionomin tutkintoa ja sai koulutuskoordinaattorin paikan yksityisestä oppilaitoksesta.

– Palkka selvisi minulle vasta silloin, kun kävin allekirjoittamassa sopimuksen. Se oli 2 100 euroa, ja ajattelin, että se on oikein jees, Dedolli kertoo.

Kun hän aloitti työt, hän sai pian tietää, että muilla samaa työtä tekevillä kollegoilla oli parempi palkka. Työpaikalla oli ollut aina avoin ilmapiiri, ja työntekijät kertoivat palkoistaan oma-aloitteisesti ääneen. Dedolli ei pahoittanut mieltään muita huonommasta palkastaan, sillä samalla selvisi, että muidenkin lähtöpalkka oli ollut samansuuruinen. Hän päätti pyytää palkankorotusta neljän kuukauden koeajan jälkeen.

– Ehdotin kahdenkeskistä tapaamista esimieheni kanssa. Neuvotteluissa tuli heti sellainen olo, että he olivat muutenkin ajatelleet nostaa palkkaani.

Palkka nousi 2 300 euroon, ja Dedollin määräaikaista työsuhdetta jatkettiin.

”Tällä kertaa korotuspyyntö tuli pomoille hieman yllätyksenä.”

Hän ehti tehdä töitä kolmisen kuukautta, kun yksi kollegoista lähti. Tämän vastuualueita siirtyi Dedollille. Hän tiesi, että kollegat saavat palkkaa 2 600 euroa, joten hän päätti pyytää samaa summaa ja sitä, että hänet vakinaistetaan.

– Tällä kertaa korotuspyyntö tuli pomoille hieman yllätyksenä, mutta se meni silti läpi.

Vaikka työkaverit kehottivat Dedollia pyytämään enemmän kuin oikeasti halusi, Dedolli päätti pyytää samaa, mitä muut saivat. Oli helppo perustella, että samasta työstä pitää maksaa sama palkka. Hän on kiitollinen erityisesti työkaverilleen, joka preppasi häntä.

Lopulta Dedollin palkka nousi alle vuodessa 2 100 eurosta 2 600 euroon. Dedolli jännitti korotuksen pyytämistä, mutta tiesi ansaitsevansa sen, mitä oli pyytämässä.

– Ehkä jos jotain tekisin toisin, niin olisin sopinut tapaamisen johonkin neutraaliin tilaan. Esimiehen huoneessa jännitti tavallista enemmän.

Palkan nouseminen tuntui paitsi lompakossa, myös ammatti-identiteetissä.

– On tosi tärkeää tunnistaa oma arvonsa. Töissä ei saa vähätellä itseään.

Selina Bakir, 28, ymmärtää, miksi palkasta puhuminen tuntuu monista kiusalliselta.
Selina Bakir, 28, ymmärtää, miksi palkasta puhuminen tuntuu monista kiusalliselta.

”Palkasta voi joustaa vain, jos työ on huippua”

Ensimmäisen kerran Selina Bakir, 28, keskusteli palkastaan jo parikymppisenä. Hän alkoi tehdä Tampereen yliopiston valtio-opin opintojen ohella myyntityötä, joka perustui peruspalkkaan ja myynnistä saatavaan provisioon.

– Ensimmäinen neuvottelu koski sitä, haluanko isomman peruspalkan ja pienemmän provision. Nälkäisenä myyjänä halusin ison provision.

Bakir myi esimerkiksi puhelinliittymiä ja vakuutuksia. Hän oli loistava työssään ja pääsi nopeasti vetämään tiimiään. Peruspalkka oli noin 1 500 euroa, ja sen jälkeen alkoi provisio. Hän tienasi pian 3 000 euroa kuussa.

”Sanoin, etten lähde mukaan, jos palkkani laskee.”

Muutaman vuoden päästä Bakir muutti Helsinkiin ja vaihtoi työpaikkaa. Hän pyysi noin 3 500 euron palkkaa. Neuvottelussa hänelle sanottiin, että niin isoa peruspalkkaa ei voida myöntää, mutta hyvä myyjä pääsisi niihin lukemiin bonuksilla.

– Jälkikäteen ajateltuna olisi kannattanut selvittää kunnolla, mitä yritys vaatii työntekijältään sekä tarkat luvut siitä, miten palkka muodostuu.

