Ystäväni järjesteli viime keväänä tyttärensä ylioppilasjuhlia suurella tohinalla ja raivon vallassa

”En haluaisi pyytää kotiini ällöttävää ex-miestäni ja hänen sukulaisiaan, joiden kanssa en ole ollut vuosiin missään tekemisissä. Ne vaan ovat niin ikäviä ihmisiä, että pilaavat koko juhlan.”

Kuvittelin mököttämiseen taipuvaisen ystäväni luomassa vihamielisiä silmäyksiä ex-sukulaisiinsa. Onneksi minulla oli neuvot valmiina kuin Dr. Philillä konsanaan. Nyt olisi aika nostaa teeskentelyn jalo taito kunniaan!

”Et kyllä pilaa tyttäresi juhlaa tekemällä omasta olostasi juhlien keskipistettä. Nyt vain keräät itsesi ja olet ystävällinen, etkä päästä ikäviä tunteita valloilleen”, paasasin.

Perisuomalainen aitous ja rehellisyys ovat parasta mitä tiedän ja myös oivia vientituotteita maailmalla. Mutta välillä olen mietiskellyt yltiörehellisyyden vaikutusta elämänmenoomme.

Ulkomailla pitkään asunut ystäväni kuvasi tilannetta: ”Suomessa ollessani ei tulisi mieleenkään huikata kenellekään Have a nice day. Enhän minä missään tapauksessa voi olla täysin varma, toivonko oikeasti toiselle mukavaa päivää.”

Pahimmillaan aitouden liiallinen arvostus johtaa tunteiden pihtaamiseen. Jos meistä ei todellakaan tunnu hyvältä, emme varmasti suostu teeskentelemään, että kaikki on hienosti.

Niistä ylppärijuhlista tuli tunnelmalliset mahtibileet. Ex-suku viihtyi pitkään ja entinen anoppi innostui pitämään puheenkin, jossa kiitteli myös loistavaa emäntää. Eteisessä lähtiessään hän tuiskautti vielä pusun ystäväni poskelle.

”Hirveää, mutta huomasin melkein viihtyväni niiden kanssa. Kun istuskelin yöllä parvekkeella yksikseni, nostelin muutaman maljan tyttärelleni, kivoille vieraillemme ja myös itselleni”, ystäväni kertoi.

Ei se sen monimutkaisempaa ole. On huima tunne, kun teeskentelystä lähtee liikkeelle jotakin, joka matkan varrella muuttuu lämmöksi ja hyväntuulisuudeksi. Ja lopulta ihan aidoksi iloksi.