Puhelin soi juuri kun saan napsautettua työhuoneeseen valot. Kun tajuan, kuka langan päässä on, takki jää roikkumaan toisesta hihasta ja juoksen niin, että pahvikahvi läikkyy rinnuksille.

”Tuu äkkiä, Mimi kuolee!” sisko nyyhkyttää.

Autossa mielessäni vilistää kymmenen vuotta filminauhaa. Mimi oli puhdas vahinko, sen piti tulla vain käymään. Se oli laiha ja pelokas, ja ensi töikseen pissasi eteismatolle. Kasvattaja oli ottanut pikkuterrierin huostaan perheeltä, joka oli rankaissut voimalla ja antanut ruokaa jos sattui muistamaan.

Minähän en ollut mikään eläinihminen. Ensimmäiseksi yöksi tein otukselle pedin kauas olohuoneen nurkkaan. Yöllä havahduin, kun orpo seisoi sängyn vieressä kuono kymmenen sentin päässä omastani ja tapitti herkeämättä nappisilmillään.

Niin sen käynti venyi. Se oppi pikku hiljaa luottamaan ja minä hoivaamaan leikatessani kynsiä, harjatessani turkkia ja totutellessani tulemaan ajoissa kotiin. Opin, miten hyvää pakollinen ulkoilu teki, vaikkei pätkääkään olisi huvittanut, ja kuinka riehuhetki sohvalla saattoi pelastaa ankean aamun.

Kun minä ja Mimi tulimme yhtä aikaa äideiksi, opin sen esimerkistä, että päiväunet kannattaa ottaa aina kun voi. Turjake ja sen poika näyttivät myös, että turha stressailla pienistä: kukkaruukusta lentäneet kekkilät saa aina laitettua takaisin.

Kun kaveria harmitti, Mimi tiesi, että paras lohdutus on vaan istua vieressä. Ja kun eron jälkeen jäin sompailemaan lapsen ja vuorotyön tahtiin, Mimi opetti senkin, ettei kannata takertua menneeseen. Vaikka itse kuinka ikävöin, se lähti häntä heiluen siskoni adoptoitavaksi.

Eläinsairaalan parkkipaikalla en pysty enää pidättelemään itkua. Juoksen suoraan vastaanottohuoneeseen, jossa sisko istuu sylissään mustavalkoinen mytty. Mutta mytty nostaakin päänsä ja sisko hymyilee riemuissaan.

”Harvinainen kohtaus, mutta se toipuu kuulemma ennalleen!”

Annoitpa taas kerran yhden tärkeän muistutuksen: älä ikinä pidä itsestäänselvyytenä mitään, mitä rakastat.