Hänelle tarjottiin 2 400 euron pohjapalkkaa, mutta hän sai neuvoteltua summan 2 600 euroon. Kun Bakir keskusteli palkasta muiden työntekijöiden kanssa, firman henkilöstöhallinnosta tultiin sanomaan tiukasti, että tässä yrityksessä ei ole tapana keskustella palkoista.

– Nykyään en enää hyväksyisi sellaista.

Pian Bakiria pyydettiin vetämään uutta projektia, mutta samalla hänen palkkaansa haluttiin laskea. Tätä perusteltiin sillä, että projektin toinen työntekijä sai pienempää palkkaa.

– Sanoin, etten lähde mukaan, jos palkkani laskee. Palkka pysyikin sitten samana.

Bakir pääsi noin 4 500 euron tienesteihin, mutta työilmapiiri ei tuntunut hyvältä. Lopulta hän irtisanoutui ja päätti elää hetken säästöillään.

Parin kuukauden päästä hän löysi kiinnostavan työn konsultointiyritys Filosofia Akatemiasta. Bakir kävi tutustumassa paikkaan ja ihastui. Hän tiesi, että yritys on pieni, joten hänen 3 300 euron palkkatoiveensa tuskin menisi läpi.

– Täällä kaikkien palkat ovat läpinäkyviä. Jokaisella on sama 2 500 euron peruspalkka, jonka päälle tulevat valmennuksista saadut provikat.

Oli helppo tyytyä pienempään palkkaan, kun tiesi tekevänsä merkityksellistä työtä ja palkkailmapiiri oli avoin. Yhdessä vaiheessa, kun yrityksellä oli hiljaista, työntekijät ehdottivat itse pomolleen, että lasketaan hetkeksi kaikkien palkkoja.

Bakir ymmärtää, miksi palkasta puhuminen tuntuu kiusalliselta.

– Joskus mietin, kuvitteleeko toinen, että mietin vain palkkaa enkä työn mielekkyyttä. Siksi puhun usein työstä saadusta korvauksesta, en palkasta.

Täsmävinkit palkka­neuvotteluihin

  1. Ota selvää kollegoidesi palkasta tai alan palkkatasosta. Kysele siitä muutamalta luotettavalta työkaverilta.
  2. Jos haet uutta työtä, yritä kysyä kyseisen työpaikan ihmisiltä, millaistapalkkaa tällaisesta pestistä voi saada. Palkkatoivetta kysyttäessä esitä minimitavoitettasi vähintään 10–15 prosenttia isompi summa, sillä neuvottelu lähtee yleensä tästä summasta alaspäin.
  3. Valmistaudu perustelemaan palkkatoiveesi mahdollisimman hyvin. Etenkin yritysmaailmassa palkkatoive kannattaa perustella sillä lisäarvolla, jonka tuot organisaatioon. Voit vaikkapa listata kaikki ansiosi vuoden ajalta.
  4. Aseta itse esimerkiksi kehityskeskustelussa selkeitä päämääriä, jotka haluat saavuttaa. Päämääriä ei kannata asettaa liian korkeiksi, sillä maltilliset tavoitteet on helpompi täyttää.
  5. Pyydä tiettyä summaa, älä vain ”lisää palkkaa.” Amerikkalaistutkimuksen mukaan työntekijät, jotka eivät maininneet palkkaneuvotteluissa tiettyä summaa, saivat 32 prosenttia vähemmän lisää palkkaa kuin ne, jotka mainitsivat.
  6. Harjoittele kaverin kanssa palkkaneuvotteluja etukäteen. Mitä arkisemmalta rahasta puhuminen alkaa tuntua, sitä vähemmän jännität neuvotteluissa.
  7. Mitä lyhyempään pestiin olet menossa, sitä enemmän palkkaa kannattaa pyytää.

Lähteet: womenintheworkplace.com, Ompeluseura, jutun haastateltavat

Käyttäjä13978
Seuraa 
Liittynyt14.1.2018

Meribiologi, sosionomi ja valtiotieteilijä paljastavat palkkansa ja sen, miten neuvottelivat siitä

Kun minä vaihdan työpaikkaa, pyydän (vanha palkka x neliöjuuri 2). Aina ei tärppää, mutta on tärpännyt jopa niin, että tulin takaisin vanhalle työnantajalle (toki eri tehtävään) ja palkka oli siten 2 kertaa entinen palkka. Olen mies. Kyllä Suomessa palkka asettuu pitkässä juoksussa sille tasolle, jolle se kuuluu. Sitten sitä on vaikea enää nostaa, paitsi työn vaativuutta tai esimiestasoa nostamalla. Mutta sitä eivät kaikki edes halua, sillä se vaatii aina enemmän työtunteja ja siten vapaa-ajan...
Lue kommentti

Vuonna 1918 suomalainen duunari paiski jopa 70 päivää enemmän töitä kuin nykyään.

