Hei, ei kai meillä ollut eilen liian raskas ilta?” ystäväni soitti tapaamisemme jälkeisenä sunnuntaiaamuna.

 ”Siis miten niin?” ihmettelin. Emmehän me olleet nostelleet jälleennäkemisen maljoja mitenkään tiuhaan tahtiin tai edes riekkuneet yömyöhään.

”No kun me nähdään niin harvoin, tulee purettua aina ne vaikeimmat asiat ja väsymykset pois, eikä me ehditä kunnolla päästä iloisiin tunnelmiin”, hän poti.

”Mutta kyllähän me nauroimmekin...”aloitin, mutta lause jäi kesken – ja asia vaivaamaan. Olisiko meidän pitänyt tosiaankin vääntää vähän keveämmälle vaihteelle?

Ei olisi.

Se ilta ei ollut raskas vaan tärkeä. Välitilinpäätös elämästä, josta löytyi voimia vaatineen vuoden jälkeen niin plussaa kuin miinusta. Ja kyllähän me olemme vuosien varrella monet kerrat nauraa rätkättäneet niin, että vesi on roiskunut silmistä.

Loistojuttu ystävyydessä on se, että huonoinakin hetkinä uskaltaa olla juuri sellainen kuin on: heikko, vihainen, turta, ymmällään. Ei tarvitse miettiä, onko raskasta seuraa vai ei, vaan voi puhua juuri niistä asioista, jotka puhuttavat. Ei tarvitse varoa tai teeskennellä. Sen kuin kakistaa ongelmat ulos. Ja johan helpottaa. Oikea ystävä kyllä sanoo, jos hetki on väärä. Myös se pitää kestää.

Onkin ristiriitaista, että tilittämisestä tulee silti helposti niin hemmetin huono omatunto. Kuinkahan monta kertaa olen moittinut itseäni, että vaivasin taas toista. Onhan muillakin elämässä vaikka ja mitä. Tai että kaveri joutuu kuuntelemaan samat asiat kymmeneen kertaan, kunnes ajatus päässä kirkastuu. ”Ja höpö höpö”, kiljuu ystäväni vastaan. ”Olisihan se outoa, jos en tietäisi mitä sulle oikeasti kuuluu!”

Kyllä murheissa hyvät puolensakin on: ne lähentävät jakajiaan. Ei huono tai surullinen olo tartu. Se laimenee ystävän kanssa.