Joka ikisenä keväänä 18 vuoden ajan olen istunut ala-asteen kevätjuhlissa ja pyyhiskellyt silmäkulmiani.

Useimmiten kyyneleet ovat syntyneet lasten ihanuudesta ja Suvivirren pauhusta. Mutta monta kertaa myös kummallisesta haikeudesta, joka on vellonut päässäni sekavana ajatusvyyhtinä. Täällä minä taas istun, elämä kuluu vauhdilla, lapset kasvavat, kyllä taas väsyttää mutta onneksi on pian kesäloma ja olisihan se kiva vain pyörähdellä tuolla lavalla huolettomana keijuna!

Tällä viikolla on edessä viimeinen kerta ala-asteen juhlissa ja itkun aiheitakin yksi lisää. Tuleehan minun todella ikävä Leilaa, elämääni pitkään kuulunutta itsestäänselvyyttä, jolle en koskaan ole tainnut muistaa kertoa, miten hyvä opettaja hän on lapsilleni ollut. Monet hänen lauseensa ovat jääneet päähäni pyörimään.

”Jos alaluokkalainen myöhästyy, se on aina vanhempien syytä. Hän ei todellakaan halua itse myöhästyä.”

”Älkää uskoko ihan kaikkea, mitä lapset koulusta kertovat, niin mäkään en usko kaikkea, mitä ne kertovat teiltä kotoa.”

”Koulu ei enää ole samanlainen paikka kuin teidän lapsuudessanne, älkää ihmeessä siirtäkö koulutraumojanne lapsiinne.”

Lauseiden lisäksi mieleen on jäänyt myös monta hetkeä, yksi ylitse muiden. Kun mies makasi vakavan onnettomuuden jälkeen sairaalassa ja minä huohotin osaston, työn ja kodin väliä pökerryksissä ja aivot puutuneina, kysyi Leila, mitenköhän luulet lasten voivan.

”Voi, ne on kestäneet tämän tosi reippaasti”, sanoin.

Leila hommasi lapsille apua. Kun lasten itku viimein pääsi tulvimaan ulos, siitä ei tahtonut tulla loppua.

Joskus sitä on liian väsynyt huomaamaan asioita, joihin toisilla riittää silmää. Ihan mahtavaa, että verorahoilla ihminen saa elämäänsä viisaita ja sydämellisiä kanssakulkijoita, jotka ovat riittävän sivussa omasta elämästä. Ja tarpeen tullen sopivan lähellä.

Sen lämmön merkitystä ei yksikään kustannussäästöihin pyrkivä laatu- tai tehokkuustutkimus pysty mittaamaan.