Pakkopullasta tuli trendilaji. Se on uskottava, kun lomien jälkeen työpaikan ja facebookin ykköspuheenaiheena on ollut maastohiihto.

Nekin, jotka eivät ole hiihtäneet naismuistiin, ovat nautiskelleet sivakoinnista lumoavan talviluonnon keskellä. Jotkut harmittelivat, että heräsivät liian myöhään: kukapa Etelä-Suomen leutoihin keleihin tottunut olisi uskonut, että sukset myydään loppuun tai niitä joutuu jonottamaan päiväkausia.

– Suksia odotellessani ostin itselleni täydellisen hiihtoasun, aluspuvun, fleecekerraston ja kunnollisen kuorikerroksen. Ja tyttärelle vaaleanpunaiset sukset ja monot, ystäväni kertoi.

Omista varusteistani on tiede kaukana. Teknisin alusasuni on toistaiseksi ollut, pakkasesta riippuen, yhdet tai kahdet miesten kalsarit päällekkäin. Taskussani kuljetan tervapurkkia – se ei petä koskaan, jos sukset alkavat lipsua.

Tosiasia kuitenkin on, että hiihto jos mikä on välineurheilua. Mikään ei tapa innostusta tehokkaammin kuin liian paksu vaatetus, irtoavat siteet, lipsuvat sukset tai sauvojen löysät käsilenkit. Meillä kaikilla on siitä riittävästi muistoja liikuntatunneilta. Itselläni kesti 20 vuotta toipua koulun hiihtokilpailuista, vaikka voitinkin pari lusikkaa.

Ruuhkaisessa Helsingissä hiihtäminen vaatii myös strategista suunnittelua. Kun lähtee ladulle aikaisin aamulla, saa parkkipaikan, ehtii jaloista pois ja välttyy omilta ja muiden primitiivireaktioilta. Muuten voi käydä niin kuin viikonloppuna Paloheinän ulkoilualueella. Lajin innokas miesharrastaja hiihti tasaisella pellolla ystäväni päälle ja lisäksi ripitti tämän siitä hyvästä. Ei auttanut, vaikka järkikin sanoo, että nopeampi väistää aina hitaampaa. Mistä näitä tiukkapipoisia kuntoilijoita oikein tulee?

Onhan hiihto mahtava laji kunnon kohotukseen, mutta vielä mahtavampaa on se, mitä tapahtuu pään sisällä. Stressi häviää, arki unohtuu, alitajunta ratkoo ongelmia, uudet ideat saavat alkunsa, mieli lepää kauniissa maisemassa. Ja kun kapuaa mäen päälle, saa palkinnoksi alamäen. Silloin on aina voittajafiilis.