Ah, äskettäin alkanut vuosi 2018 on todellinen vapaapäiväkikkailijan unelma: työntekijät pääsevät nauttimaan peräti kahdeksasta arkivapaasta

Raskaan työn raatajia ilahduttaa, että uudenvuodenpäivä, pitkäperjantai, toinen pääsiäispäivä, vappu, helatorstai, itsenäisyyspäivä, joulupäivä ja tapaninpäivä osuvat kaikki arkipäiville. Vain loppiainen osui tänä vuonna lauantaille!

Kyllä meitin kelpaa. Peruspalkansaajalle arkivapaat tarjoavat mahdollisuuden pitkiin viikonloppuihin. Esimerkiksi vappupäivä on tiistaina, jolloin erityispitkän viikonlopun saa ottamalla maanantaille ylimääräisen vapaan.

Vaikka työelämän kuormittavuuden kasvusta puhutaan jatkuvasti, lomien osalta suomalaisilla työssäkäyvillä menee aika mainiosti – ainakin, jos vertailukohdaksi otetaan sadan vuoden takainen meno.

Silloin ei pahemmin lomakikkailtu.

Vuosipalveluksessa oleville taattiin kuitenkin viikon vuosiloma.

Sunnuntai viikon ainoa lepopäivä

Vuonna 1918 suomalaisten almanakassa oli peräti 304 työpäivää Yliopiston almanakkatoimiston mukaan. Työviikko oli kuusipäiväinen ja sunnuntai viikon ainoa lepopäivä.

1865 voimaan tulleen palkollissäännön perusteella vuosipalveluksessa oleville taattiin kuitenkin viikon vuosiloma, minkä jälkeen vuositasolla työpäiviä kertyi likimäärin 298.

Otetaanpa pieni katsaus vastaaviin lukuihin vuonna 2018: kalenterissa työpäiviä 253, työviikko viisipäiväinen ja keskimääräinen vuosiloman pituus viisi viikkoa. Nykypalkansaajalle kertyy siis vuodessa noin 228 työpäivää.

Karkeasti yksinkertaistettuna voidaan siis sanoa, että  sata vuotta sitten suomalainen väänsi hommia vuodessa 70 päivää enemmän kuin nyt.

Se ei ole ihan vähän.

Hyvää Johannes Kastajan päivää!

Sata vuotta sitten riuskan työnteon keskelle mahtui toki pieniä valonpilkahduksia: vuoden 1918 almanakka osoittaa, että työpäiville osuvia arkivapaita oli yhteensä yhdeksän.

Suomalaisten nykyiset lomat ovat vuosikymmenien mittaisen väännön tulos.

Uudenvuodenpäivän, helatorstain sekä pääsiäis- ja jouluvapaiden lisäksi työn sankarit saivat levätä laakereillaan lauantaina 23. maaliskuuta Marian ilmestyspäivän kunniaksi. Heti toinen mahdollisuus avautui maanantaina 2. toukokuuta toisen helluntaipäivän vuoksi. Maanantaina 24. kesäkuuta kansa lorvaili luvan kanssa Johannes Kastajan päivänä, joka nykyään tunnetaan paremmin juhannuksena.

Sen sijaan vappu- ja itsenäisyyspäivän vapaita ei sata vuotta sitten tunnettu.

Suomalaisten nykyiset lomat ovat vuosikymmenien mittaisen väännön tulos. 1922 säädettiin ensimmmäinen työsopimuslaki, joka takasi työntekijöille vähintään seitsemän päivän mittaisen vuosiloman.

Nykyisenmittaisia kesälomia alettiin viettää vasta 1970-luvulla. Työntekijöille kertyy lomia kaksi ja puoli päivää jokaista työssäolokuukautta kohti, kun on ollut työsuhteessa yli vuoden.

HUOM! On hyvä muistaa, että Suomesta löytyy neljännesmiljoona ihmistä, joille vuosiloma on lähinnä etäinen käsite. Heidän joukossaan on muun muassa freelancereita, itsensä työllistäjiä ja yrittäjiä.